Pettämisessä haetaan usein väriä harmaaseen arkeen, tyydytystä omille tarpeille tai jännityksen tunnetta. Kun oma elämä sujuu muutoin hyvin, niin sujuuko se liiankin ”hyvin”? Meiltä ei puutu mitään, on koti ja turvallisuus, niin emmekö kestä tätä olotilaa? Onko se liian tyhjää? Miksi tätä tyhjyyttä täytetään ihmissuhde sekoilulla?
Oletteko koskaan ajatellut kuinka paljon todellista tuskaa, ahdistusta ja masentuneisuutta se aikaan saa? Etenkin miehet ovat tämän suhteen arempia kuin naiset. Kun luette uutisia itsemurhista tai laajennetusta itsemurhasta – ajatteletteko koskaan mikä osuus esim. pettämisellä tai jättämisellä on? Entä mitä mieltä olette vaikka tästä?:
”Valtaosa (84 %) tarkastelujakson henkirikoksista oli puolisoiden, sukulaisten
tai tuttavien välisiä. Naisten surmaaja oli tavallisimmin puoliso (40 %), entinen
puoliso (11 %) tai seurustelukumppani (11 %). Miehet puolestaan päätyivät
yleisimmin ystävän tai tuttavan uhriksi (63 %).
Yleisimmät motiivit rikoksissa olivat ryyppyporukan keskinäinen riita (25 %),
parisuhteen ongelmat (15 %) ja mustasukkaisuus (13 %).
http://www.rikoksentorjunta.fi/23803.htm”
Puhumattakaan pahoinpitelyistä tai kiusaamisesta! Uskon että yhä useampi nainen alkaa käyttäytyä samoin. Kyse ei ole siitä onko se oikein tai väärin, vaan siitä kuinka paljon pettäminen/uskottomuus rikkoo meitä henkisesti.
Toivon että he, jotka niin kovasti ylpeilevät tällä, edes hetken miettisivät. Kun sitten omalle kohdalle sattuu jotain vastaavaa, osaa katsoa itseään ja tunnustaa rehellisesti olleensa paha toista/toisia kohtaan. Voisiko sitä jännitystä tai elämän sisältöä hakea ehkä jotenkin toisin?
Oletteko koskaan ajatellut kuinka paljon todellista tuskaa, ahdistusta ja masentuneisuutta se aikaan saa? Etenkin miehet ovat tämän suhteen arempia kuin naiset. Kun luette uutisia itsemurhista tai laajennetusta itsemurhasta – ajatteletteko koskaan mikä osuus esim. pettämisellä tai jättämisellä on? Entä mitä mieltä olette vaikka tästä?:
”Valtaosa (84 %) tarkastelujakson henkirikoksista oli puolisoiden, sukulaisten
tai tuttavien välisiä. Naisten surmaaja oli tavallisimmin puoliso (40 %), entinen
puoliso (11 %) tai seurustelukumppani (11 %). Miehet puolestaan päätyivät
yleisimmin ystävän tai tuttavan uhriksi (63 %).
Yleisimmät motiivit rikoksissa olivat ryyppyporukan keskinäinen riita (25 %),
parisuhteen ongelmat (15 %) ja mustasukkaisuus (13 %).
http://www.rikoksentorjunta.fi/23803.htm”
Puhumattakaan pahoinpitelyistä tai kiusaamisesta! Uskon että yhä useampi nainen alkaa käyttäytyä samoin. Kyse ei ole siitä onko se oikein tai väärin, vaan siitä kuinka paljon pettäminen/uskottomuus rikkoo meitä henkisesti.
Toivon että he, jotka niin kovasti ylpeilevät tällä, edes hetken miettisivät. Kun sitten omalle kohdalle sattuu jotain vastaavaa, osaa katsoa itseään ja tunnustaa rehellisesti olleensa paha toista/toisia kohtaan. Voisiko sitä jännitystä tai elämän sisältöä hakea ehkä jotenkin toisin?
Vastaukset 26
Vanhimmat
..että todella moni ihminen on "turtunut" koko elämäänsä. Kaikki se väkivalta ja katastrofit ja ahdistus mikä tunkee joka suunnalta silmille saa ihmisen puolustusmekanismin reagoimaan tyypilliseen tapaan, eli ihminen sulkee asiat sisäänsä ja toimiessaan näin jatkuvalla syötöllä alkaa pikkuhiljaa turtua kaikkeen. Oman elämän konfliktit ja vaikeudet tuntuvat mahdottomilta kohdata. On suuri halu kieltää todellisuuden raadollisuus. Suurin osa meistä tuntuu elävän jossakin kuplassa jonka sisällä on helppo keskittyä epäolennaisiin asioihin ja kieltää ahdistus.
Jotkut ihmiset purkavat tätä padottua ahdistusta ja turtumisen tunnetta muihin kohdistuneilla fyysisillä väkivaltateoilla, jotkut ylettömällä päihteidenkäytöllä, jotkut liiallisella työnteolla, jotkut pakkomielteisellä treenaamisella..
Ja jotkut sivusuhteilla.
Eihän kellään siihen ole mitään absoluuttista totuutta esitettävänä että miksi pettää, mutta minun mielestäni yksi huomioonotettava motiivi on tuo ap:n mainitsema tyhjyyden tunne, turtuminen.
Jokaisella meistä on pakottava tarve tuntea olevansa elossa. Luulen että rakastuminen/ihastuminen/himo ovat niitä tunteita jotka herättävät ihmisen henkiin kaikkein eniten. Loppujen lopuksi kaikki tavoittelevat onnentunnetta ja joskus sen eteen on valmis tekemään aivan käsittämättömiä asioita. Asioita, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä.
Ja vaikka itselle tapahtuu kamalia asioita, ei se tarkoita että itse ei sen jälkeen tekisi vastaavaa. Ei se välttämättä ole kostamista vaan kyse on siitä tosiasiasta että ne "demonit" ovat meissä kaikissa. Ne voivat tulla esiin kenessä tahansa. AIVAN KENESSÄ TAHANSA.
En usko että kukaan oikeasti "ylpeilee" uskottomuudellaan. Pettämisellä ylpeilevä ihminen järkeistää ja yksinkertaistaa tekojaan ja joillekin sen tekee helpommaksi se että teeskentelee ylpeää ja väittää ettei kaduta eikä ahdista. Sillä kun hakee jännitystä ja "lomaa omasta elämästä" niin endorfiinirysäykseen jää koukkuun ja silloin pitää alkaa keksimään hyväksyttämiskeinoja teoilleen.
Mustasukkaisuusmurhat ynnä muut ihmissuhdetragediat kertovat mielestäni ennnen kaikkea siitä että monet ihmiset eivät kykene kanavoimaan tunteitaan. Padotaan niitä asioita sisimpään ja sitten tulee jokin konflikti joka räjäyttää koko pankin ja kirjaimellisesti tulee ruumiita. Tunteita pitää tuntea,käsitellä ja työstää. Eikä vain silloin kun on vaihtoehdot loppu vaan silloin kun ei ole vielä mopo karannut käsistä.
Meneekö meillä "liian hyvin"? Menee. Meillä on liikaa turvallisuutta, liikaa aikaa, liikaa materiaa, liikaa vaihtoehtoja, niin suhdeasioissa kuin muillakin elämänalueilla. Sekin turruttaa. Miten maailmankolkassa, jossa joka suunnasta tarjoutuu uusia mahdollisuuksia, voisikaan mikään riittää? Se on pelottavaa ja masentavaa. Aika vähän jää tilaa tällaisessa paikassa ihmisille jotka haluavat elää elämäänsä vaatimatta koko ajan lisää ja enemmän. Heidän elämästään on tehty halveksittavaa ja kunnianhimotonta vaikka se on oikeasti ihailtava tapa elää. Että riittää tavallinen koti, tavallinen toimeentulo, vähäinen tavaramäärä ja yksi kumppani.
Ei se ole mustavalkoista. Yksinkertaistettuna, ei se ole maailman vika jos käy painamassa toista naista/miestä. Mutta kenen vika se sitten on että ihminen tuntee olonsa niin tyhjäksi ja etsii elämänhaluaan vieraasta sylistä?
sinulta mummomuori. Kirjoituksessasi oli todella paljon miettimisen aihetta. Kunpa jokainen petturi lukisi tuon kirjoituksen, niin jäisi ainakin joku pettäminen tekemättä.
tragedioilla ei ole mielestäni mitään tekemistä "pettämisleikkien" kanssa. Jokainen terve aikuinen kestää uskottomuuden tai eron ja kaikenlaista muutakin. Sairas ei kestä kumpaakaan. Eikä edes usko olevansa mieleltään sairas.
siis se jota on petetty vie ihmisen pitkäksi aikaa pois tolaltaan, vaikka olisi sitten kuinka terve aikuinen tahansa. Kyllä uskottomuudesta toipuu, mutta aikaa se ottaa, tiedän omasta kokemuksesta sen, ja olen tiinan kanssa täysin eri mieltä, että jos on sairas niin ei kestä uskottomuutta.
Onkohan sinua koskaan petetty kun tuollaisia väität?
En ihan ymmärtänyt, mitä yritit sanoa.
Ihmisen "terveys" on siis kykyä kestää henkisesti tuskallisia tilanteita aina hallittu? Kestää kaikenlaista, vaikkapa lapsen kuoleman, kodin palamisen, hylkäämisen tai kuoleman sairauden lainkaan järkymättä?
Kyky käsitellä omaa tuskaa ja ahdistusta selviää todellisuudessa vasta sitten kun se tulee omalle kohdalle. Ei meistä kukaan tiedä, kuinka siihen reagoi tai kuinka tulee käyttäytymään, ei itsestään eikä toisestakaan.
On toki mielisairauksia, joista puuttuu sairauden tunto - mutta niillä puolestaan on vähän tekemistä tämän kanssa. On ihan tavallisia ihmisiä jotka yllättäen tekevät mitä hurjempia tekoja - hetken mielihäiriössä (joihin muuten voimakas rakastuminenkin kuuluu, harva sitä itse sairaudeksi arvelee). Tervekkin sairastuu mm. masennukseen vaikka menetyksen kohdatessaan, ja se on ihan normaali rektio. Siitä paranee - kyllä - mutta sitä ennen voi tapahtua paljon.
On itsensä pettämistä kuvitella, että ei tämä minua tai minun läheisiäni koske. Kuvitella että pystyy olemaan niin kyyninen ja vieraantunut, että mikään ei tule tuntumaan misssään. Toki sellaisia suhteita on joissa tunnesiteet ovat löyhät, ei pettäminen silloin juuri missään tunnukkaan.
En tietenkään tarkoittanut, että tervekään ihminen kestää elämässä kaikki eteentulevat asiat ilman kriisiä, pienempää tai suurempaa. Mutta viittasit aika ronskisti noihin perheväkivaltatilastoihin.
Joskus (tai varmaan melko useinkin) ihmiset ovat suhteissaan yhtä ahtaalla kuin hiiret loukuissaan. Vaikkei olisi edes pettänyt, niin tuo sama ikävä tunne saattaa silti olla läsnä, koska suhde ei toimi normaalisti. Kumppani uhkaa itsemurhalla tai toimii muuten vain uhkaavasti aina, kun yrittää puhua erosta. Erikseen on myös kumppanit, joista halutaan eroa, mutta ei päästä fyysisen väkivallan pelossa.
Jos taas haluaa eroa JO valmiiksi masentuneesta, elämäänsä kyllästyneestä puolisosta, niin eipä onnistu sekään turhan helposti. Teki niin tai näin, aina on väärinpäin. On myös itsensä pettämistä, jos ajattelee eroavansa ja ottavansa erosta koko vastuun (koska toinen ei jaksa; on masentunut, eristäytynyt aikaansaamaton, kenties työtön ja rahaton...).
No, jokatapauksessa esim edellä luettelemissani tapauksissa - ei ole kysymys rakkaussuhteesta vaan riippuvuudesta, alistamisen halusta, sairaudesta. Ja noissa tapauksissa toispuolinen tunneside on erittäin voimakas, mutta väärällä tavalla. Pelko, viha, sääli, tyhjyys on ikävästi läsnä monissa parisuhteissa - ja ilmeisesti nuo tunteet ovat paljon voimakkaimpia kuin rakkaus.
Kykyä käsitellä omaa tuskaa ja ahdistusta voi (ja pitäisi!) harjoitella kuten itsetuntemusta yleensä. Se on kaiken a ja o: Ellei tunne itseään, ymmärrä miksi toimii kuten toimii, ei voi tuntea muitakaan. Ellei tiedä miksi tuntee kuten tuntee, ei voi ottaa selkoa toistenkaan tunteista.
Viittasin noihin perheväkivaltatilastoihin, jossa tapetaan tai ainakin pahoinpidellään kumppani muka sen takia, että tämä oli uskoton, halusi eroa, tai ei muuten vaan toiminut kuten halutaan.. Tuollaiset ihmiset ovat sairaita tai muuten vain vinksahtaneita.
Itselläni oli rinnakkaissuhde pitkään. Kärsin lähinnä siitä, etten päässyt irti exästäni sitten millään. Olisin kyllä halunnut eroa jo vuosia sitten, muttei minulla ollut muuta syytä kuin "minusta tuntuu paremmalta erota" eikä se kuullostanut kamalan fiksulta omissa korvissanikaan. Myöhemmin tuttu psykologi sanoi, että tuo "minusta tuntuu" on oikein hyvä perustelu eikä eroon edes tarvitse perusteluja. Yritin siis sinnikkäästi myydä pikkuhiljaa exälle ajatuksen erosta - ja jotenkin sellaisen ihmeen sain aikaiseksi. Mutta meni siihen aikaa!
Tietääkseni minua ei ole petetty koskaan. Ehkä sekin vielä tulee eteen. Toisaalta olen pohtinut paljon tuota tietämisen ja tietämättömyyden mysteeria. Milloin on parempi tietää tai olla tietämättä?
Viittasin noihin tilastoihin ihan siksi, että tänä kesänä ja syksynä olen kohdannut tapauksia, jotka ovat järkyttäneet minua. Nämä kaikki ovat lähteneet liikkeelle aikuisten suhdeleikeistä. Se että olipa se toinen miten riippuvainen tahansa, ei oikeuta toista osapuolta kohtelemaan häntä ihan miten tahansa. Sitä paitsi rakkaussuhteessa on kyse riippuvuudesta, mutta hyvästä riippuvuudesta.
Me ihmiset olemme epätäydellisiä, joten ns. ”riippuvuussuhteet” ovat tavallisia. Ne ovat niitä kasvunpaikkoja, elämän haasteita. Jotkut meistä vastaavat siihen, joillakin on siihen taitoa, jotkut taas eivät. Me paetaan tai yritetään tukahduttaa nuo haasteet, harvoin me jaksamme rakastaa sitä toista niin, että olisimme hänen tukenaan tässä haasteessa, päinvastoin, se on hyvä syy hylätä ja satuttaa toista vielä lisää. Samoin ei kaikilla ole niitä valmiuksia joita tähän paljon kehuttuun itsetuntemukseen tarvitaan, pelkät naistenlehtien tiedot kun ei siihen riitä.
Muutama näistä tapauksista. Nuori, elämäniloa täynnä oleva mies sai ensin kuulla tulevansa isäksi (tunnen hänet). Hän iloitsi siitä. Sitten yksi iltapäivä kotona olikin hänen paras ystävänsä ja kumppani pakkaamassa naisen tavaroita. Lapsi kuulemma ei ollutkaan hänelle vaan kaverille. Tämä nuori mies romahti muutamaan viikkoon. Pinna petti ja hän hakkasi tuon parhaan ystävänsä. Nyt odottaa tuomiota vakavasta väkivallasta.
Toinen. Pari ollut 14 vuotta aviossa. Vaimo oli herttainen ja todella rauhallinen, en ole nähnyt että olisi edes lapsilleen huutanut. Eräs ilta käveli pihaan nainen, joka oli varsin kovaksikeitetty. Käski vaimoa keräämään miehen tavarat, sillä mies oli päättänyt muuttaa hänen luokseen. Tätä ei edeltänyt riita tai mikään suurempi ongelmankaan, kaikki salaa selän takaa! Romahdus tuli muutaman viikon viiveellä, vaimo rikkoi kaikki loput miehensä tavarat ja paiskoi ne parvekkeelta pihalle. Uusi nainen alkoi riidan ja vaimo löi esineellä ja lujaa, syytehän siitä tuli. Nyt mies hakee yksinhuoltajuutta vaimonsa ”hulluuden” perusteella. Vaimo yritti itsemurhaa, onnistumatta. Ok, nyt on hoidossa mutta elämä on aika rikki vuosiksi.
Kolmas. Asuivat avoliitossa (3v) ja puoliso (ystävni tuttava) sai kuulla kyliltä, että miehellä on toinen nainen. Samoin hän kuuli monelta taholta, että tämä ”pari” oli usein naureskellut ja pilkannut avopuolisoa – nimitellen ja kertoen valheita (lesbous, mielisairaus). Puoliso sai rysän päältä kiinni baarista, asiaa lähdettiin selvittämään kotiin. Lopputulos oli että puoliso puukotti miehen teho-osastolle. Arvaa loput.
Kaikki on saanut alkunsa siitä, ettei ole puhuttu ja on lähdetty hakemaan sitä elämän tunnetta seksiseikkailuilla. Niillä voi olla varsin arvaamattomat seuraukset. Mieluummin nämä selitellään johtuvaksi jostain muusta – ettei ikävää todellisuutta tarvitsisi nähdä!
kuin 100% siihen mitä mummomuori juuri kirjoitti.
Varsinkin tuo viimeinen lause mitä sanoit, eli mielummin asiat selitetään johtuvaksi jostain muusta, ettei ikävää todellisuutta tarvitsisi nähdä.
Juuri noilla suhdeleikeillä mihin äsken viittasit voi tosiaan olla kammottavat seuraukset. En itse tiedä tarkkaan kuinka moni perhe väkivalta tapaus liittyy uskottomuuteen, mutta luulisin että suurinosa.
Itse kun jouduin petetyksi, oli vähällä etten antanut turpaan vaimoni rakastajalle, onneksi kuitenkin järki voitti, koska seuraukset olisivat voineet olla todella pahoja.
"Muutama näistä tapauksista. Nuori, elämäniloa täynnä oleva mies sai ensin kuulla tulevansa isäksi (tunnen hänet). Hän iloitsi siitä. Sitten yksi iltapäivä kotona olikin hänen paras ystävänsä ja kumppani pakkaamassa naisen tavaroita. Lapsi kuulemma ei ollutkaan hänelle vaan kaverille. Tämä nuori mies romahti muutamaan viikkoon. Pinna petti ja hän hakkasi tuon parhaan ystävänsä. Nyt odottaa tuomiota vakavasta väkivallasta. "
Aivan oikea ratkaisu! Nostan hattua kovasta kantista, tekisin itse aivan samalla lailla.
"Romahdus tuli muutaman viikon viiveellä, vaimo rikkoi kaikki loput miehensä tavarat ja paiskoi ne parvekkeelta pihalle. Uusi nainen alkoi riidan ja vaimo löi esineellä ja lujaa, syytehän siitä tuli."
Jälleen aivan oikein. Jos joku kehtaa tulla ykkösen luokse ja käskyttää tätä, ainoa oikea toimenpide on maksimaalinen väkivalta käskyttäjää kohtaan.
Poliisi ja tuomioistuin hoitaa jälkikäteen pistelaskun.
"Puoliso sai rysän päältä kiinni baarista, asiaa lähdettiin selvittämään kotiin. Lopputulos oli että puoliso puukotti miehen teho-osastolle. Arvaa loput."
Oikea meininki. Joku roti kusettamisessakin pitää olla.
"Kaikki on saanut alkunsa siitä, ettei ole puhuttu ja on lähdetty hakemaan sitä elämän tunnetta seksiseikkailuilla. Niillä voi olla varsin arvaamattomat seuraukset. Mieluummin nämä selitellään johtuvaksi jostain muusta – ettei ikävää todellisuutta tarvitsisi nähdä! "
Toivottavasti kaikki noista pahoinpidellyistä ovat sitä mieltä, että kannatti. Se hakattu kaveri, puukotettu mies teholla, lyöty nainen. Toivottavasti kannatti.
Mikäli minua petetään, aion toimia noin. Eroa on että toimin ilman raivokohtauksia, kylmän harkiten ja heti.
sinussa ei ollut yhtään mitään vikaa. Kaikki oli puolisosi syytä, mitäs ei halunnut erota. Sinun oma heikkoutesi, päättämättömyys, ei ole mikään tekosyy. Koko homma oli sun vika ja olisit ansainnut turpaasi tuollaisesta.
"Yritin siis sinnikkäästi myydä pikkuhiljaa exälle ajatuksen erosta - ja jotenkin sellaisen ihmeen sain aikaiseksi. Mutta meni siihen aikaa! "
Älä nyt viitsi jauhaa paskaa. Aivan kuin eroon tarvitsisi toisen hyväksynnän. Itse olen sekä jättänyt ja tullut jätetyksi ja kuule, ei siinä oikeasti tarvi toiselta kysellä tai neuvotella. Se on heikon ja päättämättömän ihmisen tie, ei osata tehdä päätöksiä. Sitten jälkikäteen selitellään kuin "ajauduttiin suhteeseen" tms. Paskapuhetta, kyllä se on tarkkaan harkittu juttu että _ei_ haeta eroa, ja _lähdetään_ uuteen suhteeseen. Kantti ei riitä muuhun.
"Tietääkseni minua ei ole petetty koskaan. Ehkä sekin vielä tulee eteen. "
Toivotaan niin. Saisit lutka maistaa omaa lääkettäsi.
Olet päättänyt jostain syystä, että kuvaamasi tapaukset ovat aikuisten suhdeleikkejä. Osaltaan ne varmasti ovatkin. Tyhmiä ihmisiä on aina ollut (ja tulee olemaan), missään tapauksessa puhuminen ei silloin auta.
Itse olen lukenut lukuisia väkivaltaraportteja ja todennut, että mitä enemmän (tietyntyyppinen) pariskunta veivaa ja vatkaa asioitaan, sitä syvemmälle suohon upotaan. Ja väkivalta senkuin lisääntyy. Tiedoksesi myös, että parisuhde väkivalta ei suuressa osassa tapauksista liity MITENKÄÄN uskottomuuteen. Toiset ihmiset vain kovin mielellään tykkäävät mäiskiä toisiaan.
Nyt päästäkin siihen mistä lähdettiin. Eli KOSKAAN en ole törmännyt missään elämäni vaiheessa tapaukseen, jossa puolisoaan kohtaan väkivaltainen olisi ollut kaikinpuolin terve. Eli jos ihminen on tasapainoinen ja hänellä on muita(kin) hyviä ihmissuhteita kuin kumppaninsa, hän tuntee itsensä, tietää mistä on tulossa ja minne menossa, niin hänellä ei kertakaikkiaan ole syytä pahoinpidellä ketään. Ja kaikkein vähiten kumppaniaan (tai lapsiaan). Hänellä on jopa vaisto suojella itseään ja muita tallella. Väkivaltaista käyttäytymistä, ei voi selittää mitenkään muuten kuin ettei hallitse itseään eikä tunteitaan. Tietysti ne lähes aina selitellään muista ihmisistä johtuvaksi, ettei OMAA ikävää todellisuutta tarvitsi nähdä.
Ei eroon tarvitakaan toisen hyväksyntää. Mutta minulla oli sellainen tunne, että tarvitsin. Eihän naimisiinkaan mennä vain koska jompikumpi niin haluaa. Vaistooni kannatti luottaa, koska ero sujui todella mallikelpoisesti. Ei muuten olisi sujunut, jos vain olisin ilmoittanut, että nyt loppuu. Kai se tässäkin voi ajatella, että "eroa siten kuin haluaisit kumppanisikin eroavan sinusta" :D. En suinkaan muuten ollut päättämätön. Olin TÄYSIN varma, että haluan erota. Ja se oli tehtävä tyylikkäästi eikä hutaisten. Exäni motto on varmaan vieläkin "eipäs hötkyillä". Hän on ikionnellinen, etten noin vain jättänyt häntä.
Vai "lutka", noh noh. Yritätkö hurmata vai mitä? Tuosta tulikin mieleeni, että haukkuvat, ivaavat, pilkkaavat, nimittelevät miehet syyllistyvät useimmin myös (fyysiseen) väkivaltaan.
Puhut siis parisuhdeväkivallasta, toisin sanoen eri asiasta kuin minä.
Näissä esimerkkitapauksissa ei ole ollut väkivaltaa vaan päinvastoin, suhde on ollut kaikin puolin normaali, jopa hyvä tuohon pettämiseen saakka. Juuri siksi nämä ovat järkyttäneet niin minua kuin muitakin heidän läheisiään. Kuuluvat kategoriaan: ”en olisi ikinä uskonut juuri heistä…”
En ole mitenkään ”päättänyt” vaan asiat ovat näin tapahtuneet.
Pahinta on että näissä tapauksissa se petetty on se joka maksaa sen kalleimman ”hinnan”. He joutuvat kärsimään, menettivät kotinsa, menettivät työnsä ja tulonsa, tulivat hylätyksi, kärsivät tuomion, ja sen päälle tulevaisuudessa kantavat rikollisen leimaa – ehkä lopun elämäänsä. Ei todellakaan se paras vaihtoehto.
Sen sijaan pettäjät saavat marttyyrin aseman ja saavat niiden myötätunnon jotka eivät tiedä tapauksen taustoja. He käyttävät tilannetta hyväkseen ja leimaavat petetyn. Pesevät ikään kuin kädet vastuustaan.
Tosin pettämisen voi katsoa kuuluvan henkisen väkivallan muotoihin, jos sen perimmäinen motiivi on alistaa, nöyryyttää ja loukata puolisoa. Silloin puoliso on tietoinen jo, että kumppani on uskoton, vähintään häntä on uhattu sillä.
” jos ihminen on tasapainoinen ja hänellä on muita(kin) hyviä ihmissuhteita kuin kumppaninsa…” eli tasapainoisella ihmisellä voi olla salarakkaussuhteita tai salaisia ulkopuolisia seksikumppaneita? Se joka loukkaantuu tai se jota se satuttaa, on tasapainoton?
” …hän tuntee itsensä, tietää mistä on tulossa ja minne menossa…” Entä puoliso, jos hän ei tiedä mihin kumppani on menossa tai tulossa, hänen selkänsä takana häärätään? Miten itse reagoisit siihen että puolisosi valehtelee tai on valehdellut pitemmän aikaa ja jopa näytellyt että kaikki on hyvin, ja yhtäkkiä petos paljastuu?
On helpompaa sanoa toisesta että hän on ”hullu”, sairas, väkivaltainen psykopaatti, jne, kuin tunnustaa että minä satutin teoillani toista liian kovaa, eikä hän kestänyt sitä.
"Ei eroon tarvitakaan toisen hyväksyntää. Mutta minulla oli sellainen tunne, että tarvitsin. "
Mutta salasuhteeseen et sitten tarvinutkaan? Voi elämän kevät tuota logiikkaa.
"En suinkaan muuten ollut päättämätön. Olin TÄYSIN varma, että haluan erota. Ja se oli tehtävä tyylikkäästi eikä hutaisten"
Sinun mielestäsi tyylikäs ero on ottaa salarakas? No ihan vastaavasti minun mielestäni tuollaisessa tapauksessa tyylikäs ero on tehdä jauhlihaa sekä vaimosta, että salarakkaasta.
"Vai "lutka", noh noh. Yritätkö hurmata vai mitä? Tuosta tulikin mieleeni, että haukkuvat, ivaavat, pilkkaavat, nimittelevät miehet syyllistyvät useimmin myös (fyysiseen) väkivaltaan. "
No oho, sinähän olet varsinainen Sherlock Holmes. Tottakai fyysistä väkivaltaa yleensä edeltää verbaalisen akrobatian vaihe.
OIKEASSA mummomuori. Petturi hakee sen syyllisen vaikka kiven alta ennemmin kuin tunnustaa tekonsa.
Petetty osapuoli on kovin helppo manipuloida tekemään fyysistäväkivaltaa, jonka jälkeen hänet on äärettömän helppoa leimata ja kaikki vielä näkevät sen lopputuloksen niin kuin sanoitkin, tietämättä asian todellisia taustoja. Ja samalla saa itselleen todellisen marttyyrinviitan harteilleen.
Tuskin petturi sen jälkeen kuitenkaan kovin hyvin öitään nukkuu.....
verbaalisesti "kömpelömpi" sekoaa sanoihinsa ja aloittaa sen fyysisenvaiheen. Olet oikeassa!!!
kommentoida mummomuorin hyvää kirjoitusta. Juuri noin se menee mitä sanoit, pettäjä leimaa petetyn "hulluksi" tai vainoharhaiseksi tai joksikin muuksi vastaavaksi, eikä mieti tippaakaan sitä, että hänen omat toimensa petettyä kohtaan saavat hänet käyttäytymään kuin hän olisi "hullu".
Mutta taitaa tuo tiina noilla puheillaan täällä hakea hyväksymystä omalle pettämiselleen. Ainakin minä olen sitä mieltä.
Mikäli loukkaus on tarpeeksi suuri (kuten petos), verbaalinen vaihe on olemassa vain sen takia, että tekijä saa lietsottua itsensä tarpeeksi suureen raivoon tositoimia varten.
Jos et usko, katso joskus miten katutappelut eskaloituvat. Päällekäyjä haastaa riitaa ja se verbaalinen vaihe on olemassa ainoastaan jotta se johtaisi tappeluun. Vaikka toinen yrittäisi kuinka rauhoitella, jossain vaiheessa sitten mennään kun agressori saa tekosyyn aloittaa.
Näin minä ainakin toimisin pettämistilanteessa, haukkuisin petturin pystyyn ja mikäli petturi alkaisi huutamaan takaisin, antaisin tilanteen eskaloitua lyömiseen. Jos petturi alistuisi ja olisi lakki kourassa häntä koipien välissä, saattaisin päästää säikäyksellä.
Muiden puolesta en kyllä voi puhua, mutta kyllä väkivaltatilanteiden dynamiikka yleensä näin menee. Ensin on verbaalista touhua ja siitä se sitten tönäisyjen kautta eskaloituu täysimittaiseksi tappeluksi, mikäli kumpikaan ei ole valmis liennyttämään tai perääntymään.
"Mutta taitaa tuo tiina noilla puheillaan täällä hakea hyväksymystä omalle pettämiselleen. Ainakin minä olen sitä mieltä. "
Koska tiina on pettänyt, hänen mielestään siihen voi vain ajautua, eikä siinä sinällään ole mitään väärää. Hän varmaan voi myös tulevaisuudessakin pettää. Sensijaan tiinuli ei voi ajatella lyövänsä koskaan ketään ja tietää että noista petostouhuista voi tulla turpaan joko omalta tai jopa sen toisen vaimolta. Siksipä se väkivaltainen käyttäytyminen on tiinulin mielestä aina "hullua" ja "ei terve ihminen siihen sorru".
Oma käytös on helppo selittää ajautumuseksi ja toisten käytös hulluudeksi. Samalla tavallahan murhamiehetkin ajattelee, etteivät varsinaisesti ole syypäitä tekoihinsa kun "olin kännissä ja se ärsytti, sitten vain naksahti. Ei ollut tarkoitus"
(esimerkiksi se oikeasti kahju Björkvist ajatteli näin)
Minusta taas on epänormaalia että ihminen ei haluaisi edes mielikuvien tasolla lyödä toista, mikäli tuollainen tilanne tulisi eteen. Ainoa mikä tavallista ihmistä estää, on lakiseuraamukset ja maineen menetys. Väkivallasta pidättäytyminen on perimmiltään luonnotonta ja vaatiikin vakaan, sivistyneen yhteiskunnan poliiseineen ja oikeuslaitoksineen. Luonnonvaraisissa kulttuureissa veitset heiluu paljon pienemmistä asioista.
Mutta noissa tarinoissasi vahvistat aina saman; heikko ja hullu on se, joka "turvautuu" väkivaltaan. Aina. Oli syy mikä tahansa. Väkivaltaan voi keksiä selityksiä mistä tahansa, mutta ainoa oikea selitys on väkivaltaisen ihmisen pääkopassa. Myös silloin, jos on ollut väkivaltainen vain kerran.
Ikävää on myös korostaa noita tapauksia, joissa joku on kilahtanut esim. uskottomuuden takia - tai eron. Pitäisi puhua enemmän heistä, jotka ovat osanneet ja kyenneet kohtaamaan kumppanin uskottomuuden. Ovat he sitten joko eronneet tai jatkaneet yhdessä. Tällaisia tapauksia tiedän ainoastaan. Onko se mielestäsi jotenkin epänormaalia? Pitäisikö aina uskottomuuteen reagoida aggressiivisesti? Loppujen lopuksi omat tunteet ovat aina omia tunteita eikä niistä ole vastuussa kukaan muu kuin ihminen itse. Kaiken vuorovaikutuksen pääasia on, ettei syytä omista tunteistaan ketään toista. Jokaisen tunteet ovat "oma syy". Siksi on naurettavaa väittää, että exkumppaninsa hakanneen tunteet ovat exän vika. Että vankilatuomio on exän vika. Että kotinsa menetys on exän vika jne. Parisuhde on kahden kauppa, ellei se toisen mielestä toimi, niin tämä totuus on ihan nikottelematta hyväksyttävä tosiasia, vaikka sattuisi kuinka s***nasti. Tekee myös itselleen väärin, ellei sitä hyväksy/kestä.
Olen keskustellut näistä asioista monen eronneen/uskottoman/petetyn kanssa. Vaikka taustat ja tapahtumat sinänsä olisivat hyvinkin erilaisia, niin yksi asia on noussut ylitse muiden; itkeminen yhdessä, keskustelu syyttelemättä. Nämä ovat hyödyllisiä taitoja eikä ilman niitä kannata edes alkaa parisuhteeseen.
suurin luku "Naisten surmaaja oli tavallisimmin puoliso (40 %)" kasvaisi vielä entisestään, jos naiset eivät lähtisi pois huonoista avioliitoisaan. Joillekkin ainoa poispääsy on toinen mies, joka antaa "turvan" edellistä vastaan.
Muuten kirjoittamasi kuulostaa järkevältä, mutta en ymmärrä miten "toinen mies" voi olla joillekin "ainoa poispääsy"?
Jos ei yhteiskunnan tarjoama apu (turvakodit, lähestymiskiellot) auta, niin miten se "toinen mies" antaa turvaa? Aseella uhaten, vai?
Selitätkö?
se uhri siellä kotona on niin alistettu, ettei pysty lähtemään ilman ulkopuolista tukea. Tarvitaan joku, joka valaa rohkeutta lähtemiseen ja itsensä pelastamiseen. Jos on jalka poikki, niin kainalosauvoista on apua.
Naisten hakkaajat ovat useimmiten niin raukkaa porukkaa, että uskaltavat kyllä hakata avutonta naista, mutta jos tällä on joku mies turvana, niin hiirinä nuolevat tappioitaan omissa kolosissaan.
Mikään keino ei ole toistaan huonompi, jos kysymyksessä on pääsy pois väkivaltaisesta suhteesta ja oman hengen pelastaminen, sekä sen säilyttäminen lähdön jälkeen.
Veikkaan tuossa 11% luvussa olevan valtaosan naisia, joilla ei tätä uutta "suojelijaa" ole ollut.
"Naisten hakkaajat ovat useimmiten niin raukkaa porukkaa, että uskaltavat kyllä hakata avutonta naista, mutta jos tällä on joku mies turvana, niin hiirinä nuolevat tappioitaan omissa kolosissaan. "
Varmasti menee useammin niin, että turpaan tulee vasta kun petetään kuin että turpaan saatu etsii uuden miehen ja käyttää sitä ponnistusapuna (tätäkin kyllä sattuu, en sitä kiellä).
Kaveri heilasteli kerran varatun naisen kanssa, ja nainen alkoi saamaan selkäänsä vasta kun mies sai tietää siitä. Jouduin kerran menemään väliin kun selvittelivät välejään baarin pihassa.
Kaikista pettämistä puoltavista selityksistä tämä on yksi typerimmistä.
Vai on pettäjä resukka uhri jonka täytyy henkensä pitimiksi jakaa pimpsaa että pääsee eroon pahoinpitelijämiehestä? Mitähän keksitte seuraavaksi?