Minulla ei ole mitään järjellistä syytä osoittaa, miksi mieheni ei rakastaisi minua. Hän on kaikin puolin ok ja ottaa minut huomioon, antaa aikaansa, ei vaadi ei vahdi ja kehuukin aika ajoin. Silti minusta tuntuu, ettei hän oikeasti rakasta minua. Jos hän esim. työmatkalta soittaa ja sanoo kaipaavansa, ajattelen että: "siinäpähän löpisee"... Mikään ei vakuuta minua hänen rakkaudestaan, vaikka luotan hänen uskollisuuteensa. Jostain syystä tunntuu, että hän vain valehtelee rakastavansa minua eikä jätä minua koska on niin kunnollinen, on kanssani avioliiton solmimisen vuoksi. Velvollisuudentunnosta.
Hän on aika usein on maininnut pohtivansa,millaista olisi elämä jos hän olisi tehnyt toisenlaisia päätöksiä ja ratkaisuja. Lisäksi hän usein sanoo olevansa onneton, vaikkei osaa sanoa syytä siihen. Mielestäni tämä kertoo jotain siitä, mitä hän tuntee minua kohtaan..
Valaisiiko joku, mistä voisi olla kyse. Olemme kolmakymppinen pari, 4v naimisissa ei yhtisiä lapsia.
Hän on aika usein on maininnut pohtivansa,millaista olisi elämä jos hän olisi tehnyt toisenlaisia päätöksiä ja ratkaisuja. Lisäksi hän usein sanoo olevansa onneton, vaikkei osaa sanoa syytä siihen. Mielestäni tämä kertoo jotain siitä, mitä hän tuntee minua kohtaan..
Valaisiiko joku, mistä voisi olla kyse. Olemme kolmakymppinen pari, 4v naimisissa ei yhtisiä lapsia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen 3-vuotisen suhteeni aikana kärsinyt samoista tuntemuksista, En myöskään osaa sanoa syytä, mutta olen vain muka vaistoavinani miehestäni, ettei hän ole aivan vilpitön..
Vallankin kun hänkään ei vaikuta ollenkaan onnelliselta, vaan on suorastaan haamu entisestään!
Kun tapasimme, hän oli itsevarma, elämäniloinen ja terve, nyt hän juo liikaa, on lihonnut ja vaikuttaa muutenkin onnettomalta.
Tunnen olevani hänelle huono, jos olen vaikuttanut hänen elämänlaatuunsa noin masentavasti. Tosin itsellenikin on tapahtunut ihan nuo samat asiat..
Naimisissa emme ole, emmekä edes kihloissa.
Suhteen alussa hän puhui jatkuvasti kihloista, naimisiinmenosta, lapsista..
Enää hän ei ole aikoihin oma-aloitteisesti ottanut puheeksi näitä asioita..
Tuskin siis tahtookaan enää, todennäköisesti on kanssani vain säälistä
Ja minua kuvottaa kun hän sanoo rakastavansa minua ja inhottaa kun hän koskeekin minuun, kun tiedän ettei se ole aitoa. Ei enää..
Kuvauksesi oli rehellinen ja aidon tuntuinen... Ainoa selitys, mikä voisi vaikuttaa ehkä, voi omalla kohdallani olla lapsuuden koulukiusauskokemukset, jossa koin samoja hylätyksi tulemisen tunteita, vaikkakin olen myöhemmin menestynyt mukavasti ja omaan laajan ystäväiirin sekä huolehsin kunnostani ja ulkonäöstäni...Silti olen vakuuttunut siitä, ettei kukaan mies voi todella rakastaa vain minua. Seurustelin nuorempana muutaman vuoden, jolloin koin vieläkin tuskaisemoana ja hankam´lampana nämä samaiset tunteet....Olisikohan vika kuitenkin minussa?
Rakastatko itse miestäsi?
Jos rakastat ole iloinen, kyllä miehesikin rakastaa, jos ei nyt niin ainakin alkaa rakastamaan. Iloinen vaimo on "aivan ihana".
Kiitos!
Olen aika perusiloinen, kiitos vaan vihjeestä ja viestistä..
Todella. Mieheni on ollut paras ystäväni jo vuosia ennen kuin avioiduimme. En voisi päästää ketään sieluani lähemmäs....
Ehkä ainoa tapa on rakastaa häntä ja osoittaa hänelle se, siitä huolimatta mitä hän nyt tuntee..