Kuulun ilmeisesti niihin ihmisiin, jotka on tarkoitettu elämään yksin. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu. Olen viimeiset kk:t ollut parisuhteessa - tai niin ainakin luulin, mutta ilmeisesti se ei ole ollutkaan "oikea" parisuhde, koska sen olemassaolosta ei olisi saanut kertoa esim. työpaikalla. Joku työkaverini on puhunut jotain (en edes vielä tiedä mitä), joka on kantautunut miesystäväni korviin. Hän on nyt pettynyt minuun, koska olen puhunut hänen olemassaolostaan.
Minulla on aina ollut ongelmia itseni hyväksytyksi kokemisen ja tuntemisen suhteen. Olen se, mitä olen - en osaa teeskennellä. Ilo ja suru näkyy minusta ulospäin, samoin innostus ja pettymys. En osaa pelata ns. ihmissuhdepelejä, esittää esim. välinpitämätöntä vaikuttaakseni kiinnostavammalta ja vaikeasti tavoitettavalta.
Olen avoin - ilmeisesti liiankin avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (omalaatuinen huumorintaju), rohkea - mutta myös pohdiskeleva, ajatuksiinsa vajoava ja yksinoloa tarvitseva.
Palaute, mitä olen ihmisiltä (tässä tarkoitan miespuolisia, mahdollisia tai entisiä seurustelukumppaneita) saanut, on samansuuntainen. Olen liian iso, liian kovaääninen, liian näkyvä, hyökkäävä, suora ym. En osaa olla hiljaa, kaunis ja myötäillä miehen mielipiteitä, jos olen oikeasti eri mieltä.
Siinä vaiheessa, kun alan luottaa toiseen ihmiseen, heitän viimeisetkin estot romukoppaan ja uskallan olla oma, hassu, hullu ja joskus vähän lapsellinenkin oma itseni. Siinä vaiheessa alkaa suhteeseen tulla ongelmia. Olen kertakaikkiaan liikaa useammille.
Olen surullinen siitä, että olemalla oma itseni, pilaan kaikki seurustelusuhteeni. Onko niin, että olen tosiaankin kumppanina täysin mahdoton (ystävät taas pitää siitä, että olen oma itseni) vai onko niin, että en ole vielä kohdannut itsetunnoltaan tarpeeksi vahvaa ja muiden mielipiteistä riippumatonta miestä, joka osaisi olla ylpeä persoonallisesta ja räväkästä, pikkuisen taiteellisestakin suomalaisesta, elämää nähneestä naisesta? Luovutanko ja jatkanko elämääni sopeutuen siihen, että olen maanantaikappale parisuhdemarkkinoilla?
Minulla on aina ollut ongelmia itseni hyväksytyksi kokemisen ja tuntemisen suhteen. Olen se, mitä olen - en osaa teeskennellä. Ilo ja suru näkyy minusta ulospäin, samoin innostus ja pettymys. En osaa pelata ns. ihmissuhdepelejä, esittää esim. välinpitämätöntä vaikuttaakseni kiinnostavammalta ja vaikeasti tavoitettavalta.
Olen avoin - ilmeisesti liiankin avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (omalaatuinen huumorintaju), rohkea - mutta myös pohdiskeleva, ajatuksiinsa vajoava ja yksinoloa tarvitseva.
Palaute, mitä olen ihmisiltä (tässä tarkoitan miespuolisia, mahdollisia tai entisiä seurustelukumppaneita) saanut, on samansuuntainen. Olen liian iso, liian kovaääninen, liian näkyvä, hyökkäävä, suora ym. En osaa olla hiljaa, kaunis ja myötäillä miehen mielipiteitä, jos olen oikeasti eri mieltä.
Siinä vaiheessa, kun alan luottaa toiseen ihmiseen, heitän viimeisetkin estot romukoppaan ja uskallan olla oma, hassu, hullu ja joskus vähän lapsellinenkin oma itseni. Siinä vaiheessa alkaa suhteeseen tulla ongelmia. Olen kertakaikkiaan liikaa useammille.
Olen surullinen siitä, että olemalla oma itseni, pilaan kaikki seurustelusuhteeni. Onko niin, että olen tosiaankin kumppanina täysin mahdoton (ystävät taas pitää siitä, että olen oma itseni) vai onko niin, että en ole vielä kohdannut itsetunnoltaan tarpeeksi vahvaa ja muiden mielipiteistä riippumatonta miestä, joka osaisi olla ylpeä persoonallisesta ja räväkästä, pikkuisen taiteellisestakin suomalaisesta, elämää nähneestä naisesta? Luovutanko ja jatkanko elämääni sopeutuen siihen, että olen maanantaikappale parisuhdemarkkinoilla?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet myös aikuinen ja varmastikin myös fiksu nainen. Osaat varmasti olla sanomatta ja tekemättä tiettyjä asioita, mitkä mahdollisesti saavat muut ärsyyntymään.
äärimmäistä sielunsisaruutta sinua kohtaan! olen itse hyvinkin paljon kuvailemasi kaltainen tyyppi. kaikki ystäväni aina sanovat että olen ihana, rempseä, hyväntuulinen, lojaali, mieletön nainen josta jokainen mies saisi tapella saadakseen minut omakseni, myös miespuoliset ystäväni ovat tätä mieltä.
mutta minkähän vuoksi minäkin olen se hylkiö? se, jota saa ja pitääkin loukata ihmissuhteessa? se, jota ehdottomasti pitää pettää päästäkseen eroon?
kirjoitit niin täydellisesti kaiken sen mitä itse ajattelen ja mitä itsekin olen. tiedän kyllä tunteesi, liiankin hyvin.
jatka elämääsi ole sellainen kuin olet tämä maailma on jo täynnä näyttelijöita niitä ei tarvita tarvitaan sellaisia ihmisiä kuin sinä ole oma itsesi tulet näkemään vielä että olet oikealla tiellä et ole epäonnistunut ihmissuhteissasi olet vain ollut oma itsesi jatka eteenpäin