Parisuhteeni on nyt 2,5 vuotta vanha. Ikäeroa meillä on noin 9 vuotta. Minä 35v, mies, olen se vanhempi.
Välillämme ei ole vanhoja selvittämättömiä ongelmia, vaan ongelma on luonteiden erilaisuus ja niistä johtuvat alati pahenevat riidat. Riidoista ei ehdi toipua ennenkuin seuraava jo iskee päälle. Osin tästä johtuen tuntuu siltä, etteivät omat tunteet ole koskaan olleet kunnolla niin vahvoja tai eivät ole saaneet tilaa kehittyä vahvoiksi.
Olemme yrittäneet keskustella riidoista ja yrittäneet sopia erilaisia tapoja millä riidoilta voitaisiin välttyä. Olen menettänyt uskoni siihen, että voisimme tehdä enää mitään riitojen poistamiseksi. Kaikki sopimukset ja lupaukset olemme rikkoneet.
Nyt avovaimoni on poissa. Hän meni pariksi päiväksi muualle, ihan vain että saisimme etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Uskon sen olevan hyväksi.
Sisälläni on tyhjä olo. Olen kotona yksin. Ei ketään jonka kanssa keskustella. Oloni on sikäli kumma. Kaipaan ihmisiä. Keskustelua. Jonkinlaista yhteyttä tässä pimeässä syksyssä.
Vilkaisin äsken treffi-ilmoituksia. En sillä, että haluaisin erota ja aloittaa samantien uuden etsimisen. Mutta siitäkin tuli vain turha ja tyhjä olo. Ei kukaan toinen ihminen voi sisäistä rauhaa tuoda, mutta tiedostan sen että eron toteutuessa jossain vaiheessa kumppanin kaipaus kasvaa liian suureksi, pitäisi aktivoitua ja etsiä uutta elämänkumppania.
Se vain tuntuu niin turhalta. Aloittaa taas kerran alusta; "Moi mä olen Prinssi Urhea, kuka sä olet?" Takuita ei ole, kuluttajansuojaa ei ole kun uutta hakee. Seikkailla nyt jonkun kanssa taas muutama vuosi ja todeta, että homma ei taas toimi siitä ja siitä syystä.
Tälläistä se kai on, kun elämä iskee pari tyhjää tahtia.
Välillämme ei ole vanhoja selvittämättömiä ongelmia, vaan ongelma on luonteiden erilaisuus ja niistä johtuvat alati pahenevat riidat. Riidoista ei ehdi toipua ennenkuin seuraava jo iskee päälle. Osin tästä johtuen tuntuu siltä, etteivät omat tunteet ole koskaan olleet kunnolla niin vahvoja tai eivät ole saaneet tilaa kehittyä vahvoiksi.
Olemme yrittäneet keskustella riidoista ja yrittäneet sopia erilaisia tapoja millä riidoilta voitaisiin välttyä. Olen menettänyt uskoni siihen, että voisimme tehdä enää mitään riitojen poistamiseksi. Kaikki sopimukset ja lupaukset olemme rikkoneet.
Nyt avovaimoni on poissa. Hän meni pariksi päiväksi muualle, ihan vain että saisimme etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Uskon sen olevan hyväksi.
Sisälläni on tyhjä olo. Olen kotona yksin. Ei ketään jonka kanssa keskustella. Oloni on sikäli kumma. Kaipaan ihmisiä. Keskustelua. Jonkinlaista yhteyttä tässä pimeässä syksyssä.
Vilkaisin äsken treffi-ilmoituksia. En sillä, että haluaisin erota ja aloittaa samantien uuden etsimisen. Mutta siitäkin tuli vain turha ja tyhjä olo. Ei kukaan toinen ihminen voi sisäistä rauhaa tuoda, mutta tiedostan sen että eron toteutuessa jossain vaiheessa kumppanin kaipaus kasvaa liian suureksi, pitäisi aktivoitua ja etsiä uutta elämänkumppania.
Se vain tuntuu niin turhalta. Aloittaa taas kerran alusta; "Moi mä olen Prinssi Urhea, kuka sä olet?" Takuita ei ole, kuluttajansuojaa ei ole kun uutta hakee. Seikkailla nyt jonkun kanssa taas muutama vuosi ja todeta, että homma ei taas toimi siitä ja siitä syystä.
Tälläistä se kai on, kun elämä iskee pari tyhjää tahtia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lainaan omaa tekstiäni:
"En vaan jaksaisi tätä sotkua. Talo menee myyntiin ja realismia on, että asutaan kai saman katon alla kunnes talo myyty. Olen henkisesti aivan paskana ja uni tulee vain pillerien avulla.
Ystävät jaksavat onneksi kuunnella. Mutta silti olen niiiiin pettynyt. Olen antanut itseni, sydämeni, elämäni täysin ja varauksetta toiselle ja sitoutunut yhteiseen tulevaisuuteen. Rakastan toista vieläkin hyvin paljon; sehän tästä niin tuskaista tekeekin. Hän on jonkin näkymättömän seinän takana, sama vanha rakkaani mutta vain niin kylmän viileänä. Tiedän, että näistä aina selviää, mutta nyt on tosi vaikeaa.
Teille, jotka ajattelette eroa: Puhukaa asioista ajoissa, kertokaa totuus, opetelkaa kuuntelemaan ja oppikaa virheistä, ottakaa myös kritiikki vastaan asiallisesti. Täällä ollaan tietääkseni vain kerran; yhtäkään ihmissuhdetta ei saisi tuhlata kuin nyt kohdallani kävi... :-(( "
-Eli ohjeeni on, että MOLEMPIEN pitää heittää kaikki kortit pöytään ja olla TÄYSIN rehellisiä joka suhteessa. Suu puhtaaksi sekä kuuntelemisen taitoa. Itselläni taitaa olla liian myöhäistä, kun toinen osapuoli on päätöksessään niin vakaasti pitkällä. Harmitus on helvetillinen; miksei näistä asioista voitu puhua ajoissa?
...Jaan kyllä ajatukset kanssasi tuosta "prinssi urheasta". Toiset sanovat, että uudessa suhteessa vain ääni sohvalla vaihtuu. En jaksaisi läpikäydä uutta suhdetta, jos taas päädytään samaan tilaan. Tuntuu turhauttavalta kiertää kehää "seurustelu-kuhertelu-pesänrakennus-arki-ero". Itselläni menossa toinen 7v yhdessäolo ja lopputulos näyttää kovasti samalta kuin ekassa suhteessa. Nyt sillä erotuksella että koen vieläkin tulevan exän olevan se oikea suuri rakkaus.
Eilen oli tosi outo fiilis. Kaipasi sosiaalista kontaktia, kasvoaikaa.
Tänään olen taas alkanut löytää jo sitä ihmistä joka olin ennen tätä suhdetta. Omia rutiinejani. Tarvitsen tätä aikaa lisää.
Samaa tilannetta olen itsekin nyt läpikäymässä. Suhde pari vuotta kestänyt, rakkautta olisi mutta ei vain toimi. Nyt menossa hurja harkinta, vieläkö yritetään saada asiat toimimaan, vai pitäisikö luovuttaa. Pahalta tuntuisi erota, mutta tuskaa tämä suhdekin tuottaa.
Sinkkuilu siis odottaisi, merkityksetöntä sekoilua ympäriinsä, kunnes löytyy se joku jonka kanssa taas yrittäisi rakentaa jotain vahvempaa ja pysyvämpää. Oletettavasti huomataksemme, ettei nykypäivän vapailla arvoilla pysty samassa suhteessa kovin kauaa pysymään. Kyllä ahdistaa kun ei löydä sitä rauhaa, minkä kuitenkin kuvittelee jossakin syvällä itsessään piileskelevän. Löytyisipä se onni ja elämäntarkoitus.
ero tulossa:n kanssa. Elämäni rakkaus on lähdössä omien ongelmiensa vuoksi, hänen sanoillaan; ei halua olla minulle taakka. En kestä kuunnella miten "sulle tulee vielä hyvä elämä", kun en halua mitään muuta kuin hänet! Minä olen ihan rikki. Syön pakolla ja nukun pillereiden varassa. Ahdistus on niin suuri että yritän purkaa sitä kaikilla keksimilläni keinoilla, esim. tänne kirjoittamalla. Epätoivoista... Miten tästä selviää hengissä?