Seurustelu vaatii liikaa vaivaa?

Eipä tuo seurustelu innosta, kun sopivia naisehdokkaita ei ole tarjolla.
Ongelma on siinä, että vaikka itse kuuluukin nörtähtävään pelaamisesta ja internetistä nauttivaan ryhmään. Tulee silti kroppa ja mieli pidettyä hyvässä kunnossa aktiivisellä liikunnalla.

Ei siis tee mieli tutustua naiseen joka ei lähtisi kaveriksi lenkille jokapäivä. Tai tietäisi mikä on hienoa tv:een vaihtamisesta internetttiin ja peleihin.

Olen huomannut jotain samansuuntaista itsestäni, mutta ehkä en muotoilisi sitä niin, että siitä olisi liikaa vaivaa. Se ei vaan tunnu loppujen lopuksi kiinnostavan (tämä selittäisi sen, etten ole ihan liikaa yrittänyt) niin paljoa, että vaihtaisin nykyisen elämäni siihen. Toisaalta tämä voi johtua siitä, etten ole kohdannut sitä Tarpeeksi Oikeaa (tai kaikkihan sen tietenkin täällä minua paremmin tietävät, että minulle ja muille kelpaa vain isorintainen vaalea bimbomissi).

Kyllä mä voisin jakaa elämäni jonkun toisen kanssa jos vain sopiva tyyppi olisi olemassa. Mutta kun ei ole. Enkä mä ala keltään vaatimaan sitä että hänen pitäisi sietää mun omituisuuksia omassa kodissaan. En mäkään voi kuvitella itseäni elämään ärsyttävän ihmisen kanssa.

Kaikesta huolimatta lienen ihan suhteellisen normaali mies. Käyn töissä, asun mukavasti, kiinnitän huomiota pukeutumiseeni, urheilen jne. Ja ennen kaikkea yritän tehdä kaiken, sekä työn että harrastukset sydänverelläni. Loput ajasta onkin sitten vain mukava ottaa rennosti kotisohvalla. Ei vain nappaa yrittää pelata ihmissuhdepelejä. En kaipaa draamaa tai 'etenevää suhdetta' elämääni joka on kuin toinen työ kaikkine vaatimuksineen. Yhden yön juttuja en harrasta kun hanskaan hakkaaminen on parempaa kuin huonon seksin harrastaminen.

Kaikesta tästä varmaan huokuu selkeä ATM-status mutta yhdellä poikkeuksella: mä olen enimmäkseen onnellinen ihan yksinkin. Mun elämä on tasapainossa. Mulla on aikaa katsella luontoa ja ihmetellä asioita, syventyä ajatuksiini ja pohdiskella juttuja. Olla luova silloin kun siltä tuntuu ja rääkätä kehoani fyysisesti silloin kun tarve on. Minusta mun elämällä on hyvä flow :)

Nuorempana naiset inhosivat minua joten oli pakko tottua olemaan yksin. Sitä kesti niin kauan että nyt pitäisi sitten totutella pois siitä mikä olisi puljausta ja puljaus olisi ajan tuhlausta.
Ei väkisin saatana. Seuraava nainen joka tulee elävässä elämässä sanomaan jotain niin sanon sille itse jotain törkeää tasatakseni tilejä.

*taputtaa hurjasti*

Itsellä hieman samat mietteet ja tilanne, lukuunottamatta ikääni, sillä olen hieman päälle parikymppinen jätkä. Mutta näen kyllä itseni samassa tilanteessa kymmenen vuoden kuluttua. Mitä nyt silloin keskittyisin opiskelun sijasta urani rakentamiseen.

Miksi sitoutua, jos kuitenkin joutuu tekemään kompromisseja. Miksi sitoutua, kun muita seuranneena tietää, että mitkä mahikset on siihen, ettei homma toimikkaan, ja jompikumpi loukkaantuu. Miksi tarvitsisin elämääni jonkun - minun ei tarvitse, minulla ei ole pakottavaa tarvetta, olla jonkun kanssa. Eräät persoonat tuntuvat hakeutuvan suhteeseen, vain suhteessa olon vuoksi, välittämättä henkilön sopivuudesta. Mainittakoon tässä naiset, jotka antavat miestensä aina välillä pahoinpidellä itseään, mutteivat pysty heti eroamaan, sillä he pyrkivät jonkinasteiseen kompromissiratkaisuun.

Mainittakoon, etten pelkää "riskien" ottoa. Mutta se ei tarkoita, että olisin valmis ottamaan riskejä naisten suhteen, tai yleisemmällä tasolla sen oikean, sen tosi rakkauden suhteen. Olen tähän mennessä elämää nähnyt vain yhdenlaista "tosirakkautta" - ja se on lapsen ja hänen vanhempiensa välillä, tai jokin muu "veriside".

Kahden alun alkajaan vieraan ihmisen väliseen oikeaan rakkauteen en uskokaan. Uskon vain, että on olemassa eriasteisia riippuvuussuhteita.

Ja tässä vaiheessa myönnän olevani itsekeskeinen henkilö. Ja mielestäni minun pitäisikin olla, terveellä tavalla. Yritän olla kohtelias ja mukava minulle mukavien ihmisten kanssa. Mutta tällä hetkellä keskityn naisten jahtaamisen tai parisuhteen rakentamisen sijasta minuuteni löytämiseen, analysoimiseen ja sen kehittämiseen.

Pohjimmiltani nautin uuden luomisesta. Haluan oppia ilmaisemaan itseäni. Nautin eriasteisesta "taiteesta", aina valokuvista ja musiikista videopeleihin. Pidän piirtämisestä ja olen vakavasti harkinnut musiikin harrastuksen aloittamista. Nautin myös välillä kehoni "kiduttamisesta" liikunnallisin keinoin. Ja jos lopulta jossain vaiheessa koen itseni tarpeeksi kehitetyksi ja työstetyksi, ehkä, vain ehkä voin harkita jonkun toisen ihmisen mukaan ottamista elämääni.

Ja se Far Cry kakkonen on melkoinen pettymys. Suosittelen uusista videopeleistä laadukkaaseen ajanviettoon Fallout kolmea. :)

täältä löytyy yksi!

Kesälomalla itsetutkiskelun jälkeen yksinkertainen päätös oli lyödä hanskat tiskiin.Olihan se kohtuullisen kova paikka todeta että on parisuhteeseen/seurusteluun kelpaamaton tai ainakin siltä se rupesi tuntumaan.Mutta elämässä on kuitenkin niin paljon muitakin asioita joista voi nauttia kuten luonto,musiikki,urheilu,ruoka kaiken lisäksi tällä hetkellä on aivan loistava työpaikka joten elämää hymyilee ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Kyllä, seurustelu on erittäin vaivalloista. Olen useamman kerran seurustellut, pitkiä vuosienkin suhteita ja myös lyhyempiä takana. Aina kuitenkin asunut yksin. En koskaan ole ajattellut vakavasti yhteenmuuttamista kumppanin kanssa, ei vaan ole ikinä tuntunut siltä kenenkään kanssa, että haluaisi (lapsista puhumattakaan).

Nykyään en enää halua seurusteluakaan, en lyhyttä enkä pitkää suhdetta. Seksikään ei enää pahemmin kiinnosta lieneekö syynä liian monet huonot kokemukset (tosin hyviäkin on).

Tuntuu vastenmieliseltä, että pitäisi vielä ruveta tutustumaan toiseen, rakentamaan alusta suhdetta, todeta ehkä ennemmin tai myöhemmin, että ei tästä tule mitään. Liikaa vaivaa, energiaa, menee aikaa, omat totutut ja hyvältä tuntuvat rutiinit rikkoutuvat. Ei vaan jaksa/kiinnosta. Helpompaa näin.