Ihmisen ikävä.

Muistan kun minun ehtoopuolen rakkauteni kuoli kolarissa -96 oli suruni pohjaton. Olimme uusio pari. Kaksi vuotta yhteistä rakkaudellista eloa kylmän avioliiton jälkeen. Rakensimme yhteistä kotia Hauholle pieneen kylään järvenrannalle. Kun saimme katon päälle,saunan valmiiksi, ajoimme kolarin. Olin silloin vielä työelämässä. Elämä oli ollut kiireistä. Perjantaina suoraan töistä Hauholle. Kaupunki kotia piti viikolla siivota.

Saattelin kumppanini parin kuukauden sairaala jakson jälkeen hautaan. Huusin miksi en saanut kuolla. Nyt olen kiitollinen jotta suojelusenkeli istui olkapäällä. Olen saanut kokea mummuksi tulon ihmeen. Silloin ystäväni sanoi minulle että minulla on vielä tekemättä asioita ja kohtaamatta ihmisiä jotka on minulle määrätty tapahtuvaksi. Näin jälkeen päin olen ollut kiitollinen että jäin loukkaantumatta kolarissa.Muistan jatkuvan sateen sieltä surun keskeltä. Taivas itki kanssani.

Muistot elää. Uusia ihmisiä tulee. Osaa suhtautua elämän rajallisuuteen. Ei ihminen muutu ikäätyessään tunteetomaksi. Sama kaipuu sylin lämpöön säilyy.

uudenvuodenaatto 2004. Silloin tein mieheni arkulle puolukkaseppeleen, johon panin koristeeksi punaisen ruusun. Kaipaus on jäljellä, suurin suru on syvällä. Itse olen löytänyt kohtalotoverin, joka on kokenut samaa. Elämme tämän viikonlopun muistoissamme kumpikin tahollamme. Elämä yllättää, toivottavasti myönteisesti Sinutkin. Itse en edes ajatellut, että voisin löytää jonkun, vaan olin suunnitellut eläväni täysin yksin ja tukien henkilöitä, joilla on vaikeaa.

Näin pyhäimiesten päivänä viestisi oli ihan ajankohtainen. Olet kuitenkin onnekas kun olet saanut elää pitkään rakastamasi ihmisen rinnalla. Nyt voit luottavaisesti katsoa elämää eteenpäin. Minun kohdallani asiat eivät ole näin hyvin. Elin 32 vuotta väkivaltaisessa avioliitossa josta vapauduin vajaat 2 vuotta sitten. En ole löytänyt rinnalleni uutta ystävää vaikka olen sen eteen nänhytkin jonkinverran vaivaa.
Kun tapaan jonkun joka kiinnostaa ja vietän ihanan illan tulee vain haikea mieli, tästä kaikestako olen jäänyt paitsi parhaimpina vuosina. Annoimme vuosien vain vieriä televisiota katsellen ja kuuntelemalla aviosiipan sovauksia.

ikää, niin ei tulevaisuus uuden ihmisen kanssa ole aina sitä mitä on suunnitellut tai toivonut, voi siinäkin tulla pettymyksiä.

Laulun sanoittaja on määritellyt tämänkin. Olisikohan kaikki huomanneet, mikä vaivaa, jos ei tuota kukaan olisi sanoilla meille antanut.

Mutta mikä on, ettei ne ihmiskontaktit riitä, mitä meillä on? Tai voin sanoa, etten kaipaa ketään tuntematonta uutta, en sitten yhtään.

Haudalla olin tänään ja ainakin kerran viikossa.
Lohtuna on kumminkin se, että "sielu" ei kuole. Nyt on kyllä vieraillut aivan loppuneet. Aika ja sen määrittely elämässäni on saanut jotenkin uuden vaiheen. Vaimoni loppuvaiheet pyörivät, kuin filmi, usein päässäni. Kolme tuntia pidin hänen kädestä kiinni, vain puolituntia ennen lähtöä puristi hän kättäni lujaa.
Ehkä voisi olla hyvä löytää toisen, mutta pidän asiaa hyvin epävarmana.

" Olen niin yksin, tule, puhu minun kanssa, ole kiltti, et tiedä kuinka yksin olen.... "

Tuttuja sanoja joita kuulen.
Lausutaanko ne vain tavan vuoksi, vai sisältyykö niihin todellinen tarve jakaa yksinäisyyttä joka ei aina olekaan niin miellyttävää?

Usein kuuntelen, ei aina tarvitse sanoa mitään, kuunnella vain.
Joskus menen käymään, olemaan olkapää jota vasten voi vaikka itkeä jos siltä tuntuu.
Ystäväni. Kuuntelin Sinua. Tulin luoksesi... tiedän kuinka yksinäisyys on sinulle tärkeää, mutta se on myös ahdistavaa. Voimia me tarvitsemme kun käsittelemme menetyksiämme, voimia tarvitsemme uuden huomisen koitteessa. Voimaa tarvitsemme sairauden puhjetessa, mutta voimaa sen parannuttuakin.
Jokaisessa uudessa aamussa itää kuitenkin toivo, sitä emme saa kadottaa.
Oppia luopumaan jostain tärkeästä, luopumaan ilman katkeruutta, siinäpä meille elinikäinen oppimisen aihe.
Et ole yksin kun sinulla on yksikin joka kuuntelee, yksikin johon luotat. Sinulla on monta ystävää