Haluaisin kommentteja omaan suhteeseeni. Olemme lähes kolmikymppinen pariskunta. Yhdessä olemme asuneet vuoden verran ja olemme kihloissa. Tuntuu vaikeelta kirjoittaa meistä, koska en tiedä mitä tämä oikein on.
Olen kovasti yrittänyt saada miestäni innostumaan. Aluksi kihloihin menosta. Nyttemmin perheen perustamisesta ja oman asunnon ostosta. Joka kerta minut torjutaan. Tai niin minä asian koen. Vastaus on "ehkä joskus sitten". Kihloihin toki ollaan menty, sitäkin odottelin vuoden. Lapsi asioista olen nyt yrittänyt puhua miehelleni. Kysyin, että jos olisin nyt raskaana, mitä mieltä hän olisi siitä (en siis ole). Mies tuumas, että abortin paikka. Kauhistuin. Nyttemmin mies, ei ole ihan niin lujasti abortin kannalla. Mutta silti. Ikää meillä alkaa jo olla, mutta mies ei tunnu kiinnostuvan mistään. Väittää kovasti rakastavansa, ja ottaakin minut huomioon. Hän ehkä enemmänkin antaa minulle huomiota, kuin minä hänelle. Tarkoitan arjessa toisen huomioimista. Itse jotenkin koen, ettei kannata, koska en kuitenkaan saa koskaan toteutettua omia unelmiani.Unelmathan eivät tässä tapauksessa taida olla yhteisiä? Tai niiden toteutus on mieheni käsissä. Kannattaako minun vain odotella, että mies antaa armahduksen ja saan toteuttaa unelmiani? Onko kellään samansuuntaisia kokemuksia? Kuulisin niitä mielelläni :)
Olen kovasti yrittänyt saada miestäni innostumaan. Aluksi kihloihin menosta. Nyttemmin perheen perustamisesta ja oman asunnon ostosta. Joka kerta minut torjutaan. Tai niin minä asian koen. Vastaus on "ehkä joskus sitten". Kihloihin toki ollaan menty, sitäkin odottelin vuoden. Lapsi asioista olen nyt yrittänyt puhua miehelleni. Kysyin, että jos olisin nyt raskaana, mitä mieltä hän olisi siitä (en siis ole). Mies tuumas, että abortin paikka. Kauhistuin. Nyttemmin mies, ei ole ihan niin lujasti abortin kannalla. Mutta silti. Ikää meillä alkaa jo olla, mutta mies ei tunnu kiinnostuvan mistään. Väittää kovasti rakastavansa, ja ottaakin minut huomioon. Hän ehkä enemmänkin antaa minulle huomiota, kuin minä hänelle. Tarkoitan arjessa toisen huomioimista. Itse jotenkin koen, ettei kannata, koska en kuitenkaan saa koskaan toteutettua omia unelmiani.Unelmathan eivät tässä tapauksessa taida olla yhteisiä? Tai niiden toteutus on mieheni käsissä. Kannattaako minun vain odotella, että mies antaa armahduksen ja saan toteuttaa unelmiani? Onko kellään samansuuntaisia kokemuksia? Kuulisin niitä mielelläni :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Melko sama tilanne oli mulla mieheni kanssa. Tosin ikää vasta 23 molemmilla. Ongelma vain oli se että mies ei puhunut onko hänellä mielenkiintoa koskaan perheen perustamiseen jne. No aikani mietittyä asiaa annoin sen olla ja päätin nauttia siitä mitä meillä on. Tästä siis aikaa noin puoli vuotta.
Ehkä noin kuukausi sitten mies halusi jutella kanssani. Säikähdin heti että aikooko hän jättää minut. Yllätys olikin suuri, kun hän kiitti minua että olen antanut hänelle tilaa ja lopetin jatkuvan kyselemisen perheestä jne. Nyt sitten suunnitellaan häitä ensi kesäksi. :)
Eli minun neuvoni on, että annat hänelle aikaa ja tilaa omille ajatuksille ettei tarvitse kuunnella jatkuvaa "painostusta".
Kaikkea hyvää teille!
Minusta voisi kysyä mieheltä, milloin hänen mielestään on sopiva aika hankkia esim. perheenlisäystä. Saisit tietää tarkemmin, missä mennään ja miten kauan menee ja oletko valmis odottamaan niin kauan, että aika on miehelle sopiva.
Tuntuu vähän, että miehesi kyllä ehkä rakastaa sinua, mutta ei ole valmis lopullisesti sitomaan itseään sinuun. Toivottavasti ei ole ihastunut johonkin toiseen naiseen ja siksi jarruttelee omia juttujaan.
Minun mieheni ei tällä hetkellä halua lapsia ollenkaan. Elän toivossa, että hän joku kaunis päivä muuttaa mieltään. Olen päättänyt olla ottamatta koko asiaa esille vähään aikaan. Vuoden päästä aion kertoa miehelle, että mikäli hän ei edelleenkään halua lasta, minun täytyy etsiä toinen mies. Minullakin on jo ikää, ja lapsi elinikäinen unelma. Silti en halua toista painostaa. Voi tosiaan käydä niin, että painostaminen pahentaa asiaa. Miehet kun näkee nämä asiat usein ihan eri tavalla kuin naiset ja "heräävät" tällaisiin asioihin vasta paljon myöhemmin ja edellyttäen sitä, että ajattelevat sen olevan vapaaehtoista.