Eilen jouduin kaupasta tullessani keskelle myrskyä. Parissa minuutissa olin ihan litimärkä ja farkut oli tarttuneet jalkoihin kiinni.
Siitä tunteesta, mikä tulee läpimärissä farkuissa kävelemisestä, muistui mieleen kuinka pari vuotta sitten pelastin yhden kaksi-vuotiaan pojan hukkumasta.
Juuri sellainen tilanne, joista kirjoitetaan lehtiin otsikolla: KAKSIVUOTIAS HUKKUI MÖKINRANTAAN! Oltiin porukalla saunomassa ja uimassa ystävän mökillä. Mukana oli aikuisia ja eri-ikäisiä lapsia. Osa oli saunassa, osa laitteli grilliä valmiiksi, jotkut vielä ui. Itse olin jo pukeutunut ja tähyilin laiturin päässä melko kaukana uivaa tytärtäni.
Yhdeksännellä kuulla raskaana olevan ystäväni pikkupojan piti leikkiä kiltisti rantavedessä, mutta olikin uskaltautunut vähän kauemmas ja aallot oli alkaneet viedä poikaa mukanaan...
Siinä vaiheessa, kun huomasin pojan joutuneen yllättävän kauas rannasta, hänestä näkyi enää kauhuntäyteiset silmät ja lippiksen peittämä pää. Hyppäsi tietysti laiturilta lapsen perään. Kun pääsin tapahtumapaikalle, poika oli kadonnut ja näkyvisä oli enää aalloilla keinuva punainen lippalakki. siinä kohdassa, missä n. 90 senttinen lapsi oli uponnut, vesi ulottui minua (163 senttistä) melkein olkapäihin Poika oli onneksi vielä selvästi näkyvissä ja nostin hänet turvaan. Siinä silmänräpäyksessä, kun sain lapsen vedestä, hän veti ilmaa heuhkoihinsa ja alkoi itkeä ja huutaa. Juoksin viemään pelästyneen lapsen järkytyksestä pyörtymispisteessä olevan äitinsä luo lohdutettavaksi.
Onneksi ipana oli käynyt vauvauinissa, jossa oli oppinut olemaan vetämättä keuhkoihinsa vettä, ja minä ehdin paikalle ajoissa, ennen kuin lapselta loppui ilmat keuhkoista!
Se oli todella järkyttävä kokemus. Meitä aikuisia oli paikalla pilvin pimein ja silti, pieni poika melkein hukkui tuttuun rantaan...
Pari viikkoa tapahtuman jälkeen aina, kun suljin silmäni, verkkokalvoilleni tuli näky niistä kauhistuneista lapsensilmistä ja siitä sydäntäkouraisevasta kelluvasta lippalakista. En tiedä kumpi näyistä järkytti minua enemmän...
Vieläkin puistattaa, kun jokin tuo muiston tapahtumasta mieleeni! Niinkuin eilen ne painavat, ja ihoon takertuneet märät farkut.
Siitä tunteesta, mikä tulee läpimärissä farkuissa kävelemisestä, muistui mieleen kuinka pari vuotta sitten pelastin yhden kaksi-vuotiaan pojan hukkumasta.
Juuri sellainen tilanne, joista kirjoitetaan lehtiin otsikolla: KAKSIVUOTIAS HUKKUI MÖKINRANTAAN! Oltiin porukalla saunomassa ja uimassa ystävän mökillä. Mukana oli aikuisia ja eri-ikäisiä lapsia. Osa oli saunassa, osa laitteli grilliä valmiiksi, jotkut vielä ui. Itse olin jo pukeutunut ja tähyilin laiturin päässä melko kaukana uivaa tytärtäni.
Yhdeksännellä kuulla raskaana olevan ystäväni pikkupojan piti leikkiä kiltisti rantavedessä, mutta olikin uskaltautunut vähän kauemmas ja aallot oli alkaneet viedä poikaa mukanaan...
Siinä vaiheessa, kun huomasin pojan joutuneen yllättävän kauas rannasta, hänestä näkyi enää kauhuntäyteiset silmät ja lippiksen peittämä pää. Hyppäsi tietysti laiturilta lapsen perään. Kun pääsin tapahtumapaikalle, poika oli kadonnut ja näkyvisä oli enää aalloilla keinuva punainen lippalakki. siinä kohdassa, missä n. 90 senttinen lapsi oli uponnut, vesi ulottui minua (163 senttistä) melkein olkapäihin Poika oli onneksi vielä selvästi näkyvissä ja nostin hänet turvaan. Siinä silmänräpäyksessä, kun sain lapsen vedestä, hän veti ilmaa heuhkoihinsa ja alkoi itkeä ja huutaa. Juoksin viemään pelästyneen lapsen järkytyksestä pyörtymispisteessä olevan äitinsä luo lohdutettavaksi.
Onneksi ipana oli käynyt vauvauinissa, jossa oli oppinut olemaan vetämättä keuhkoihinsa vettä, ja minä ehdin paikalle ajoissa, ennen kuin lapselta loppui ilmat keuhkoista!
Se oli todella järkyttävä kokemus. Meitä aikuisia oli paikalla pilvin pimein ja silti, pieni poika melkein hukkui tuttuun rantaan...
Pari viikkoa tapahtuman jälkeen aina, kun suljin silmäni, verkkokalvoilleni tuli näky niistä kauhistuneista lapsensilmistä ja siitä sydäntäkouraisevasta kelluvasta lippalakista. En tiedä kumpi näyistä järkytti minua enemmän...
Vieläkin puistattaa, kun jokin tuo muiston tapahtumasta mieleeni! Niinkuin eilen ne painavat, ja ihoon takertuneet märät farkut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
No mutta sehän oli hienosti tehty eli toimit ns. "ihmis-enkelinä"!:)
Että onnittele vain itseäsi nopeudestasi ja rohkeudestasi!
Surra kannattaisi vain, jos olisi "käynyt toisin".
Olen itsekin toiminut elämäni aikana pari kertaa "hengenpelastajan"...liittyy siihen, että toimitin (onko se nyt) koomaan joutuneen diabeetikoon sairaalaan.
Tuollanen aina on mielessä kun noiden ipanoiden kanssa pulaa rannassa, pitää koko ajan olla niskaan huohottamassa ja käskemässä takaisin rantaan päin kun ei se isompi vintiö leikkeihin uppoutuessaan muista mitä äiti on neuvonu. Meidän sukulaisten möksällä on kuitenkin lasten kannalta mahtava ranta, varmaan puolen kilometrin verran matala vesi kunnes alkaa syveneen. Siinä saa antaa melko rauhassa pulata. Mutta on ne vaan niin vikkeliä nuo tenavat, ettei siinä aina perässä meinaa pysyä ja tarttis silmät selkäänkin.
Itse en ole kenenkään henkeä pelastanu mutta en yhtään ihmettele,että tuollainen näky/kokemus järkyttää aikuisenkin mieltä pitkäksi aikaa, puhumattakaan lapsesta.
Yhden vasikan hengen olen saattanut pelastaa :P.
Pikkusiskon hukkumasta. :)
Mä olin jotain 5 ja se 3, muistan kun vedin sen tupsulakista ulos sieltä ojasta. Onneksi sillä oli sellainen lakki, jossa oli huppu ja se oli leuan alla kiinni. Muuten en olisi osannut, tai pahimmassa tapauksesa mäkin olisin tippunut sinne yrittäessäni.
Muistan kun ensin huusin apua, mutta kukaan ei kuullut.
tupsu siis, ei huppu
toimitin pois tieltä. Oli talvi ja se makasi tienkurvissa, lumessa. Umpikännissä.
Siitä sain kyllä ko. hlön perheeltä kauheat haukut ja huudot. Jäi aika paha mieli.
Menin lähellä olevaan kauppaan ja kysyin, josko joku tuntisi miehen, joka makaa tiellä kurvissa.
Pienehkö tuntematon kylä, ja tunsihan ne.
Oltiin tuttavan mökillä ja lapset leikkivät rantavedessä. Vanhemmat olivat kauempana grillailemassa. Tuttavaperheen n 2v. pikkupoika kaatua humpsahti yhtäkkiä naamalleen veteen ja siinä sattui olemaan syvempi kohta. Painui kokonaan veden alle. Nappasin poikaa muistaakseni kainaloista ylös ja kannoin rantaan. Ihan oli sininen ja kakoi ja huusi vuorotellen. Kehumiset sain ja kyllähän sitä on joskus tänä päivänäkin muisteltu.
Mä luulen, että mun hengen on pelastanut moni ihminen. Olen hajamielinen omissa ajatuksissaan kulkija ja saatan kävellä melkein suoraan auton alle. En aina edes huomaa läheltä piti-tilanteita. Sen arvaa sitten, millainen olen kunnolla kännissä... Onneksi mulla on ollut huolehtivaisia kavereita ja/tai mieletön onni (tai suojelusenkeli) matkassa..
En onnistunut. Minulle rakas ihminen sai sairauskohtauksen. Hän kuoli käsiini.