Olemme naimisissa jo kuudetta vuotta. Minulla on 8-vuotias tytär, jonka sain 18-vuotiaana, yksin. Aloin seurustella mieheni kanssa, kun tytär oli hieman yli vuoden ikäinen. Nyt meillä on kolme yhteistä lasta. Elämä on hektistä. Mies on töissä, minä olen enimmäkseen lasten kanssa kotona. Olemme rakentaneet ja remontoineet, projekteja toistensa perään. Olen pitänyt yllä kuvitelmaa, että kaikki on hyvin, mutta nyt en tiedä. Parisuhde on ihan ok, mutta millä hinnalla?
Tyttäreni kääntyi tiistai-iltana puoleeni todeten: - Haluaisin, että isä kohtelisi minua samoin kuin poikia.
Lause kosketti. Näenhän minä, etteivät mieheni ja tyttäreni välit ole lämpimät, mutta nyt olen tullut tavallaan tienristeykseen. Tyttö huomaa, kuinka isä ei välitä hänestä... Eikä se ole hänen vikansa.
Mies on muuten mukava. Kuvittelin, että ottamalla minut hän ottaisi todellakin myös tyttäreni omakseen, mutta näin on käynyt vain pintapuolisesti.
- Samoin minä häntä komennan kuin poikiakin...
Totta, mutta kyllä lapsi huomaa, kuinka isä ilahtuu vain toisten lasten näkemisestä, eikä halua minua lähelleen. Itse olen varttunut kylmän isän lähellä, isäni ei koskaan hyväksynyt meitä lapsia sellaisina kuin olimme ja suosi poikia tyttöjen kustannuksella. Sellaista kohtaloa en olisi omalle tyttärelleni halunnut. Tiedän, kuinka "isättömyys" sattuu. Se on vaikuttanut elämääni varsinkin nuoruusvuosinani ja sitä orpouden tunnetta vastaan taistelen vieläkin toisinaan.
Nyt, kun käännyin mieheni puoleen kysyen, mikä siinä on niin vaikeaa, rakastaa minun tytärtäni kuin omaansa:
- No, kun se ei ole minun.
Ei ole hänen? Kuuden vuoden jälkeen?
- Menköön oman isänsä luo, sillä on varmaan sellaisia tunteita...
Biologinen isä on erittäin pienessä roolissa tytön elämässä, vaikka tunteekin tämän. Me kaikki olemme lähteneet siitä, että uusi mieheni todella on tyttäreni OIKEA isä.
En tiedä,mitä tehdä. Ei ole ketään, kenelle puhua tästä. Mitä voin tehdä? Meidän oli tarkoitus käynnistää pitkään suunnittelemamme perheen sisäinen adoptio piakkoin, mutta en tiedä mistään mitään. Olenko tehnyt virheen? Äitinä haluan aina lasteni parasta. Kaiken huippu oli se, että mieheni SYYTTI minua siitä, että näen enemmän vaivaa tyttäreni eteen kuin muiden lasten... No tietenkin, kun yritän paikata "tunnevajausta", olla sekä isä että äiti. AIvan kuin se olisi pois mieheltäni ja muilta lapsilta.
Että perhetragediaa meilläkin. Tämä tästä nyt vielä puuttuikin, muutenkin on jaksamista. Älkää rakkaat lukijat puuttuko pikkuasioihin, kaipaisin vain tuoretta näkökulmaa asioihin. Kuinka jatkaa eteenpäin?
Tyttäreni kääntyi tiistai-iltana puoleeni todeten: - Haluaisin, että isä kohtelisi minua samoin kuin poikia.
Lause kosketti. Näenhän minä, etteivät mieheni ja tyttäreni välit ole lämpimät, mutta nyt olen tullut tavallaan tienristeykseen. Tyttö huomaa, kuinka isä ei välitä hänestä... Eikä se ole hänen vikansa.
Mies on muuten mukava. Kuvittelin, että ottamalla minut hän ottaisi todellakin myös tyttäreni omakseen, mutta näin on käynyt vain pintapuolisesti.
- Samoin minä häntä komennan kuin poikiakin...
Totta, mutta kyllä lapsi huomaa, kuinka isä ilahtuu vain toisten lasten näkemisestä, eikä halua minua lähelleen. Itse olen varttunut kylmän isän lähellä, isäni ei koskaan hyväksynyt meitä lapsia sellaisina kuin olimme ja suosi poikia tyttöjen kustannuksella. Sellaista kohtaloa en olisi omalle tyttärelleni halunnut. Tiedän, kuinka "isättömyys" sattuu. Se on vaikuttanut elämääni varsinkin nuoruusvuosinani ja sitä orpouden tunnetta vastaan taistelen vieläkin toisinaan.
Nyt, kun käännyin mieheni puoleen kysyen, mikä siinä on niin vaikeaa, rakastaa minun tytärtäni kuin omaansa:
- No, kun se ei ole minun.
Ei ole hänen? Kuuden vuoden jälkeen?
- Menköön oman isänsä luo, sillä on varmaan sellaisia tunteita...
Biologinen isä on erittäin pienessä roolissa tytön elämässä, vaikka tunteekin tämän. Me kaikki olemme lähteneet siitä, että uusi mieheni todella on tyttäreni OIKEA isä.
En tiedä,mitä tehdä. Ei ole ketään, kenelle puhua tästä. Mitä voin tehdä? Meidän oli tarkoitus käynnistää pitkään suunnittelemamme perheen sisäinen adoptio piakkoin, mutta en tiedä mistään mitään. Olenko tehnyt virheen? Äitinä haluan aina lasteni parasta. Kaiken huippu oli se, että mieheni SYYTTI minua siitä, että näen enemmän vaivaa tyttäreni eteen kuin muiden lasten... No tietenkin, kun yritän paikata "tunnevajausta", olla sekä isä että äiti. AIvan kuin se olisi pois mieheltäni ja muilta lapsilta.
Että perhetragediaa meilläkin. Tämä tästä nyt vielä puuttuikin, muutenkin on jaksamista. Älkää rakkaat lukijat puuttuko pikkuasioihin, kaipaisin vain tuoretta näkökulmaa asioihin. Kuinka jatkaa eteenpäin?
Vastaukset 38
Vanhimmat
...äijä pihalle,kyllä varmaan löydät vielä miehen joka hyväksyy kaikki lapset ja teette vielä yhteisiäkin!
Onnea matkaan,miehet vaan on sikoja!
Juuri yhteistenkin lasten etujen takia. Kun kaikki muut palikat kuitenkin on suunnilleen kohdillaan. Ihmetyttää vain, kuinka mies, joka lepertelee koiranpennuillekin, ei osaa/pysty/halua rakentaa suhdetta tyttäreeni, joka on ihana, reipas ja urhea pieni ihminen...
"hmetyttää vain, kuinka mies, joka lepertelee koiranpennuillekin, ei osaa/pysty/halua rakentaa suhdetta tyttäreeni, joka on ihana, reipas ja urhea pieni ihminen... "
KUN SE EI OLE OMA, NIIN SE EI OLE!
Minä pystyisin jonkun toisen lapsesta pitämään yhtä paljon kuin jostain lemmikkikoirasta, mutta en varmasti pystyisi ikinä rakastamaan sitä samalla tavalla kuin omaa lasta.
KUN SE EI OLE OMA!
Leperrellä on eri asia kuin rakastaa. Suhteenkin rakentaminen on eri tason juttu.
paskaa oikein tuutin täydeltä. Entäs jos ei löydäkään sellaista miestä joka "hyväksyy" kaikki, sitten vain murjotetaan muksujen kanssa. Miehet on sikoja ja naiset nautoja.
Olen pahoillani sinun ja tyttäresi puolesta. Mutta asiat voivat muuttua, parempaan.
Kerroit, että elämänne on kaiken rakentamisen ja remointoinnin keskellä kiivastahtista; miehesi käy lisäksi töissä ja on varmaan ylikierroksilla, kun iltaisin kotonakin on vilkasta elämää...
Toisaalta häneltä riittää hellyyttä ja rakkautta omille pojilleen. Tämä on hienoa.
Osasyy suhtautumisessa tyttäreesi voi olla ihan sukupuolikysymys: miehesi on niitä rajoittuneita, jotka arvostavat enemmän omaa sukupuoltaan. Mutta ettehän te valinneet saavanne poikia... jos teillä olisi yhteinen/yhteisiä tyttäriä, voisi olla eri ääni kellossa. No, jossittelut eivät tilanne muuta - tyttäresi kärsii nyt.
Perheen sisäinen adoptio kuulostaa todella hyvältä asialta! Kirjoitit, ettet "tiedä mitään"; tarkoitatko käytännön toimenpiteitä vai sitä, ettet ole varma haluatko aviomiehestäsi virallisesti tyttäresi isää? Ennen adoptiota käydään keskusteluja adoptioviranomaisten kanssa - ja sinun/teidän todella kannattaa käyttää tämä tilaisuus selvittää miehesi suhtautuminen. Hänelle on varmasti hyväksi joutua pohtimaan tätä asiaa ulkopuolisenkin kanssa. Silloin hän huomaa, että sinun odotuksesi hänen "käytännön isyydestään" eivät ole sentimentaalista vouhotusta.
Miehellesi kehittyy isällisiä rakkauden tunteita myös tytärtäsi kohtaan, kun hän tulee tämän kanssa läheiseksi yhdessäolemisen ja -tekemisen kautta. Tietysti hänen positiivinen asenteensa merkitsee paljon. Miehen pitäisi ihan tietoisesti kohdella tytärtä tasaveroisena lapsena, tunteet seuraavat perästä.
Perhevenettä ei kannata keikuttaa tämän asian takia; surkeampaa olisi jos eroatte, ja kaikki lapset kärsivät.
Sinun terveytesi kannalta on tosiaan tärkeää selvittää tämä asia miehesi kanssa. Miehesi asennemuutos voisi alkaa sillä, että varaa yhteistä aikaa vain tyttäresi kanssa olemiseen ja touhuamiseen. Koska hän on vanhempi kuin pojat, tyttö voisi olla esim. miehesi pikku apulaisena.
Ymmärrän kyllä, että (vapaa)ajan puute on teillä melkoinen ongelma.
Ota adoptio puheeksi ja ryhtykää toimiin! Kaikella ystävyydellä, voimia ja keskinäistä rakkautta teille!
Onhan se totta, että miehet ovat yleensä paremmin samalla aaltopituudella poikien kanssa, mutta kyllä mieheni huomioi hyvin esim. ystävieni ja sisareni pikku tyttöjä, paremmin kuin minun tytärtäni.
Perheen sisäinen adoptio on periaatteessa käynnissä, mitään toimenpiteitä tai keskusteluja ei kylläkään ole käyty vielä. Minäkin ajattelin, että prosessi voisi edistää mieheni ja tyttäreni suhdetta, mutta kyllä sain kylmää vettä niskaani eilen kun otin asian puheeksi.
Ihan käytännön syistä usein on niin, että mies ottaa poikia mukaansa ja tyttö jää kotiin, mutta täytyy nyt yrittää laittaa tyttö "samaan kuormaan". Jossakin vaiheessa tyttö halusi olla koko ajan minun kanssa, mutta nyt sanoi itse, että haluaisi lähteä mukaan, kun isä lähtee isompien poikien kanssa. Tytöstä on jo oikeasti apua, mutta en haluaisi sitäkään,että hän kelpaa vain silloin, kun hänestä on jotain hyötyä...
Kiitos vastauksestasi!
oisko kyse sellaisesta seikasta, että tyttö on verisiteiltään hänelle vieras, ja siis periaatteessa "käypää tavaraa" jos ei eläisi hänen äitinsä kanssa. Jos hän katselee tytärtä sillä silmällä, vaikka tietää, ettei saisi.
Jos ja jos. Tarkoitus ei ole ärsyttää sinua takajaloillesi, epäilemään. Tarkoitukseni on kääntää näkökantaa, jotta voisit mahdollisesti kävisit ajatuksessasi tämänkin vaihtoehdon ymmärtääksesi miksi. Se, miten tämä täsmää teidän elämämään, en tiedä, mutta ehkä omassa elämässäni peilaisin ja selvittäisin tuollaisenkin näkökulman.
Ehkäpä tämä mies ei halua tätä adoptiota? Ehkä tuntee olevansa pakotettu siihen? Jos hän haluaisi olla tytön kanssa niin olisi, yksinkertaista. Et voi pakottaa, enemmän kun yrität niin pahemmaks menee. Olen samanlaisessa tilanteessa, tyttäreni on jo teinari ja voin sanoa että asiat vaan pahentunuu päivä kerralla, olen koko ajan mieheni ja tyttäreni välissä. Ehkä sinun pitää vaan hyväksyä tilanne, joissakin perheissä vaikka kaikki olisivat omia lapsia niin vanhemmilla on mielilapsensa, ehkä sinä voisit lähtee miehesi ja poikiesi mukaan tyttäresi kanssa joskus tai sitten vaan teet tyttäresi kanssa hommia kahdestaan, tyttöjuttuja.
Ehkä ei ole hyväksi sinun olla "äiti" miehen lapsille ja hänen olla "isä" sinun lapsille. Kyllä lapsetkin tietävät (ja tuntevat), ettei näin ole.
Olette vanhempia niille omille lapsillenne ja sitten "luotettava aikuishahmo, joka sattuu rakastamaan isää/ äitiä ja olemaan aina lähellä" niille toisen lapsille.
Anteeksi, luin väärin.
Miehellä siis ei omia lapsia muita kuin teidän yhteiset. Siispä, miehesi ei tule olla sijainen tyttären oikealle isälle. Vaikka kuinka hän ei olisi enää ympyröissä.
Ehkä kerrot tämän miehellesi ja sitten vielä, että tyttäresi pitää miehestäsi paljon, minkä kertoo sekin, että haluaisi viettää tämän kanssa aikaa yhtälailla kuin muut. Ehkä saat sen miehellesi kerrottua. Mutta painota, ettei hän olekaan isä, eikä tarvitse. Mutta siitä huolimatta tyttären tärkein "isähahmo".
monenlaisia miehiä. Yksi oli samanlainen kuin sinun miehesi, näytti rakkautta vain omilleen. Ero tuli lopulta, syytä en tiedä (ei ollut minun mies), mutta epäilen että myös ko. asialla oli vaikutusta.
Tiedän myös miehen joka taas tuntuu viihtyvän kaikkien lasten kanssa, oli ne sitten omia tai muiden. Vielä en tiedä kuinka käy mutta ihan mukavasti menee tällä hetkellä.
Pointti siis se, että en jaksa uskoa että miehesi muutuisi, tässä suhteessa se tulee miehellä selkäytimestä. Ehkä jos joutuisi selkä seinää vasten saattaisi muuttua mutta todennäkoisesti silloinkin vain oppisi peittämään todelliset tunteensa paremmin.
On kyllä sangen ikävää että miehesi on tunnevammainen. Minä en ainakaan vetäisi rajaa biologisten ja toisen lapsien välille. Kyllä ne lapset olisivat perheessä ihan yhtä lailla perhettä.
Selitä vähän henkisesti kehittymättömälle miehellesi asia omasta lapsuudestasi asti ja miten sinä koit asian. Kerro vielä miten tyttärenne kokee asian.
Onnellinen lapsuus vaikuttaa positiivisesti ihmisen henkiseen kehitykseen. Itseasiassa voi olla niin että miehesi lapsuus on ollut vähän perseestä ja sen takia hän näkee asioita noin suppeasti. Toki onnellinen lapsuuskaan ei takaa tasapainoista henkistä tilaa, mutta lisää kyllä olennaisesti tämän mahdollisuutta.
Joskus ihmettelen että mistä miehesi kaltaisia miehiä ja naisia sikiää.
Miten fiksu mies oletkaan.. :)
Olen samaa mieltä, tunnevammainen hän on. Jos on on normaalin empaattinen, niin kyllä sekä mies että nainen hyväksyy toisen lapset kuin ominaan.
Mulla on samanlaista kokemusta, mutta niin että en mennyt yhteen lopullisesti miehen kanssa, joka olisi halunnut omia lapsia mun kanssa, mutta sanoi suoraan, etteivät mun lapset olisi samanarvoisia hänen silmissään.
Kuten tämä fiksu mies tässä sanoo, lapsen henkinen kehitys kärsii tuosta tilanteesta. Toivottavasti löydät siihen jonkun ratkaisun. Perheterapia ehkä voisi auttaa. Vaikka kuulostaa kyllä siltä, että kyseessä on juuri tuo tunnevamma, joka tuskin parantuu millään terapialla. Sen pitäisi lähteä sydämestä eikä olla teeskenneltyä välittämistä.
Onnea sinulle, mitä sitten ikinä päätätkin tehdä. :)
Ihan totta joka sana. Appivanhempani tuntien mieheni lapsuus on ollut tavallinen, kuria ja rakkautta; ei varmaan kovin läheistä ja hellää yhteiseloa kuitenkaan.
Olen joskus (useammin kuin kerran) puhunut miehelleni omasta lapsuudestani ja siitä, miten tärkeä isän hyväksyminen ja huolenpito lapselle on, erityisesti isälle. Enkä voi olla ajattelematta, että taisi olla virhe avioitua hänen kanssaan, ainakin tyttäreni kannalta se oli sitä. Hän tulee yleensä hyvin toimeen kaikkien uusien ihmisten kanssa, mutta jotenkin mieheni kanssa kemiat eivät toimi. Ja aikuinenhan sitä suhdetta rakentaa, ei se lapsen vastuulla ole. Minulla meni kauan aikaa tajuta omalla kohdallani, että minulla olisi ollut oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Sieltä lapsuudesta juontaa vieläkin jonkinlainen itseinho ja -arvostelu, pelko siitä, kelpaanko vai en.
Jos miehelläni olisi lapsia, huomioisin heitä ihan yhtä paljon kuin omiani. Omien kanssa pyrin samaan, paitsi että yritän yhdelle korvata menetettyä "isän osuutta" että kakku olisi yhtä suuri. Ja tästäkin mieheni on kateellinen :( Itkettää melkein.
Isän rakkaus on erityisen tärkeää tytölle. Ja jos miehelläni olisi lapsia jonkun muun kanssa... Kirjoitan tässä vauvan kanssa, en ihan täysillä pysty keskittyä.
Olisiko kuitenkin se biologinen isä joka on päässyt mieheesi vaikuttaan, miehesi on tajunnut sitä kautta että hän ei tosiaan ole tytön isä ja voi myös ajatella että jos hän rakastaa ja kiintyy, niin se voidaan viedä pois häneltä, ja silloin se on vaikeampaa... Voisin kuvitella että tuon tapaiset ajatukset liittyvät mieheesi.
Adoptio-lapsen kanssa tilanne ei välttämättä toistuisi, koska siinä ei ole oikeita vanhempia pyörimässä, ja silloin tytöllä olisi vielä huonompi olla.
Keskustelkaa kunnolla, ja koita kaikin voimin saada miehesi avautumaan, ja älä itse heti tuomitse, vaan anna hänen puhua ensiksi suunsa puhtaaksi, ja lopputuloksena sorsimisen loppuminen (siis sen on pakko olla lopputulos!).
"Minä en ainakaan vetäisi rajaa biologisten ja toisen lapsien välille."
Miten sinä voit tuon etukäteen tietää? Jos ihmiset toimisivat niinkuin mielipidetiedusteluissa vastaavat, maailman kaikki ongelmat olisi jo ratkottu.
Sanoisin, ettei sellainen mies ole tunnevammainen, jos hän kerran rakastaa omia lapsiaan. Eli pystyy siis kumminkin rakastamaan. Raja on siellä olemassa, vaikkei sitä vetäisi, jos on rehellinen. Joillain ihmisillä se on päässä se raja ja itseltänikin se varmasti löytyisi.
Toisten lasta on vaikeaa rakastaa yhtä paljon kuin omaa. Toisten lasten vaipatkin haisivat pahalta... Kai siinä biologiallakin on joku osuus. Ehkä on eri juttu, jos esim. adoptoi lapsen, joka sen jälkeen on ikään kuin oma. Sellainen lapsihan on täällä maailmassa muuten ihan yksin. Tunteita on vaikea vain määrätä esim. rakastamaan. Yleisesti ottaen lapsia on helppo rakastaa, kun ne kerran ovat rakastettavia. Jotkut lapsetkin voivat olla jo lapsena todellisia sydäntenmurskaajia, joihin voi suorastaan "rakastua". Ajan myötä toistenkin lapsia voisi kuvitella rakastavansa, mutta voi olla että se rakkaús olisi jotenkin ehdollista. =Jaksaa rakastaa niin kauan kuin elämä lasten kanssa sujuu joten kuten, lapset käyttäytyvät jne. Mutta suurissa vaikeuksissa voisi kuvitella luovuttamisen olevan paljon lähempänä, jos lapsella on olemassa omatkin vanhemmat, jotka eivät lasta ole hylänneet. Toisaalta lasta, jonka kaikki olisivat hylänneet, voisi hanakalanakin olla juuri sen takia mahdollista rakastaa. Pääsääntöisesti uskoisin ihmisen halutessaaan pysytyvän rakastamaan myös toisenkin lapsia, mutta ei se mikään sääntö ole. Kyllä oma lapsi siinä rinnalla olisi aina jotenkin erityisempi ja rakkaus siihen ei ole missään mielessä ehdollista.
Jos kaikkia lapsia pysyttäisiin ehdoitta rakastamaan, ei olisi lainkaan olemassa hylättyjä lapsia kuten nyt suomalaiset lastenkodit ovat pullollaan niitä, jotka eivät kelleen kelvanneet, monista yrityksistä huolimatta. Tuskin ne henkilöt, jotka ovat yrittäneet sijaisvanhemmuutta, ovat olleet mitenkään tunnevammaisia. Vieraan lapsen rakastaminen voi ääriolosuhteissa(kun lapsesta seuraa pelkkää harmia ja ongelmia)olla liian haastavaa. Jotkut lapset on sijoitettu kymmeniä kertoja eri perheisiin, valitettavasti. Lukemattomat hylkäämiset/luovuttamiset vaurioittavat lapsen kuin lapsen.
Sinun tapauksessasi lapsellasi on kumminkin ollut sinut yhtäjaksoisesti rakastavana vanhemapana ja sekin lapsen kehittymiselle tasapainoiseksi riittää. Toki sitä voi ihmetellä, jos joku toinen ei lähdekään rakastamaan omaa lasta, vaikka itse lastaan rajattomasti rakastaisi... mutta tunnevammainen on liian voimakas ilmaus.
Eriarvoisuuksia ei siltikään pidä hyväksyä, on rakastamiset sitten mitä hyvänsä!!!
Kyllä lapset pitää tasapuolisesti pystyä hoitaan siitä huolimatta...
Rakkaushan on perseiden puhinaa! Todellista rakkautta voi olla vain äidin ja lapsen välillä!
-näin kuuluu sanonta, ja mahtaa pitää paikkaansakin-
Ketään ei tietysti voi pakottaa rakastamaan lasta, mutta aikuinen voi pakottaa itsensä käyttäytymään niin ettei lapsi sitä huomaa. Ihmettelen, miksi miehesi suhtautuu tyttöön torjuen, rakastavathan vanhemmat yleensä myös sijoitus- ja adoptiolapsia. Tytölle voi olla hyvinkin traumaattista tulla torjutuksi, se vaikuttaa vielä aikuisenakin itsetuntoon ja kykyyn luoda aikanaan hyvä luottavainen parisuhde
Siispä miehesi pitäisi saada ymmärtämään, kuinka tärkeä hänen hyväksyntänsä tytölle on. Häneltä voi todellakin vaatia, että käyttäytyy tyttöä kohtaan samoin kuin muihin lapsiin, kehuu ja huomioi tätä, ja on hänen kanssaan. Niin voi toimia, vaikkei tuntisikaan erityistä rakkautta.
Riittävä yhdessäolo myös auttaa tutustumaan ja voi vähitellen herättää kiintymystä ja rakkautta lasta kohtaan. Puhukaa asiasta vakavasti ja perusteellisesti, mutta niin ettei tyttö ole kuulemassa.
Olen samaa mieltä, että sen verran pitää käyttäytyä. Mutta ensisijaisesti tytöllä on isä, joka toivon mukaan myös rakastaa tytärtään. Ikävää, jos on niin, ettei tytön isästä ole isäksi, sellaistakin tässä maailmassa tapahtuu. Silloin on sitä tärkeämpää, että tyttö saa miehistä hyväksyntää muualtakin. On tosiaan eri tilanne toimia tyttöä rakastavana mieshahmona, jos siinä pörrää oikea isä, jolle se tehtävä ensisijaisesti kuuluu. Miehen suhde äitiin riittänee siinä kohtaa, jos pieni tyttö näkee sen hyvänä ja saa itse tasapuolista kohtelua poikiin verrattuna. Ehkä täällä on liian vaikeaa arvioida tilannetta, kun ei siitä tiedä muuta kuin yhden puolen nakökulmaa.
tyttäresi suhtautuu mieheesi? Ymmärsin kyllä jo sen, että miehesi nihkeästi häneen, mutta on vaikea uskoa että tyttäresi käyttäytyy yhtä hyvi "isäänsä" kuin sinua kohtaan. Itselläni omakohtainen kokemus sellaisesta elämästä, että olen kolmanneksi nuorin lapsi, isäni ensimmäinen, äitini kolmas. Äidin eka mies kuoli. Äidillä oli silloin kaksi pientä lasta tältä mieheltä.
Sittemin meni naimisiin minun isäni kanssa ja minä ja sisareni ollaan sitten yhteisiä lapsia. Isommista sisarista varsinkin siskopuoleni ei koskaan hyväksynyt isääni vaikka isäni kohteli heitä tasapuolisesti. Se oli hirveää minua ja pikkusiskoani kohtaan, kun isommat sisarukset haukkuivat meille isäämme, mutta äidin läsnäollessa oltiin aina niin enkeliä. Ettei olisi tilanne niin päin että tyttäresi osoittaa mieltään silloin kun sinä et ole paikalla ja tästä johtuisi tuo nihkeys..
Tiedän monta perhettä joissa sama tilanne on ollut... ja varmaan on tälläkin hetkellä useissa. Itse sain tapahtuneesta traumoja.
ihmisiä, jotka hyväksyvät puolisonsa lapset omikseen ja kohtelevat heitä yhdenvertaisesti!
Täytyy tunnustaa, etten ikinä olisi uskaltanut itse lähteä sellaiseen suhteeseen (ei ole kyllä ollut tiedossakaan sellaista!), jossa olisi ollut sinun lapset ja minun lapset/meidän lapset. Olen nainen ja vaikka tiedän, että pitäisi hyväksyä kaikki lapset en varmaankaan onnistuisi siinä!
Ei minusta ole luonnotonta miehen suhtautuminen - voisin kuvitella oman mieheni toimivan samalla tavoin vastaavassa tilanteessa. Tunteet ovat mitä ovat eikä niille välttämättä voi mitään ja kuten joku kirjoittaja mainitsi vielä sen, että ehkä he eivät sovi muutenkaan yhteen.
Eivät vanhempien yhteiset lapsetkaan aina ole tasaveroisia, mutta sitä ei tietenkään tarvitse/saa näyttää lapsille - luulen kuitenkin, että sanaton kommunikaatio paljastaa valheelliset viestit kyllä.
Meillä on useampia yhteisiä lapsia ja olemme joskus hyvinkin eri mieltä asioista heidän suhteensa. Meillä on mies lämpimämpi ihminen kaiken kaikkiaan ja minä tunnen joskus itseni kylmäksi kuin kala - toisin sanoen tunteeni roihuavat niin myönteisessä kuin kielteisessäkin mielessä. En olisi ikinä uskonut kykeneväni sellaiseen vihan vimmaan kuin mitä tunsin taistellessani murrosikäisten kanssa...
Pakottamalla ei ketään saa tekemään saati tuntemaan yhtään mitään, vastenmielisyys vain on ehkä seurauksena, jos sellaista yrittää tai vaikkei pakottamisesta olisikaan kysymys niin vaatiminenkin on jo liikaa.
Olisiko tämä teidän tilanteenne yksi niitä haavoittavia asioita, joihin vain elämässä törmää tavalla tai toisella? Tunnen perheen, jossa äidillä oli lapsi ja isällä muutama lapsi ja sitten yhteisiä lapsia vielä. Isän lapset sanoivat äidin lapselle, ettei isä ole hänen ollenkaan, että hänellä ei ole mitään isää...Kyllä äidin sydän varmaan melkein pakahtui tuossa tilanteessa, mutta äiti ei voinut mitenkään kaunaisuutta ruveta elättelemään isän lapsia kohtaan. Luulen, että ajan myötä tilanne on helpottanut heillä.
Teillä onneksi nuoremmat ovat yhteisiä! Minusta kärsivällisyyttä vain tarvitaan ja sitä, että yrität jaksaa, vaikka se vaikealta tuntuukin. Voisihan apua hakea jostakin perheneuvolasta (kuten teki tuo mainitsemani perhe, he saivat paljon apua keskusteluista siellä).
Meillä lapset ovat jo aikuisia, mutta paljon satuttavia asioita tulee vastaan vieläkin. Vanhemmat elävät mukana niin monessa elämässä - ensin omassaan ja sitten lasten...
ja mitä ei. Lähinnä asenne vamma!!!!
Jos ihminen on sitä mieltä, että epäoikeudenmukaisuus on hyväksyttävää, niin kyllähän hän sitä toteuttaa itsekin, mutta jos on sitä mieltä, että se on jopa sairasta, niin tuskin siihen itsekään pystyy!!!
Mutta meitä sairaitahan on joka lähtöön =(
Mutta sen vain sanon, että epäoikeudenmukaisuus ja tasa-arvottomuus jättää aivan varmasti arvet lapseen!!!! Se kannattaa jokaisen lasten kanssa tekemisissä olevan muistaa!!
jotka ovat vailla inhimillisiä virheitä, niin hyvä!
Itsestäni en kuitenkaan voi sellaista väittää.
En ole onnistunut vanhempana olemaan oikeudenmukainen enkä varmaan tasa-arvoinenkaan - olen siitä lasteni kanssa keskustellut kyllä ja myöntänyt virheeni.
Kaikkia virheitäni en toki itsekään näe! Ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus aina keskustella asioista ja jopa pyytää anteeksi. Jyrkkyydellä ja vaatimuksilla ei sittenkään pitkälle pötkitä!
Mutta kuten sanoin, keskusteluapua saa vaikeissa tilanteissa neuvoloista. Aloittajalla on vauva, joten hän on käy neuvolassa usein. Minä ainakin tuossa tilanteessa hakisin apua sieltä!
Mutta tahalliset ei, ja ei kaikkea voi laittaa tyhmyyden piikkiin, kyllä ihmisen pitää olla ajattelemaan kykenevä!
Yleensäkin pitäisi ajatella; Tee toiselle, niin kuin haluaisit toisen tekevän itsellesi!
Sain kirjoituksestasi sen käsityksen vaan, että tuollainen "syrjiminen" on hyväksyttävää ja ymmärrettävää, ja että niin se vain on!
Itse ainakin mietin kasvatustapojani ja käyttäytymistäni aika usein, puntaroin sen aina uudestaan, että toiminko oikein, enkä paina tukka putkella lasten lapsuutta vain läpi!
Toki sekin on mahdollista että joudun kuitenkin anteeksi myöhemmin pyytelemään, mutta yritän saada virheeni minimiin. Enkä turvaudu vaan siihen, että no kyllä ne sitten anteeksi saa ja saahan niitä virheitäkin tehdä.
Mutta se on kuitenkin hyvä että olet virheesi myöntänyt, vaikka niitä virheitä ei hyväksyttävänä tarvitse pitää, siis en itse tee niitä tieten tahtoen....
että miehesi olisi kylmä tytärtäsi kohtaan, koska on mustasukkainen? siitä, ettei tyttö ole hänen, vaan exäsi? Tuli vaan mieleen, ja ihmettelen, että miten muille ei voinut tulla mieleen. jos itse olisin mies, ja vaimollani olisi edellisestä suhteesta lapsi, niin tottakai olisin kateellinen ja mustasukkainen, että joku oli "kerennyt" ennen minua. kannattaisi keskustella miehesi kanssa tästä asiasta, todella ja vakavasti. perheterapia olisi hyvä vaihtoehto. juttele myös tyttäresi kanssa, hän alkaa kuitenkin olemaan siinä iässä, että alkaa tosissaan oppimaan tälläisiä tunneasioita.
sinällään ymmärrän sen, että miehesi on kylmä tytölle sen takia, että tämä ei ole "oma", mutta se on varsin lapsellista käyttäytymistä, koska hän on kuitenki ainoa isähahmo tytön elämässä, varsinkin jos tyttö ei tapaa biologista isäänsä paljoa. miehesi toimii todella väärin, koska tytöllä olisi yhtälailla oikeus hänen rakkauteensa kuin hänen omilla lapsillaankin. kylläpäs on vaikea tilanne, tosin ei kovinkaan harvinainen.
jutelkaa miehesi kanssa, istutte rauhassa alas joku kerta kun lapset ovat vaikka mummolassa käymässä, ja keskustelette tämän asian läpi.
voimia, ja toivotan myös onnea
paljonko tyttärelläsi ja vanhimmalla pojalla on ikäeroa. Voisi nimittäin tyttäresi ohjata miehisen harrastuksen, eli kartingin pariin ja jos ikäeroa on vaikka kaksikin vuotta, niin tyttären kehitys lajissa on huomattavasti nopeampaa kuin poikien, mikä saa isän keskittymään enemmän tyttäreen. Pienissä luokissa harrastaminen ei edes ole hirmuisen kallista, eli jos vaan on mahdollisuus, niin siinä on laji joka rikkoo sukupuolirajat.
Tietysti voi vaatia, että mies suhtautuu oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kaikkiin lapsiin! Se EI ole kiinni siitä kuinka paljon lapsia rakastaa. Niinhän ammattikasvattajienkin täytyy kohdella esim. kaikkia luokan oppilaita tasa-arvoisesti vaikka ei ole mitään tunnesidettä. Ei aikuinen mies saa olla niin tunteiden vietävä, että ei pysty kohtelemaan lasta ystävällisesti ja antamaan huomiota.
Tee asia miehelle selväksi ja pian! Ei tarvitse rakastaa lapsia samalla tavalla, mutta heitä voi silti kohdella tasa-arvoisina. Mies voisi hyvinkin ottaa tehtäväkseen toimia tytölle isähahmona ja tärkeänä aikuisena, eikä siihen todellakaan tarvita mitään erityisiä isäntunteita.
Mikä mahtaa olla oma osuutesi että tällainen perheen kahtiajako on syntynyt, oletko itse ominut tytön, oletko tullut korostaneeksi ettei hän ole miehesi lapsi?
Ensimmäinen reaktioni oli, että onko teidän jumankauta tehtavä niitä typeriä lapsianne lisää ja lisää ja lisää. Missä tulee se raja, että ette enää halua panna paljaalla vaan yksinkertaisesti käytätte vaikka kumia. Tuleeko se raja koskaan vastaan? Mua alkaa oikeesti vituttaan, että maksan teidän äpärät joita kaikenlisäksi ette osaa opettaa tavoille. Miksi helvetissä mun pitäisi maksaa teidän typerille eläteille osuuksia palkastani kun ette osaa itsekään niille sanoa kuria.
Oikeasti vituttaa tyhmät lapset, joilla ei ole minkäänlaista kunnioitusta vanhenpiaan kohtaan. Tyhmät iskät ja äipät ovat kiimassaan tehneet pienen vahingon ja koko luomakunta saa kärsiä pikku pallerosta. Sitten vielä pitäisi olla humaani...
vittupää ei osaa lisääntyä. :D
Ensinnäkin en vaatisi mitään. Omat kokemukset pakotttamisesta ja vaatimuksista suhteessa eivät ole koskaan toimineet. Keskustelua ja sopimuksien tekemistä sen sijaan.
Luulenpa sinun arvioivan suhteenne tulevaisuutta uudelleen. Jos uskot suhtenne tuovan sinulle tyydytystä niin pyri joustamaan asioissa, jos et usko suhteenne olevan "koti", niin eroa. Mieti rauhassa.
Miksi lapsen biologinen isä on vain pienessä sivuroolissa?
Olet luonut itsellesi kuvan onnellisesta perheestä ja yrität toteuttaa sen vaikka väkisin. Mutta ei se onni tule niin. Jokaisella lapsella on oikeus isään, mielellään siihen biologiseen. Omien haaveittesi nimissä kiellät tyttäreltäsi yhteiset hetket oikean isänsä kanssa. Siinä on mennyt pieleen heti alussa. Tietääkö tyttösi edes, että nykyinen isä ei olekkaan hän oikea isänsä? Korjaa asia mahdollisimman pian ja anna biologisen isän tulla kuvioihin mukaan enemmän. Ihan vinkiksi vaan, että kun lapsi tajuaa vanhempana että olet kieltänyt oiken isän häneltä, olet pulassa.
"Nyt, kun käännyin mieheni puoleen kysyen, mikä siinä on niin vaikeaa, rakastaa minun tytärtäni kuin omaansa:
- No, kun se ei ole minun."
Eikö hän naimisiin mennessänne tajunnut saavansa perheen? Pullasta ei voi noukkia vain rusinoita, kyllä se on syötävä kaikki.
Sanoisin, että miehesi on jollain lailla kypsymätön. Joku on joskus sanonut jotain sellaista, että kylmä on sellaisen äidin sydän, johon ei mahdu myös vieraita lapsia. Ehkäpä saman voi sanoa myös isistä.
Olen itsekin kahden lapsen isä, ja maailmaa on tullut nähtyä jonkin verran mm seurusteltua yh äidin kanssa aikanaan. Pitäisin hyvinkin mahdollisena, että taustalla on joku biologinen juttu miksei toisen lapset tunnu omilta vaikka mikä olisi. Siksi kun miehelle sanoo että meitä tulee sitten kaksi, se on ok, mutta vaatia rakastamaan satalasissa kuin "biologisen" isä on vähän liikaa. Sen sijaan sen voi mielestäni vaatia, että kohtelee tällaista lasta järjen avulla niin tasapuolisesti ja hyvin kuin vain ikinä pystyy.
Minusta tuo on ihan normaalia, että ei jonkun tuntemattoman äijän lapsista voi samalla tavalla välittää kuin omista. Vaikka miten muut vaatisivat ja itsekin yrittäisi, niin silti omat lapset ovat tärkeämpiä ja rakkaampia kuin muiden.
Tasapuolinen kohtelu on silti paikallaan varsinkin, jos lasten ikäeroa ei ole paljon. Ketään ei mistään kumman syystä saa syrjiä. Ei lapsi alkuperälleen mitään voi.