Mieheni on lausta asti puhunut, että haluaa ainakin kaksi lasta. Minä taas suhteen edetessä alan olla yhä vakuuttuneempi, että en halua yhtään. Ovatko pelkoni aiheettomia?
Ensinnäkin pelkään raskauden epämukavuutta ja synnytystä. En halua, että minulla on iso vatsa, huono olo ja kipuja. En halua, että minuun sattuu.
Olin sokissa, kun vuosi sitten yksi kavereistani sai vauvan ja hän kertoi, miten alapäähän oli tehty veitsellä viilto ja sen lisäkis oli tullut synnytyksessä repeämä. Ja jollain hänen tuttavallaan oli lantioluu murtunut hoitovirheen takia. En aiemmin tiennyt, että naisen alapää voi mennä synnytyksessä ihan riekaleiksi!
Synnytyksestä palautuminen voi kestää kuukausia, kuulemma. Sinä aikana pitäisi kuitenkin jaksaa hoitaa lasta. Rinnat kuulemma tulehtuvat herkästi, sekin sattuu. Ja vauva herää monta kertaa yössä syömään. Epäreilua, että se on sitten nainen, joka ei saa nukkua, vaan hänen pitää vauvaa herätä syöttämään... Olin ihan hämmästynyt siitä, että pitää kuulemma vaan mukautua elämään vauvan rytmissä.
Entäs sitten omat menot. Niitä ei näköjään pienen lapsen äidillä voi olla, ainakaan, jos ystäviäni seuraan. Miehet eivät suostu jäämään kahden vauvan kanssa. Ja jos ajattelen omaa miestäni: meillä on tapana käydä salilla, uimassa, jne. yhdessä lähes joka ilta. Hän jatkaisi tätä ohjelmaa, vaikka olisi lapsikin. minä sitten istuisin yksin kotona lapsen kanssa, eihän 6kk ikäistä voi joka ilta viruttaa kloorivedessä? Pelkään siis yksin jäämistä.
Seksille ei ole voimia eikä aikaakaan, näin ainakin lehtiä lukemalla saa ymmärtää. Ja muutenkin, aina jos haluaa mennä johonkin, pitää ensin miettiä,mitä lapsen kanssa tehdään.
Kun äitiysloma loppuu, pitää lapsi viedä hoitoon, jos haluaa itse töihin. Se stressaa lasta, liian suuret lapsiryhmät tarhassa voivat tehdä hänestä jopa luonnevikaisen. Ja töistä pitäisi jomman kumman vanhemman kiirehtiä viimeistään viideksi hakemaan lasta, tekemään ruokaa.
Kuitenkin pidän lapsista, haluaisin oman lapsen ja mielelläni mahdollisuuden hoitaa lasta kotona kunnes hän on vähintään 5v. ja tarpeeksi iso pitääkseen puolensa isossakin lapsiryhmässä. Mutta hankaluudet pelottavat. Varsinkin, kun tuntuu, että miehet eivät kuitenkaan kanna yhtä suurta vastuuta lapsista kuin äidit.
Ensinnäkin pelkään raskauden epämukavuutta ja synnytystä. En halua, että minulla on iso vatsa, huono olo ja kipuja. En halua, että minuun sattuu.
Olin sokissa, kun vuosi sitten yksi kavereistani sai vauvan ja hän kertoi, miten alapäähän oli tehty veitsellä viilto ja sen lisäkis oli tullut synnytyksessä repeämä. Ja jollain hänen tuttavallaan oli lantioluu murtunut hoitovirheen takia. En aiemmin tiennyt, että naisen alapää voi mennä synnytyksessä ihan riekaleiksi!
Synnytyksestä palautuminen voi kestää kuukausia, kuulemma. Sinä aikana pitäisi kuitenkin jaksaa hoitaa lasta. Rinnat kuulemma tulehtuvat herkästi, sekin sattuu. Ja vauva herää monta kertaa yössä syömään. Epäreilua, että se on sitten nainen, joka ei saa nukkua, vaan hänen pitää vauvaa herätä syöttämään... Olin ihan hämmästynyt siitä, että pitää kuulemma vaan mukautua elämään vauvan rytmissä.
Entäs sitten omat menot. Niitä ei näköjään pienen lapsen äidillä voi olla, ainakaan, jos ystäviäni seuraan. Miehet eivät suostu jäämään kahden vauvan kanssa. Ja jos ajattelen omaa miestäni: meillä on tapana käydä salilla, uimassa, jne. yhdessä lähes joka ilta. Hän jatkaisi tätä ohjelmaa, vaikka olisi lapsikin. minä sitten istuisin yksin kotona lapsen kanssa, eihän 6kk ikäistä voi joka ilta viruttaa kloorivedessä? Pelkään siis yksin jäämistä.
Seksille ei ole voimia eikä aikaakaan, näin ainakin lehtiä lukemalla saa ymmärtää. Ja muutenkin, aina jos haluaa mennä johonkin, pitää ensin miettiä,mitä lapsen kanssa tehdään.
Kun äitiysloma loppuu, pitää lapsi viedä hoitoon, jos haluaa itse töihin. Se stressaa lasta, liian suuret lapsiryhmät tarhassa voivat tehdä hänestä jopa luonnevikaisen. Ja töistä pitäisi jomman kumman vanhemman kiirehtiä viimeistään viideksi hakemaan lasta, tekemään ruokaa.
Kuitenkin pidän lapsista, haluaisin oman lapsen ja mielelläni mahdollisuuden hoitaa lasta kotona kunnes hän on vähintään 5v. ja tarpeeksi iso pitääkseen puolensa isossakin lapsiryhmässä. Mutta hankaluudet pelottavat. Varsinkin, kun tuntuu, että miehet eivät kuitenkaan kanna yhtä suurta vastuuta lapsista kuin äidit.
Vastaukset 14
Vanhimmat
muuttaa sen kyllä.
Lyhyesti, asiat joita luettelit pitävät osittain paikkansa, osa oli liioiteltuja ja osaa en pidä pelkäämisen arvoisena ollenkaan.
Et ole valmis äidiksi mutta mitäpä siitä, kenties jonain päivänä sinusta tuntuukin vielä siltä ettei synnytyksessä koettu kipu tai väistämätön menemisen vapauden kaventuminen ole ylitsepääsemätön hinta omasta lapsesta.
Ehkä sinusta ei minään päivänä tule tuntumaan siltä ja mitäpä siitäkään. Ei kaikkien ole pakko haluta lapsia.
Jos / kun olit eniten huolissasi otsikon perusteella parisuhteestasi, niin käy asiassa miten tahansa, teidän olisi syytä olla samalla viivalla. Takaan suuria ristiriitoja mikäli miehesi jo kieli pitkällä odottelee jälkikasvun alulle laittamista ja sinulla asia on tuossa vaiheessa henkisesti.
Lopuksi, omalta kohdaltani voin todeta että lapsen tulo ei tuhonnut meidän suhdettamme vaan uskoisin sen siitä entisestään vahvistuneen. Kyllä, harrastuksemme on vähentyneet, kyllä, synnytys teki kipeää, kyllä, nukumme vähemmän kuin ennen ja KYLLÄ, olemme onnellisempia kuin koskaan ja rakastamme lastamme yli kaiken.
Olihan tämä provo, olihan????? Eihän kukaan ihminen, ja varsinkin vielä nainen, voi olla noin itsekäs, eihän???? Paljonko sinulla on ikää????
Nyt olet kasannut listallesi vain kaikki mahdolliset kauhukuvat mitä lapsen saaminen VOI aiheuttaa. Ei ole ollenkaan sanottua että sinun alapäätäsi joudutaan leikkelemään, tai että sinun miehesi ei lapsen hoitoon osallistuisi, tai mitään muutakaan mainitsemistasi asioista tapahtuisi juuri sinulle. Voisihan olla että lapsen saatuasi huomaisit, että kaikki pelkosi ovat olleet turhia tai liioteltuja.
Pistähän tyttö kulta arvosi järjestykseen ja jos edelleenkin olet sitä mieltä ettet itsekkyydessäsi halua lasta "vaivoiksesi", jätä miehesi joka lapsia haluaa. Älä tuomitse häntä lapsettomuuteen vain sen vuoksi että lapsi ei kenties ehkä sopisikaan sinun elämäntyyliisi ja että sen hoito voisi vaikka katkaista sinulta kynnen, hui kamalaa!!!
Mitä ihmettä sinä äitiydeltä odotat? Että kaikki pitäisi saada helpolla? Että lapsen eteen ei tarvitsisi nähdä vaivaa? Että sen hankkiminen olisi yhtä helppoa kuin uuden sohvakaluston, ja huoltaminen samoin?
Voi kettu että pistää vihaksi tuollainen. Edustat ajatuksinesi tyypillistä pullamössösukupolven kakaraa joka on tottunut saamaan elämässään kaiken ilman että mitään on tarvinnut sen eteen tehdä.
Vastauksena otsikkosi kysymykseen: Ei, lapsi ei tuhoa suhdetta.
Terveisin, lapsettomassa liitossa elävä nainen joka tekisi mitä tahansa että lapsen saisi vaan kun se ei ole mahdollista.....
Ihmettelinkin mikä saa naisen noin vihaiseen ja halveksivaan vastaukseen.
Tilanteesi on kestämätön jos itse hinkuat lasta, mutta mieti nyt vähän, on jo aika paksua syyttää itsekkyydestä ihmistä joka ei ole valmis lapsen tekoon. Minä taas harmistuin sinun kommentistasi.
Itsekin lapsettomana (oma valinta) pyörittelen tuollaisia ajatuksia mielessäni ja ne ovat hyvin normaaleja!
Mikäs käsky tuo oli, jättää mies että tämä saa lapsia??? Anteeksi vain, olen toista mieltä. Vanhempien välinen rakkaus on ensimmäinen ehto lasta tehdessä. Pitäisikö ottaa toiseksi parhain vaihtoehto vain siksi että saisi lapsia? Ja entäs ne jotka tekevät lapsia pelastaakseen liiton, luoda nyt pieni nökerö tilanteeseen jossa välit ovat pahimmillaan hyvin tulehtuneet.
Vaikka käytkin läpi vaikeita aikoja, sinun pitäisi silti ymmärtää muita. Kaikkien tarpeet ja pelot eivät vastaa omiasi. Siinä ei ole mitään pullamössömäistä ettei halua äidiksi. PISTE. Vaihda asennetta, pyydän, pääset helpommalla, toisten tuomitseminen on raskas uravalinta.
Mitä ongelmaasi tulee. Oletko harkinnut adoptiota? Tunnen pariskunnan joilla on kolme adoptilasta ja suuri rakkaus suhteessa. Ei sen aina tarvitse olla oma, kivulla ja vaivalla hankittu!
Mitä sitten vaikka nainen oliskin itsekäs?? En kuitenkaan halua koskaan lapsia. Minulla on elämälleni muutoinkin tarpeeksi sisältöä. Ei ole tarvetta/halua valvoa öitä. Saan mennä ja tulla niin kuin haluan. Haluan tuntea itseni vapaaksi! Olen onnellinen!
Ehkä tuli sanottua vähän rankasti. Se ei kuitenkaan kummunnut syvästä "lapsettomuus-lähteestä" josta olisi ammennettavaa litrakaupalla vaan siitä, että en käsitä ihmistä joka kuvittelee pääsevänsä kaikesta helpolla. Elämä kun ei sitä ole.
Tokihan hyväksyn ja jopa tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä jotka eivät lasta halua. Se on minusta ihan OK. On kyse elämän valinnoista ja jos jostakusta tuntuu siltä että lisääntyminen ei ole "mun juttu", ei sitä tarvitse tehdä. Mutta ne ihmiset, joita tuttavapiiriini kuuluu ja jotka ovat lapsettomuuden valinneet, ovat päätyneet valintaansa yhteisestä sopimuksesta ja kyseessä ei ole ollut mukavuuden halu vaan ihan muut jutut.
Se että rajusti kommentoin johtui yksinkertaisesti siitä, että kyseisen naishenkilön viestistä kuulsi selvästi läpi kypsymättömyys ja oma mukavuuden halu. Ei haluta nähdä vaivaa asioiden eteen, vaan halutaan saada kaikki helpolla ilman mitään ponnisteluja. Se on asia jonka tuomitsen, ei se ettei halua saada lasta. Ja se miksi kehoitin naista jättämään miehensä tuli sydämestä. Olen näet nähnyt pareja, joissa toinen kaipaa lasta ja toinen ei, ja tämä se vasta suhdetta repiikin.
Lapsen hankkiminen tai hankkimatta jättäminen on aina kahden kauppa. Se on asia mistä pitää yhteisesti päättää. Jos mielipiteet asiasta eroavat, on aihetta miettiä mitä tehdä: win-win-tilannetta siinä ei saa. Jomman kumman on "taivuttava", annettava hiukan periksi, tai sitten lähdettävä jos tilanne sitä vaatii.
Ja kyllä, olen enemmän kuin 100% samaa mieltä kanssasi että vanhempien välinen rakkaus on tärkeää lasta tehdessä. Sama pätee myös toisin päin: parin välinen rakkaus on vähintäinkin yhtä tärkeää tehdessä päätöstä lapsettomuudesta. Mielestäni parisuhde ajaa jopa lapsen edelle, koska vain hyvän parisuhteen kasvatit (lapset siis) ovat onnellisia.
Parisuhde kun on monimutkainen juttu. Kompromisseja täynnä. Monet kuitenkin mieltävät kompromisseillä kaupanteon: kun mä teen näin niin sun pitää tehdä näin. Sitähän se ei ole. Kompromissi on sitä kun joustaa ILMAN EHTOJA omista haluistaan, niistä joista kokee voivansa joustaa, toisen ihmisen hyväksi. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, lapsen teko (näinä aikoina kun sitä voi säädellä halunsa mukaan) on myös asia josta pitää pystyä tekemään kompromissi. Ja jos ei pari yhdessä pysty kompromissia tekemään, mikä johtopäätös siitä on vedettävä? Mieti sitä.
Omasta ei-vapaaehtoisesta lapsettomuudestani en halua sen enempää sanoa kuin että raskaus ei ole minulle se asia jota välttämättä haluan. Halu kasvattaa pieni ihmisen taimi yhdessä rakastamani miehen kanssa on se voima mikä ajaa minua (ja myös miestäni) eteenpäin. Adoptio ei ole poissuljettu, ja minullakin sattuu olemaan naapurissa erinomaisen hyvä esimerkki adoptioperheestä...
Ole itsekäs vaan, ihan rauhassa. Mutta oletko oikeasti onnellinen itsekkyydessäsi? Mietihän sitä.
Samalla kun mietit, jätä pois lapset ajattelustasi. Lasta kun ei hankita koska halutaan lisää sisältöä elämään. Lapsi hankitaan rakkaudesta, yhteisestä halusta kumppanin kanssa. Ei siksi että elämä tuntuu muuten vaan tyhjältä.
Kirjoitit asiaa, harmaasimmu! Hämmästytti minuakin tuo edellisen kirjoittajan vuodatus, mutta tuollaista kuulee valitettavan usein.
Minusta on varsin luonnollista pelätä raskautta, synnytystä ja lapsensaantia yleensäkin. Ja onhan se hemmetin hyvä, että noita mahdollisia negatiivisiakin puoliakin miettii ETUKÄTEEN, eikä elä missään pilvilinnoissa ja kuvittele, että lapsensaanti ja elämä lasten kanssa on pelkkää autuasta ruusuilla tanssimista.
Ja mitä itsekkyyteen tulee: emmeköhän me kaikki tee päätöksemme lapsen haluamiseta tai haluamatta olemisesta yhtä itsekkäistä syistä. Me kaikki pyrimme rakentamaan itsellemme onnellisen ja hyvä elämän, toisille se onni tulee lapsista ja toisille ilman lapsia elämisestä. Miksi kumpikaan näistä vaihtoehdoista olisi yhtään sen huonompi tai itsekkäämpi kuin toinen?
Ensinnäkin, olen 28-v. Mutta myönnän, lapsellinen ikäisekseni, ulkonäöllisestikin luullaan 18-vuotiaaksi.
En halunnut provosoida, vaan olen ihan oikeasti huolestunut. Tiedän, että lapsiin liittyy myös huolta ja vaivaa - ja lähipiiristäni tiedän myös sen, että voi käydä niinkin, ettei äiti kestäkään niitä fyysisiä ja henkisiä paineita, joita lapsen saaminen aiheuttaa. Silloin olisi parasta, että tällainen nainen ei kai äidiksi hankkiutuisikaan, koska siitä kärsii hän itse, mies ja ennen kaikkea lapsi.
Minulla ei ole kovin paljon kokemusta lapsista, siksi varmasti monet käsityksenikin ovat vääriä. Siksi yritän nyt etsiä erilaisia kokemuksia lapsista, jotta voisin mielessäni tutkia, olisiko minusta äidiksi vai ei. Haluaisin kyllä leikkiä lapsen kanssa, kasvattaa häntä, kehittyä hänen kanssaan. Mutta onko minusta siihen? Minusta olisi vastuutonta vain hankkia lapsi ja sitten ehkä todeta, ettei äitiys olekaan minua varten.
Kyllä ,olen myös itsekäs. Koska tiedän, että miehenikin saattaa olla, vaikka lapsia haluaakin, hän vaikuttaa siltä, että tuskin osallistuu siihen raskaimpaan osaan lasten hoidossa. Mies myös on todennutm, että haluaa minut. Vaikka se sitten tarkottaisikin, että meillä ei tulisi olemaan lapsia.
Mistä voit tietää, millaista on elää lapsen kanssa, jos sinulla ei sellaista ole? Ja ainahan voit adoptoida lapsen. Minäkin olen sitä ratkaisua harkinnut, koska synnyttäminen pelottaa. Ja maailma on täynnä kodittomia, rakkautta kaipaavia lapsia.
Me ihmiset kehitymme omaa tahtiamme. Joku on valmis äidiksi 16-vuotiaana, joku 40-vuotiaana, joku ei koskaan. Miksi minulle pitää raivostua siitä, että en vielä ole henkisesti kypsä äidiksi?
Mitä mukavuudenhaluun tulee, minulla on pieni yritys. Sekään ei aina ole niin mukavaa ja leppoisaa, päin vastoin. Lomia ja vapaa-aikaa ei juuri ole. Jos olisi mukavuudenhaluinen, olisin vieraalla töissä, ei tarvitsis murehtia mistään aj olisi säännölliset työajat. Mutta ei sovi luonteeseeni.
Olen itse sanonut miehelleni, että hänen tulee tarkkaan miettiä, miten paljon lasta haluaa. Jos hän ehdottomasti haluaa lapsia, niin paras etsiä toinen nainen, koska tällä hetkellä en sillä saralla voi luvata mitään. Hänestä tärkeintä on saada olla yhdessä minun kanssani, oli lapsia tai ei.
Olen vain utelias, haluan kuulla, että lapsen saaminen ei olekaan niin kamalaa kuin olen tähän asti saanut ymmärtää. Miksi siitä pitää suuttua, jos olen erilainen kuin sinä?
Olemme olleet naimisissa 17 vuotta, saaneet neljä lasta. Odotus ja synnytys ei mennyt niin kuin hyvin kuin luulimme, oli ongelmia, mutta lopputulos on ollut mitä ihanin, neljä tervettä lasta. Rakkautta ja rakastelua ei lapset ole vähentäneet. Vaati vain enemmän mielikuvitusta ja joskus lyhempiä öitä, jotta saimme nauttia toisistamme. Imetys oli aivan ok, imetin näitä lapsia yhteensä lähes viisi vuotta, eli yli vuoden keskimäärin kutakin pienokaista. Painoa minulle kertyi odotusaikana huikeasti, noin 20 kg lähes joka kerta, mutta kilot karisivat pois noin puolessa vuodessa. Ilmeisesti imetys auttoi tähänkin ongelmaan. Toki aluksi järkytyin painon noususta, mutta mieheni lohdutti että kyllä se pois lähtee ja onneksi lähtikin joka kerta...
Liiallinen järkeily saa aikaan pelkästään pelkoja ja lapsen saanti alkaa tuntua turhan vaikealta. Voin todeta, että lapsemme ovat rikkautenamme ja avioliittomme kukoistaa suurperheestäkin huolimatta. Tiedoksi vielä, että paikat ovat mieheni mielestä tiukat eli ei kannata turhaa pelätä.
Ajattelin samoin kuin sinäkin vielä pari vuotta taaksepäin. Pelkäsin raskautta mutta vielä enemmän pelkäsin sitä että mieheni jättää minut jos tulen "vahingossa" raskaaksi. Hän ei halunnut lapsia...tässä oli suuri ristiriita koko avioliittomme ajan. Menin naimisiin 25 vuotiaana, ja viimeiset kymmenen vuotta olisin koko aja nhalunnut lasta mutta mieheni takia niitä ei tehty. Eli täällä puhutaan naisen itsekkyydestä, välillä täytyy puhua myös miehen itsekkyydestä. Elämä ei ole aina helppoa, on tehtävä valintoja jotka voivat olla hyvinkin kipeitä. Itse valitsin
avioeron 4 v. sitten. Vuoden päästä tapasin miehen, yksinhuoltajaiskän, pari vuotta minua vanhemman...ja kävikin niin ettei edes puhuttu lasten hankkimisesta, minä 38 vuotias nainen tulin raskaaksi. Se oli minulle aikamoinen shokki, kumppanini ja lapseni isä oli todella onnellinen :) Tyttö syntyi terveenä ja...voinko enää mitään muuta sanoa. Se muutti elämäni täysin. Vaikka synnytys oli vaikea ja toi tuskaa mutta se ilo mikä oli sydämessäni saadessani lapseni masuni päälle synnytyksen jälkeen, vei kaiken sen tuskan pois...nyt olen uudelleen raskaana.
Kirjoituksellani halusin tuoda sinulle esille sen tiedon että ehkä et ole todella henkisesti vielä valmis lapsen saamiseen. Eikä näin pidäkään olla. Voit toki olla itsekäs, se on meidän kaikkien vapaus. Ehkä kuitenkin jonain päivänä vielä ajatusmaailmasi muuttuu, mutta älä tee lapsia kuitenkaan sen takia että miehesi haluaa sitä. Sitä täytyy haluta molempien.
Se että sain ja saan lapset näin vanhemmalla iällä on aivan upea juttu. Ja ennenkaikkea se että itse halusin ja kumppanini on täysillä mukana tässä operaatiossa nimeltä ELÄMÄ :)
Hyvää elämää sinulle, älä jätä elämää elämättä pelkojesi takia, ehkä jonain päivänä saat lapsia tai sitten et, ne asiat ovat jokaisen omia valintoja :-)
En itse koskaan halunnut äidiksi, mutta sitten sattui "vahinko", joka on tuottanut minulle enemmän onnea ja iloa kuin mikään muu elämässäni.
Minulle raskausaika oli ihanaa. Naiset ovat kekseliäitä ja raskausajan pikku vaivoihin löytyy kaikenlaisia helpottavia vinkkejä.
Synnytys pelotti ennakkoon ihan hirveästi, mutta päätin sitten etten kuuntele kenenkään juttuja siitä, enkä katsele mitään asiaan liittyviä kuvia tai videoita. Synnytyskertomuksista on koottu kirja, jossa suomalaiset eri-ikäiset naiset kertovat oman tarinansa omin sanoin, sen lukeminen auttoi itseäni huomaamaan että tätähän naiset ovat tehneet iät ja ajat joten ei se niin kummoista voi olla.
Yövalvomiset ja muut ovat tietysti hankalia, mutta oma lapseni alkoi nukkua kahdeksan tunnin yöunia jo kahden kk:n iässä.. Voi kuulostaa itsekkäältä, mutta muutin tietoisesti ruoka- ja unirytmiä niin että se onnistui.
Keskustele miehesi kanssa aikatauluistanne ja harrastuksistanne, voittehan vuorotella sali- ja uimakäyntejä että molemmat pääsette käymään. Käytännön seikkojen yli pääsee keskustelemalla ja sopimalla asioista, mutta jos sinusta tuntuu ettet halua äidiksi, mieti tarkkaan, koska voit sitä jonain päivänä haluta. Itse olen edelleenkin itseäni ajatteleva ja monen mielestä epätavallinen äiti, mutta se ei tee minusta huonompaa äitiä kuin kenestäkään muustakaan, vaan olemme jokainen vanhempia omalla tyylillämme.
Ensinnäkin, minusta tuntuu, että kannattaa todellakin miettiä tätä lapsen hankintaa. Tietenkään en tee uutta ihmistä tähän maailmaan, ennenkuin olen varma, että pystyn huolehtimaan siitä fyysisesti, taloudellisesti ja ennen kaikkea henkisesti.
Olen sanonut miehelleni, että hänen pitää itse päättää, kuinka kovin haluaa lapsia, koska minä en niitä ehkä tahdo. Hän ei ainakaan halua lapsia ihan vielä - ja lisäksi hän on sitä mieltä, että haluaa ennen kaikkea minut, tuli lapsia tai ei.
Olen 28, tosin ulkonäöllisesti ja varmaan henkisestikin enemmän 18-v. Miksi kaikkien pitäisi kypsyä äidiksi samaan aikaan? Ehkä minäkin haluan tulla äidiksi, kun olen 40v.
Mitä taas tulee mukavuudenhaluun, pyöritän pientä yritystä. JOs haluaisin mukavuutta, huoletonta elämää, takuuvarmat lomat, jne., niin olisin vieraalla töissä. Nyt saan murehtia omia ja palkollisten murheita - joukossa on lapsellisiakin ihmisiä, joiden takia firmalla pitää mennä hyvin, jotta heidän perheensä pärjäävät. Mutta nautin työstäni huonoista puolista huolimatta.
Minua huolettaa myös se, että mies tuskin kantaa samaa vastuuta lapsesta kuin minä joutuisin kantamaan. Häntä kun ei saa edes siivoamaan, miten sitten vaihtamaan vaippoja... Lapsi on niin iso asia, etten halua ottaa sellaista vastuulleni yksin.
Ensinnäkin, minusta tuntuu, että kannattaa todellakin miettiä tätä lapsen hankintaa. Tietenkään en tee uutta ihmistä tähän maailmaan, ennenkuin olen varma, että pystyn huolehtimaan siitä fyysisesti, taloudellisesti ja ennen kaikkea henkisesti.
Olen sanonut miehelleni, että hänen pitää itse päättää, kuinka kovin haluaa lapsia, koska minä en niitä ehkä tahdo. Hän ei ainakaan halua lapsia ihan vielä - ja lisäksi hän on sitä mieltä, että haluaa ennen kaikkea minut, tuli lapsia tai ei.
Olen 28, tosin ulkonäöllisesti ja varmaan henkisestikin enemmän 18-v. Miksi kaikkien pitäisi kypsyä äidiksi samaan aikaan? Ehkä minäkin haluan tulla äidiksi, kun olen 40v.
Mitä taas tulee mukavuudenhaluun, pyöritän pientä yritystä. JOs haluaisin mukavuutta, huoletonta elämää, takuuvarmat lomat, jne., niin olisin vieraalla töissä. Nyt saan murehtia omia ja palkollisten murheita - joukossa on lapsellisiakin ihmisiä, joiden takia firmalla pitää mennä hyvin, jotta heidän perheensä pärjäävät. Mutta nautin työstäni huonoista puolista huolimatta.
Minua huolettaa myös se, että mies tuskin kantaa samaa vastuuta lapsesta kuin minä joutuisin kantamaan. Häntä kun ei saa edes siivoamaan, miten sitten vaihtamaan vaippoja... Lapsi on niin iso asia, etten halua ottaa sellaista vastuulleni yksin.