Aloin tässä miettiä eräänä päivänä, millainen anoppi haluan olla.
Haluan olla anoppi jolla on selvästi oma elämä, omat harrastukset, oma työ kunnes jää eläkkeelle.
Näistä kertyneistä kokemuksista haluan jakaa ajatuksia lasteni puolisoiden ja heidän yhteisten lastensa kanssa silloin kun he ovat käymässä, omasta tahdostaan. En aio niitä ruinata käymään, vaan jos olen yksinäinen haen sosiaalista elämää aktiivisesti ystävistä ja harrastuksista. Haluan olla oma itseni ja päästää lapsenlapset elämääni heidän perheensä ehdoilla.
Kun joulu koittaa, haluan viettää rauhallisen joulun, koristella mieheni kanssa oman asuntomme ja sinne ovat tervetulleita käymään lapseni perheineen jos haluavat. He saavat kuitenkin enemmän kuin mielellään jatkaa meidän perheen perinnettä, jossa joulu vietetään pääosin ainakin oman perheen kesken.
Lasteni puolisoiden ei tarvitse osoittaa minulle mitään erityispiirteitä tai -osaamisia. Hyväksyn heidät ja rakastan heitä koska rakastamani lapset ovat heidät valinneet ja kunnioitan heidän rakkauttaan puolisooaan kohtaan. Jos heillä on parisuhdeongelmia en hauku heidän puolisoitaan vaan tuen heitä surussa, JOS he minulta tukea pyytävät.
Lapsenlapseni ovat lapseni lapsia. Niihin on ilo ja kunnia saada tutustua ja oppia tuntemaan, sellaisina kuin he ovat. Muistan aina sen, että he ovat osa lapseni perhettä, sitä kokonaisuutta joka on vain niiden oma. Kunnioitan lasteni perhettä ja heidän lastenkasvatusmielipiteitään.
En tyrkytä apua, en vaadi heiltä apua. Emme ole toistemme palvelijoita. Olemme itsenäisiä ihmisiä ja keskinäisiä suhteitamme hoidamme kunnioittamalla toisiamme. Avun aktiivinen tarjoaminen voi puolestani olla että sanon silloin tällöin lapselleni, että muistathan että haluan aina auttaa jos tarvitset. Lapseni saavat pyytää apua jos kaipaavat. Olen aina yrittänytkin kasvattaa omat lapseni siihen, että uskalletaan pyytää apua, siinä ei ole mitään hävettävää.
Lasteni puolisot ovat minulle lukemattomia kirjoja, ja haluan oppia tuntemaan heidät. Säännöllisesti saan lukea yhden sivun kerrallaan, silloin kun he haluavat itsestään opettaa. Kukaan ei ole täydellinen, eivät minunkaan lapseni.
Pidän myös mielessäni sen, että parisuhde ja perheenperustaminen ovat vaikeita asioita, riitoja tulee varmasti. Koskaan syy ei ole vain toisessa. Tuen koko perhettä kriisissä, en vain lastani.
Toivon vain, että saan itse elää sosiaalisen, aktiivisen elämän loppuun asti. Silloin pystyn tähän tavoitteeseeni. Jos sairastun vakavasti niin ei voi taata ettei pahaa oloaan ala purkaa niihin lähimpiin ihmisiin, omaan mieheen ja omiin aikuisiin lapsiin.
Toivon lapsilleni rakkautta ja kunnioitusta läpi koko elämän. Minulta he saavat sitä, toivon että myös puolisoiltaan. Jos eivät sitä saa puolisoiltaan, niin olen heidän tukenaan.
Siinäpä tämän illan ajatuksia :)
Haluan olla anoppi jolla on selvästi oma elämä, omat harrastukset, oma työ kunnes jää eläkkeelle.
Näistä kertyneistä kokemuksista haluan jakaa ajatuksia lasteni puolisoiden ja heidän yhteisten lastensa kanssa silloin kun he ovat käymässä, omasta tahdostaan. En aio niitä ruinata käymään, vaan jos olen yksinäinen haen sosiaalista elämää aktiivisesti ystävistä ja harrastuksista. Haluan olla oma itseni ja päästää lapsenlapset elämääni heidän perheensä ehdoilla.
Kun joulu koittaa, haluan viettää rauhallisen joulun, koristella mieheni kanssa oman asuntomme ja sinne ovat tervetulleita käymään lapseni perheineen jos haluavat. He saavat kuitenkin enemmän kuin mielellään jatkaa meidän perheen perinnettä, jossa joulu vietetään pääosin ainakin oman perheen kesken.
Lasteni puolisoiden ei tarvitse osoittaa minulle mitään erityispiirteitä tai -osaamisia. Hyväksyn heidät ja rakastan heitä koska rakastamani lapset ovat heidät valinneet ja kunnioitan heidän rakkauttaan puolisooaan kohtaan. Jos heillä on parisuhdeongelmia en hauku heidän puolisoitaan vaan tuen heitä surussa, JOS he minulta tukea pyytävät.
Lapsenlapseni ovat lapseni lapsia. Niihin on ilo ja kunnia saada tutustua ja oppia tuntemaan, sellaisina kuin he ovat. Muistan aina sen, että he ovat osa lapseni perhettä, sitä kokonaisuutta joka on vain niiden oma. Kunnioitan lasteni perhettä ja heidän lastenkasvatusmielipiteitään.
En tyrkytä apua, en vaadi heiltä apua. Emme ole toistemme palvelijoita. Olemme itsenäisiä ihmisiä ja keskinäisiä suhteitamme hoidamme kunnioittamalla toisiamme. Avun aktiivinen tarjoaminen voi puolestani olla että sanon silloin tällöin lapselleni, että muistathan että haluan aina auttaa jos tarvitset. Lapseni saavat pyytää apua jos kaipaavat. Olen aina yrittänytkin kasvattaa omat lapseni siihen, että uskalletaan pyytää apua, siinä ei ole mitään hävettävää.
Lasteni puolisot ovat minulle lukemattomia kirjoja, ja haluan oppia tuntemaan heidät. Säännöllisesti saan lukea yhden sivun kerrallaan, silloin kun he haluavat itsestään opettaa. Kukaan ei ole täydellinen, eivät minunkaan lapseni.
Pidän myös mielessäni sen, että parisuhde ja perheenperustaminen ovat vaikeita asioita, riitoja tulee varmasti. Koskaan syy ei ole vain toisessa. Tuen koko perhettä kriisissä, en vain lastani.
Toivon vain, että saan itse elää sosiaalisen, aktiivisen elämän loppuun asti. Silloin pystyn tähän tavoitteeseeni. Jos sairastun vakavasti niin ei voi taata ettei pahaa oloaan ala purkaa niihin lähimpiin ihmisiin, omaan mieheen ja omiin aikuisiin lapsiin.
Toivon lapsilleni rakkautta ja kunnioitusta läpi koko elämän. Minulta he saavat sitä, toivon että myös puolisoiltaan. Jos eivät sitä saa puolisoiltaan, niin olen heidän tukenaan.
Siinäpä tämän illan ajatuksia :)
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olipa mukava lukea, liki kaikki kuin omasta suustani ja näin olen tehnytkin, olen tupla-anoppi ollut pari vuotta.
Ainoastaan tekevänä ihmisenä autan mielellään lapsiani, jos he apuani pyytävät ja teen juurin niinkuin haluavat.
En edes soittele , jos asiaa laitan tekstiviestin , sitäkään ei tapahdu viikottain.
Juhlat ; olen aina sanonut, että viettäkäää ihan kuten teille parempi, ainoastaan olen pyytänyt etukäteen ilmoittamaan jos tulevat , olen varannut kunnon ruuat ( heillä erityisruokavalio ). Joulun itse asiassa haluan olla kaksin miehen kanssa, hän lukee ja minä löhöän suklaarasia sylissä tv n ääressä tai kuuntelen musiikkia , sitten käydään kävelemässä ulkona joulupukkeja näkee illalla , sekin on hauskaa .
Lisäksi vielä; en ole halunut juhlia esim äitienpäivää, lasten koulussa tekemät kortit olivat silloin aikoinaan tärkeitä, mutta nyt olen sanonut, että olen tehtäväni tehnyt , linnut lentäneet pesästään, on oman kodin vuoro.
Lisäksi vielä , jos olemme antaneet lapsille rahaa, annamme aina koko perheelle, vävyt huomioiden, puhumme heille koko perheenä. Milloinkaan en tyttäriltäni ala salaa vävyltä utelemaan heidän perheasioitaan.
Viimeisenä, en laske kuinka useasti käyvät toisella anopilla, tätäkin kuulee tehtävän.
Olen onnellinen työpaikastani ja tästä elämäntilanteestani, kun vielä järki on päässä ja ruumiskin jotakuinkin kunnossa.
Olipa arvokasta asiaa. Olen parikymppisen nuoren äiti eikä anoppius ole tämän ajan asia, mutta toivon muistavani nämä teesit sitten, kun lapseni löytää rinnalleen puolison. Taidanpa tulostaa nämä ajatelmat ja laittaa talteen muiden tähdellisten lappusten joukkoon sitten aikanaan löydettäväksi.
Minustakin aloittajan teksti oli hyvä ja päämäärät tavoittelemisen arvoisia.
Näissä kirjoituksissa on joskus helmiä ja tämä aloitus on mielestäni sellainen.
Omat ajatukseni ovat pitkälti samoja - en vain olisi osannut koota niitä näin kivasti yhteen.
Lapseni ovat aikuistumisen kynnyksellä - yksi "avovävy" on jo kuvioissa. Olen ajatellut näin, että en odota enkä edellytä lasten puolisoilta mitään. Ei ole minun asiani olla heistä yhtään mitään mieltä. Lapset valitsevat itselleen kumppanin ja tuen heitä siinä. Tottakai toivon heille toimivaa suhdetta, mutta ei ole minun asiani arvioida valintoja. Jos sitten sattuu niin, että minulla ja lasten kumppaneilla synkkaa, niin se on vaan ylimääräistä bonusta. Siitä toki iloitsen, mutta se ei ole mikään edellytys tai mittari mistään.
On epävarmaa, saammeko koskaan lapsia.
Hienosti kirjoitit ihanneanopin kuvauksen, noin minäkin ajattelin ennen poikani avioitumista. Kirjoituksessasi on kuitenkin sisäänrakennettuna oletus, että lapsesi (perheineen) itsenäisyydestään huolimatta haluaa jakaa edes pienen osan elämästään sinun kanssasi, pitää yhteyttä ja turvautua apuusi vaikeuksissa.
Elämä ei vaan aina mene suunnitellusti, vaikka olisi erilaisiin vaihtoehtoihin varautunutkin. Nuorille perheille itsenäisyys voi tarkoittaa eri asiaa kuin sinulle; esim. joko täydellistä henkistä ja fyysistä eroa sinusta tai luottamalla apuusi lapsenhoitajana voidakseen itse olla vapaita.
itsestäni ei voi tulla koskaan anoppia, koska minulla ei ole lapsia. nämä ajatuksesi ovat kuitenkin se ihanne, mihin jokainen anopiksi tuleva/oleva saisi pyrkiä. jos tällaisia anoppeja olisi, varmaan olisi myös enemmän onnellisia ja riidattomia avioliittoja.ihmiset kuitenkin ovat vain ihmisiä.
Minusta aloittajan asenne ei ollut lähes täydellistä, siinä särähti vähän semmonen sävy, että anoppi haluaa olla rauhassa eikä nuoret perheet saa häntä liikaa häiritä. Sitäkin rupesin miettimään, tarvitseeko rakkaitten läheisten ihmisten kanssa niin tarkkan miettiä pelisääntöjä yhteydenpidolle.
Olen itse mukavien nuorten onnellinen anoppi, vaikka en ole koskaan mitenkään tarkkaan miettinyt "sääntöjä" suhteellemme. Ainoa johtoajatus on, että he ovat tervetulleita luoksemme aina kun haluavat, ja itse pidän heihin yhteyttä aina kun itse haluan. Puhumme niistä asioista mitkä ovat kulloinkin pinnalla, miettimättä "sopiiko" se. En mieti sopiiko soitto tai viestin lähettäminen, ja luotan siihen että he tykkäävät kun muistetaan. Nuoret tulevat meille omasta aloitteestaan joskus useammin joskus harvemmin, miten nyt heidän kiireensä sattuvat milloinkin osumaan. En mieti heidän kulkujaan, mutta joka kerta olen iloinen kun heistä kuulen.
Hienoja ajatuksia, mutta aina ei elämässä käy niin kuin suunnittelee. Olisi todella ihanaa, jos pystyisi etukäteen miettimään millätavalla toimii. Minä olen anoppi, enkä omasta mielestäni mitenkään hankala, mutta olen monet itkut saanut itkeä. Kyllä miniäkin voi joskus olla hankala. jos anoppi ei ole niin kuin sanotaan,niin ei lastenlapsiakaan sitten saa tavata.
Näin varmasti on - toiveet ja suunnitelmat ei aina toteudu. Ja hyvään suhteeseen (anoppi-miniä tai jokin muu suhde) tarvitaan molempien osapuolien asiallinen ja kunnioittava käytös.
Omastakin kokemuksesta tiedän, että karille menee helposti, elleivät kumpikin -anoppi ja miniä-käyttäydy siivosti. Täällä tarjotaan useinkin neuvoksi peiliin katsomista. Joskus se toki onkin paikallaan, mutta on tapauksia, jolloin se ei auta yhtään. Pahentaa vaan oloa.
kirjoitit tosi kauniisti ja mielestäni rehellisesti mutta meillä tämä tilanne täysin PAINOSTUS. Anoppi haluaa ja rakastaa lapsenlastaan mutta ei ole menneisyyttään hoitanut itse..jokainen miettiköön. Haluaa kokoajan ja manipuloi minkä kerkiää mutta ei kykene valitettavasti ymmärämään mm että minä olen äiti eikä kykene ns hoitamaan mikä kuuluu osana seurusteluaikaan !. En tiedä mitä tehdä koska mittarilukemat alkaa olla TODELLA täysi.
et aito ollenkaan vaan teennäinen ja mielistelevä.
Itse olen jo anoppi ja olen sellainen ihminen kuin olen, en aikonut olla minkäänlainen anoppi koska olen vain ihminen ja jokaisessa ns. roolissani sitä mitä aidosti olen. Hyväksyköön muut tai olkoon hyväksymättä, kenekään takia en itseäni muuta.
Lapsenlapseni ja oma lapseni rakastavat minua ja minä heitä, se on minulle tärkeintä.
Jos olen itse joskus anoppi niin koitan olla puuttumatta nuorten asioihin.Itsellä juuri ero tulossa ja oma äitini on ottanut asian ihan ok,että itseppä tiedätte.Anoppi on sitä mieltä että olen itsekäs ja minuun ollaan hyvin pettyneitä.Toki se olen minä joka suhteesta on lähdössä mutta siihen johtaneet asiat ovat olleet todella kipeitä.En nyt niistä käy tässä kertomaan.
oli munaa ja meisseliä. Tuolla tavoin olen toiminut vuodesta -03 jolloin minusta tuli ensimmäisen kerran anoppi. Minun äidilläni oli tosi kauhea anoppi, vaikka niin sanonkin, olihan hän minun mummini. En todellakaan toimi hänen tavoin omia miniöitäni ja tulevaa vävyäni kohtaan. Oli ikävää seurata sitä hirveää "sotaa" äitini ja mummini välillä, ja toimia joskus välikappaleena.
Ihan oikeestiko aiot olla täydellinen ihminen ja anoppi?
Tässä anoppina ollessa olen huomannut, että ei niin helppoa olekaan toteuttaa täydellisyyttä.
Elämä ei vaan ole eikä mene niin yksiselitteisesti. Ihmissuhteet ovat vuorovaikutteisia ja se minkä MINÄ oletan olevan hyvää, ei toisen osapuolen mielestä olekaan.
Voimia sinulle ja älä pety itseesi, vaikka et aivan yltäisi tuohon minkä aiot toteuttaa.
Ja jos onnitutkin tavoitteessasi, niin älä tuomitse miniöitäsi, jos he vastaavasti eivät miniöinä ole sitä ekstraa.
Joskus sattuu tulla tupsahtamaan sukuun aivan eri tyylinen ihminen kuin itse on.
Ja tämä erityylinen tapaus saattaa tulkita sinun täydellisen anoppiutesi aivan toisella tapaa kuin odotat.
No, en tietenkään pyri mihinkään luonnottomaan täydellisyyteen, ajatukseni olivat lähinnä toiveajattelua siitä millaisen anopin haluaisin antaa lasteni puolisoille. Olet aivan oikeassa siinä, että kun sukuun tupsahtaa aivan eriluontoinen ihminen kuin itse on, niin kaikki tekemiset ja sanomiset joutuvat syyniin erilaisten silmälasien läpi, eivätkä ne tosiaan näyttäydy niin hienoina kuin itse ajattelee. Tärkeäähän on kuitenkin se, ettei ajattelemattomuuttaan loukkaa kerta toisensa jälkeen. Tähän ihanne-anoppiuteeni kuuluu vielä luonnollisesti hyvän keskusteluyhteyden ylläpitäminen, jolloin toivon saavani myös rehellistä palautetta.
Olen kuitenkin sitä mieltä (ja tämä vastaukseksi yhteen aikaisempaankin kommenttiin siitä että suunnitteleminen on jotenkin turhaa, en nyt muista otsikkoa)että omaa käyttäytymistään kannattaa miettiä ja yrittää asettaa tavoitteita - tavoitteellinen toiminta kantaa yleensä hedelmää, tässä tapauksessa toivon hedelmän olevan hyvä suhde lasteni perheisiin.
Enkä minä nyt itseeni pety jos en ole juuri tällainen, tämä nyt vain on eräs ihanne ja edustaa sellaista anoppia jonka olisin itselleni toivonut. Eikö niin sanota, että toisia kohtaan pitää käyttäytyä kuten itseään kohtaan toivotaan käyttäytyvän?
Kiva että tämä aloitus sai näin monta lukijaa!
Tekstisi ihanteita:
- oma elämä
- oma rauha
- tasapuolisuus
- ydinperheiden erillisyys, riippumattomuus ja itsenäisyys.
Ihanteesi edustavat täydellisen individualisia arvoja. Nykyajan Suomessa ei yhteisöllisyyttä ole lainkaan, mikä on minusta harmi.
Olen vielä nuori nainen, joten omat anoppiajat ovat kaukana edessä. Kun mietin ihanneanopin ominaisuuksia, on mukana paljon enemmän kanssakäymistä ja yhdeydenpitoa sekä osallistumista, jota Suomessa kai kutsutaan sekaantumiseksi. älkää nyt kauhistelko, mutta meidän perheessä ja suvussa soitellaan toisillemme joskus päivittäin ja ollaan muutenkin kovasti yhtä, ja se on mahtavaa.
Samoin meillä pidetään paljon yhtä sukulaisten kanssa, eikä kaivata erillisyyttä ja omaa rauhaa, kuten aloittaja. Isovanhemmat ovat rakkaita ja heitä halutaan tavata niin usein kuin mahdollista. En ymmärrä puheita toistensa rauhaan jättämisestä. minusta ihanne on se, että kummankaan osapuolen ei tarvitse kauheasti harkita sanojaan ja tekojaan eikä pelätä häiritsevänsä toisia liikaa, vaan voi luottaa siihen että on aina tervetullut
olet tajunnut tärkeän asian elämässä,ettet sekaannu lastesi perhe elämään.mistä moinen viisaus,oliko simulla fiksut vanhemmat.minun ,meidän poika on 25 ja helsingissä palomis sairaankuljettaja.ei tulisi minun pieneen mieleen sotkeutua hänen asiohin.hän kyllä äkkiä palauttaisi minut todellisuuteen.emme mieheni kanssa kasvattaneetkaan häntä meidän elämän sulostuttajaksi,vaan oman itsensä herraksi.minulla oli anoppi,jota en soisi kenellekään.hänen soitteluden takia minut erotettiin sairaanhoito oppilaitoksksesta.pojalla on psygologi tyttö ystävä ja pidän hänestä suunnattomasti.autoin häntä gradun teossa ja kudon hänelle ja hänen suurelle suvulleen.että minun mieleeni tulisi puuttua kenet poikamme valitsee elämän toverikseen.voi kuinka vaan odotan että saisin olla mummi ja lukea taas poikamme ihania satukirjoja ja laulaa lollottaa sydämen kyllyydestä.eiköhän kaikki suomen naiset sovita,että miniän elämä on helpompi kuin meidän.ei ollut kiva käydä mielenterveystoimistossa purkamassa anoppituskaa.
...aloittaja olisi käyttänyt persoonapronominia "he" ilmaisun "ne" sijasta, olisi hän osoittanut kunnioittavansa lapsensa perhettä...
:)
Voi siis laskea, että tämän kriteerin perusteella arvostan lapsiani ja lastenlapsiani noin 85%, eli parannettavaa vielä on! Ehkäpä se pienen pieni jäljellejäänyt spontaanisuus pitää vielä hioa pois :D