Elikkääns, tapahtui muutama vuosi sitten: Olin ollut yksinäinen jo jonkin aikaa - eikä se miellyttävää ollut. Kuitenkin, tapasin nuoren naisen jonka kanssa synkkasi jollakin lailla. Olo oli aluksi ihanaa, sähköistä - rakkautta. Tiesimme että olimme erilaisia.
Meni sitten pari vuotta, tein töitä - tutustuttiin. Oli kiire, aika kului kuin siivillä.
Sairastuin masennukseen.
Enää en tunne mitään, hyvää siis. Olen mieleltäni ateisti, rakkaani (ex?) syvästi uskovainen - en jaksa kuunnella hänen käännytystään. Olen rationaalinen, hän tunteellinen. En jaksa kuunnella tunteenpurkauksia. Ei enää kertakaikkiaan kiinnosta.
Hän on kovasti takertuvaa tyyppiä, itse jollakin lailla huolehtivaa. Siis en oikein uskaltaisi laittaa poikkikaan, pelottaa mitä hän voi tehdä itselleen ja ehkä jopa läheisille. Enkä haluaisi olla enää yksin. Mutta kohta en enää välitä näistä, ehken enää mistään.
Kohtalotovereita? Kuinka selvisitte?
Meni sitten pari vuotta, tein töitä - tutustuttiin. Oli kiire, aika kului kuin siivillä.
Sairastuin masennukseen.
Enää en tunne mitään, hyvää siis. Olen mieleltäni ateisti, rakkaani (ex?) syvästi uskovainen - en jaksa kuunnella hänen käännytystään. Olen rationaalinen, hän tunteellinen. En jaksa kuunnella tunteenpurkauksia. Ei enää kertakaikkiaan kiinnosta.
Hän on kovasti takertuvaa tyyppiä, itse jollakin lailla huolehtivaa. Siis en oikein uskaltaisi laittaa poikkikaan, pelottaa mitä hän voi tehdä itselleen ja ehkä jopa läheisille. Enkä haluaisi olla enää yksin. Mutta kohta en enää välitä näistä, ehken enää mistään.
Kohtalotovereita? Kuinka selvisitte?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei kiinnosta kosketus ei kiinnosta seksi ei kiinnosta toisen mielipiteet ei edes tunteet välinpitämättömyyttä on liikaa ilmassa
en halua puhua ahdistaa liikaa jos vaan voisin liueta pois hävitä kuvioista ...lasten takia en siihen pysty mutta kyllä tämä vaiuttaa että loppu on lähellä?