Mutta kuitenkin samalla olen ihan innoissani enkä malta odottaa lähtöä. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulla ei ole vielä perhettä (ja välillä toivon ettei löytyisikään :S)
Tiedän katuvani aivan kauheasti jos en lähde, mutta minua pelottaa että koti-ikävä pilaa koko kokemukseni. Tai että perhe on ihan kamala (olen tosin lähdössä järjestön kautta, niin että toivon että se vaikuttaa vähän siihen millainen perhe sieltä on tulossa).
Olisi kiva tietää, onko muita, jotka ovat joutuneet perumaan lähtönsä? Ja koska en kuitenkaan tahdo perua, olisi kiva kuulla positiivisia (negatiiviset voin itse kuvitella) kokemuksia Iso-Britannian host-perheistä ja millainen kokemus au-pairina olo yleensäkin on.
Ihan hirveetä tällanen kahden vaiheilla olo... Silloin kun suhtaudun asiaan realistisesti (eli että aina pääsee pois -asenteella, vaikka en missään nimessä aio ihan pienistä vastoinkäymisistä lannistua) olen innoissani, mutta sitten välillä taas alan jo valmiiksi pelkäämään ja tekisi mieli vaan keksiä joku tekosyy ja jättää lähtemättä... Kuinka monella muulla näin?
Tiedän katuvani aivan kauheasti jos en lähde, mutta minua pelottaa että koti-ikävä pilaa koko kokemukseni. Tai että perhe on ihan kamala (olen tosin lähdössä järjestön kautta, niin että toivon että se vaikuttaa vähän siihen millainen perhe sieltä on tulossa).
Olisi kiva tietää, onko muita, jotka ovat joutuneet perumaan lähtönsä? Ja koska en kuitenkaan tahdo perua, olisi kiva kuulla positiivisia (negatiiviset voin itse kuvitella) kokemuksia Iso-Britannian host-perheistä ja millainen kokemus au-pairina olo yleensäkin on.
Ihan hirveetä tällanen kahden vaiheilla olo... Silloin kun suhtaudun asiaan realistisesti (eli että aina pääsee pois -asenteella, vaikka en missään nimessä aio ihan pienistä vastoinkäymisistä lannistua) olen innoissani, mutta sitten välillä taas alan jo valmiiksi pelkäämään ja tekisi mieli vaan keksiä joku tekosyy ja jättää lähtemättä... Kuinka monella muulla näin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa todella tutulta. Tää on todellista tunteiden vuoristorataa ainakin mulla, välillä tuntuu ettei malta odottaa lähtöä ja on aivan innoissaan, välillä taas tuntuu että jo pelkkä ajatuskin lähdöstä saa ikävöimään läheisiä niin paljon että sisuksia vääntää, ja tuntuu että itseluottamus valuu pois ja tulee tunne ettei minusta ehkä olekaan siihen.
Mä oon suunnitellut au pairiksi lähtöä jo todella pitkään, useamman vuodenkin, ja sillon se vielä tuntu niin kaukaselta ajatukselta, mut nyt kun on totuuden hetki käsillä niin tuntuu että aika menee ihan hurjaa vauhtia ja tässä ollaan nyt kohta menossa :D
Olen menossa Lontooseen, vielä ei tosin ihan varmuutta ole minkälaisen perheen luo.
Haha et tiiäkään kuinka moni on tuntenu samoin! Mulla oli ihan sama fiilis et voi kun voisikin kehittää jonkun hyvän tekosyyn. Sanon sulle kuitenkin että ÄLÄ PERU LÄHTÖÖS! Muaki jännitti ihan hirveesti ja en voinu kuvitellakaan miltä tuntuis sitten aikanaan sanoo vanhemmille ja siskolle heiheit tai sitten paikan päällä oikeesti asua ja elää vieraassa ympäristössä. Ja hei, mä lähin yksityisesti vielä eli oli oikeesti yksin tän seikkailuni eessä:) Aika moni oli varma että perun koko jutun, etten kumminkaan uskalla, ja se sain minut sisuuntumaan vielä enemmän. Halusin näyttää kaikille!
Viimeset heipat olikin sitten kaikista kauheimmat, ei ees katottu isin kaa silmiin ku se heitti mut...Pokkana ja itku silmässä vaan suunta kohti tuntematonata:D Matkalla tänne ahdisti kamalasti ja odotin että sama jatkuis paikan päällä, mutta yllätyksekseni kaikki ikävä katos ku perhe oli vastassa mua! Oon ollu täällä 3 kk ja mietin että jokohan se kunnon koti-ikävä kohta iskee...se tulee varmaan jossain vaiheessa mutta helpolla olen kuitenki tähän asti päässyt:)
Kun lähtö läheni mietin useina että syksyllä kaikki on toisin, kun Suomen eksoottinen kesäsää (vesisade)otti päähän, kun puuduin kesätöissä, kun riitelin jonkun läheisen ihmisen kanssa. Niitä fiiliksiä mietin täälläkin kun on vaikeaa, ja muistan aina minkä takia tänne tulin. Se antaa voimaa ihan hitosti, sillä todellakin nautin olostani täällä, vaikka lähtövalmisteluissa en olisi voinut uskoa että pää kestäisi näin hyvin. Parasta on kun välillä vaan havahtuu ihan mielettömään fiilikseen "hei, mä tosiaan oon täällä, tein unelmastani totta ja lähdin maailmalle yksin":D Eli matkaan vaan, hienosti sä selviät!
Kuulostaa aika tutulta. Oma au pair -aikani päättyi jo tossa puoli vuotta sitten ja muistan sen fiiliksen, kun mietin lähtöä. Moni on sanonu, että "olitpa rohkee kun uskalsit lähteä", mut totuushan on se, että mua pelotti ihan helvetisti. Koskaanhan ei voi tietää, mitä on tulossa, mutta älä jätä sen takia lähtemättä. Mun au pair -vuoteni oli uskomaton, eikä mun tarvinnu katuu lähtöä hetkeäkään sen jälkeen kun laskeutduin uuden kotimaani kamaralle. Vuoteen mahtu toki niitä huonojakin päiviä, perhe tuntu välillä ihan mahdottomalta kestää ja työ ei aina todellakaan ollu herkkua, mutta ne positiiviset asiat voittaa kyllä 6-0. Mä sain luultavasti elinikäisiä kavereita ja koin semmosia juttuja, mitä en luultavasti tule kokemaan enää ikinä.
Ja kannattaa aina muistaa, että jos elämä ei au pairina jostain syystä luonnistu, niin aina pääsee takaisin Suomeen ja ystävien luo. Mutta sen takia ei kannata jättää lähtemättä, että pelkää jo etukäteen koti-ikävää. Tsemppiä matkaan :)
Mä olen lähdössä viikon päästä saksaan ja jännittää ihan kamalasti. Kotiin jää kaikki läheiset ja poikaystävä joita ikävä on jo valmiiksi mutta vielä enemmän odotan lähtöä, uusia kokemuksia. Kahden vaiheilla olen ollut monesti ja fiilikset on heitelleet laidasta laitaan. Voin sanoa jo, että vaikka matkalla tulisi mitä vastaan niin ainakin voitin itseni jo pelkästään lähtemällä.
minkä järjestön kautta oot menossa.. mie oon etsimässä kans jotain järjestöö minkä kautta vois lähtee :)