Olen todella vahvan tunneryöpyn kourissa tällä hetkellä, ja haluan nyt hiukan purkaa tuntojani tänne ja kuulla teiltä josko teillä olisi samantapaisia kokemuksia tai muuten vain jotain sanottavaa tähän.
Olen jo todella pitkän aikaa suunnitellut au pairiksi lähtöä, ja ollut ajatuksesta innoissaan. Nyt kuitenkin kun alkaa olla totuuden hetki, tuntuu siltä etten ehkä pystykään siihen. Yhtäkkiä olen ihan järkyttävän ahdistunut ja stressaantunut, se on mennyt jopa siihen pisteeseen että esimerkiksi ruokahalu ei ole enää entisellään ja illalla saatan valvoa ties kuinka pitkään sängyssä stressaten jokaista pientä asiaa mikä vaan voi mieleen tulla. Jonkinasteen paniikki siis iskee.
Lisäksi olen potenut todella kovaa koti-ikävää jo tässä vaiheessa, vaikken ole vielä edes lähtenyt. Se tunne tuntuu fyysisenä kipuna. Vatsanpohjassa on koko ajan ahdistava möykky. Tämä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, tulee hetkiä jolloin olen lähdöstä todella innoissani ja uskon että pärjään, kun taas seuraavassa hetkessä saatetaan mennä toiseen ääripäähän, ja iskee tämä olotila mikä saa koko jutun perumisen tuntumaan hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta jos peruisin, olisin varmasti todella pettynyt itseeni ja tuntisin olevani luovuttaja. En oikein tiedä miten tasapainoilla tämän asian kanssa.
Tänä aamuna heräsin siihen, kun vatsanpohjasta kouristi inhottavasti
ahdistuksen/jännityksen/stressin takia, ja tuntuu kun kroppa olisi koko ajan jonkinlaisessa stressitilassa, en kykene ollenkaan tasoittamaan tilannetta, vaan keho käy ylikierroksilla koko ajan.
Pelkään jo valmiiksi sitä tilannetta kun joudun hyvästelemään läheiset. Se ajatus tuntuu tappavalta. Olen todellä itkuherkkä nykyään juuri tämän stressitilanteen takia.
Jokuhan voi ajatella, että jos kerran tuntuu noin pahalta, niin miksi ei sitten vaan jätä yksinkertaisesti lähtemättä. Mutta ei se ole ihan niin yksinkertainen asia. Uskon että tuntisin oloni huonoksi siinäkin tapauksessa, koska olisin antanut periksi tälle. Olen kuitenkin niin pitään tätä suunnitellut. Toisaalta en tiedä onko nämä tuntemukset enää normaaleja. Tuntuu kun olisin ansassa.
En oikein saa ajatuksia selväksi, ja sen takia tääkin teksti on näin hajanainen ja epäselvä. En kaipaa nyt ketään pilkkaamaan tai ivailemaan tälle asialle, enhän voi omille fiiliksilleni oikein mitään. Haluaisin vaan kuulla muilta asiallisia kommentteja, saada ehkä jotain "vertaistukea" ja mielipiteitä siihen mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä.
Olen jo todella pitkän aikaa suunnitellut au pairiksi lähtöä, ja ollut ajatuksesta innoissaan. Nyt kuitenkin kun alkaa olla totuuden hetki, tuntuu siltä etten ehkä pystykään siihen. Yhtäkkiä olen ihan järkyttävän ahdistunut ja stressaantunut, se on mennyt jopa siihen pisteeseen että esimerkiksi ruokahalu ei ole enää entisellään ja illalla saatan valvoa ties kuinka pitkään sängyssä stressaten jokaista pientä asiaa mikä vaan voi mieleen tulla. Jonkinasteen paniikki siis iskee.
Lisäksi olen potenut todella kovaa koti-ikävää jo tässä vaiheessa, vaikken ole vielä edes lähtenyt. Se tunne tuntuu fyysisenä kipuna. Vatsanpohjassa on koko ajan ahdistava möykky. Tämä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, tulee hetkiä jolloin olen lähdöstä todella innoissani ja uskon että pärjään, kun taas seuraavassa hetkessä saatetaan mennä toiseen ääripäähän, ja iskee tämä olotila mikä saa koko jutun perumisen tuntumaan hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta jos peruisin, olisin varmasti todella pettynyt itseeni ja tuntisin olevani luovuttaja. En oikein tiedä miten tasapainoilla tämän asian kanssa.
Tänä aamuna heräsin siihen, kun vatsanpohjasta kouristi inhottavasti
ahdistuksen/jännityksen/stressin takia, ja tuntuu kun kroppa olisi koko ajan jonkinlaisessa stressitilassa, en kykene ollenkaan tasoittamaan tilannetta, vaan keho käy ylikierroksilla koko ajan.
Pelkään jo valmiiksi sitä tilannetta kun joudun hyvästelemään läheiset. Se ajatus tuntuu tappavalta. Olen todellä itkuherkkä nykyään juuri tämän stressitilanteen takia.
Jokuhan voi ajatella, että jos kerran tuntuu noin pahalta, niin miksi ei sitten vaan jätä yksinkertaisesti lähtemättä. Mutta ei se ole ihan niin yksinkertainen asia. Uskon että tuntisin oloni huonoksi siinäkin tapauksessa, koska olisin antanut periksi tälle. Olen kuitenkin niin pitään tätä suunnitellut. Toisaalta en tiedä onko nämä tuntemukset enää normaaleja. Tuntuu kun olisin ansassa.
En oikein saa ajatuksia selväksi, ja sen takia tääkin teksti on näin hajanainen ja epäselvä. En kaipaa nyt ketään pilkkaamaan tai ivailemaan tälle asialle, enhän voi omille fiiliksilleni oikein mitään. Haluaisin vaan kuulla muilta asiallisia kommentteja, saada ehkä jotain "vertaistukea" ja mielipiteitä siihen mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lueppa toi yksin keskustelu menneisyydestä, "lähteminen jännittää ihan hirveesti" tai jotain vastaavaa (toivottavasti et ole sama kirjoittaja:D).
Siellä on tsemppaavaa tekstiä:)
En jaksa toistaa samaa mitä sinne kirjoitin, mutta lähet vaan, takasikin pääset ja oon ihan varma et noi sun tunteet hellittää! Voi olla et nyt jo tuntuu paremmalta ku tätä luet. Mulla lähti kaikki ikävä ku tänne saavuin, ja kauhulla jo oottelen millon se taas iskee:) Tsemppiä ja reipasta mieltä, kyllä sä elossa au pair-ajastas selviät!
luin keskustelun ja kuulosti aika samalta kun mun tilanne. Tuntuu vaan itsellä kuitenkin alkavan mennä ihan ylivoimaiseksi tämä homma ja ahdistaa ihan julmetusti :( Tottakai helpottaa kuitenkin kuulla että on muitakin joilla samat fiilikset.
Tiedän tunteen. Pari vipaa viikkoa ennen lähtöä oli jotain todella tuskaista. Kaikkea tein "viimeistä kertaa" ja siitäkin sai itkun aikaseksi. Mietti vain, että tältä täällä suomessa näyttää. Kotikatu on tälläinen ja kävelen sillä nyt "viimeistä kertaa" ennen lähtöä jne jne. Hyvästit oli hurjat ja matkaan vain piti lähteä. Lentokentällä ja koneessakin vielä itketti. Ruokahalu katosi mulla kans. En saanut isäntäperheenkään luona parina ekana päivänä mitään alas (vähän ihmettelivät), kaikki ruoka vain ällötti. Mutta ennen kun eka viikko oli edes päätöksessä ruoka alkoi maistua ja koti-ikävää ei enään oikein ollut! Siis matkaan vain iloisin mielin! =D Vaikka nyt tuntuu pahalta, niin varmasti se siitä helpottaa! Usko pois. Ja jos parin ekan kk:n päästä tuntuu vielä todella vaikealta ja mustalta, niin ainahan pääsee pois. Ei sitä ikuisiksi ajoiksi olla lähdössä reissuun! Suomessa ehtii kyllä olemaan ;)
Hei! Oletko kovin nuori aupair? Jos arveluttaa noin paljon niin miksi ihmeessä lähteä väkisin nyt? Voisit kai lykätä lähtöä vaikka puolella vuodella, vuodella, kahdella tms. ja katsoa josko silloin tuntuisi helpommalta. Ei se mitään luovuttamista ole jos peruu lähdön nyt ja siirtää sitä myöhemmäksi! Se sen sijaan on ehkä vähän noloa, että itket joka ilta ulkomailla ja joudut palaamaan kotiin pelkän ikävän takia vaikka perhessä ei olisikaan mitään vikaa. On tosi kurjaa perheelle ja aivan varmasti siitä jos mistä sinulle tulee olo, että olet "luovuttanut".
Ajattele asiaa siltä kantilta, että tämä aupair-aika on nyt vain väliaikaista, ethän sinä ole minnekään lopullisesti lähdössä!!! Se aika menee todella nopeasti, usein liiankin nopeasti ja muutama kuukausi (tai vaikka olisikin koko vuosi) on TODELLA lyhyt aika sinun elämässäsi. Mitä enemmän mietit kaikkea jäähyväismielellä ja märehdit ja kierit siinä ikävässäsi niin sitä enemmän se asia vain lietsoo itse itseään. Koita nyt vain keskittyä niihin kivoihin uusiin kokemuksiin mitä ulkomailla saat!!!
lykkääminen on käynyt mielessä, mutta se ei monestakaan syystä ole mahdollista. Eli se on nyt tai ei koskaan. Olen yrittänyt olla lietsomatta tätä mielialaa ja ajatella positiivisesti, mutta en ole koskaan kokenut mitään tällaista. Toisaalta olen kyllä innoissani lähdöstä jossain mielen sopukoissa, ja haluankin voittaa itseni ja lähteä, mutta toisaalta taas tämä tuntuu vaikeemmalta kun mikään mitä aiemmin olen kokenut. Niinkuin aiemmin jo sanoin, ruokahalua ei ole nimeksikään, kaikki tuntuu vaan haikealta ja surulliselta, ja olen todella ahdistunut. Vaikeaa tästä tekee myös se, kun en osaa hahmottaa missä menee raja normaalin lähtöä edeltävän käyttäytymisen kohdalla, vai voiko tässä olla kyse jostain muustakin. Olo on kyllä todellakin aika sietämätön. Välillä koen pieniä valonpilkahduksia ja taakka hellittää vähän, mutta suurimman osan ajasta vatsanpohjassa painaa ahdistava möykky ja itku on kurkussa jatkuvasti.
On todellakin aika avuton olo tämän kanssa.
Kai voit jutella jonkun hyvän kaverin kanssa? Voi tehdä ihan hyvää myöntää jollekin läheiselle että on todella kovan paikan edessä ja vaikka yhdessä pillittää asiaa. Jakaa tuskaa vähän, sillä ne legendaariset "patoutuneet tunteet" yleensä tuppaa kasvamaan juuri tuollaisiksi mörökölleiksi:)
Kyllä tässä on tullut kavereille paasattua oikein olan takaa tästä aiheesta. Mikään ei vaan tunnu auttavan. Olen koko ajan ihan kahden vaiheilla, lähteäkö vai eikö. Välillä ajattelen että ehkä käyn kokeilemassa ja palaan kotiin jos ei luonnistu, välillä taas mietin että en vaan pysty lähtemään millään. Tästä on tullut ihan painajaismaista.