Haluaisin hieman kysyä apua ja neuvoja tilanteeseeni. Olen reilu parikymppinen nainen ja asun yhdessä mieheni kanssa. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, yhteen muutimme viime keväänä. Olen aiemmin ollut tosi varma tästä suhteesta ja siitä että haluan olla mieheni kanssa, sillä hän on kaikin puolin hyvä ja kiltti mies.
Parin viime kuukauden aikana minuun on iskenyt kamala epävarmuus ja halu olla ihan yksin. Olen miettinyt menneisyyttäni, johon kuuluu kaksi seurustelusuhdetta, parin vuoden mittaisia kumpikin. Olen siis aika pitkälti vain seurustellut siitä n. 15 vuotiaasta saakka. En ole ehtinyt seurustelusuhteiden välissä juurikaan olla yksin ja elää itseäni varten vaan olen jälleen ajautunut seuraavaan suhteeseen. Nyt koen erittäin voimakkaita turhautumisen tunteita ja puran kaikki nykyiseen mieheeni.
Rakastan miestäni, mutta olen alkanut tajuamaan, että todellakin tarvitsisin yksinoloa, ilman siis suhdetta. Minua on alkanut ärsyttää miehet yleisesti ja seksi inhottaa, eikä tunnu luontevalta. Rakkaus miestäni kohtaan omalta osaltani on lähinnä hyvin toverillista, hän taas on valmis tekemään mitä vaan että pysyisin hänen rinnallaan.
Olen edellisessä suhteessakin valehdellut itselleni aika taitavasti ja unohtanut sen mitä minä itse haluan. Olemme puhuneet miehen kanssa asiasta ja hän on aika hajalla. Tiedän, että itse olen asiani näin järjestänyt... Olen kärsinyt huonosta itsetunnosta ja liikakiltteydestä koko elämäni ajan, en osaa tehdä oikein päätöksiä näissä ihmissuhteissa.
Minulla ei ole oikeastaan halua yrittää korjata asioita, koska en taida haluta ihan totta puhuen olla suhteessa vaan yksin... mieli vain tuntuu päivän aikana muuttuvan monta kertaa. Pohjimmiltani tiedän kyllä mitä kuuluisi tehdä, mutta se vain tuntuu niin vaikealta. Onhan tämä väärin miestäni kohtaan, en voi pitää häntä tällaisessa epätietoudessa...
Parin viime kuukauden aikana minuun on iskenyt kamala epävarmuus ja halu olla ihan yksin. Olen miettinyt menneisyyttäni, johon kuuluu kaksi seurustelusuhdetta, parin vuoden mittaisia kumpikin. Olen siis aika pitkälti vain seurustellut siitä n. 15 vuotiaasta saakka. En ole ehtinyt seurustelusuhteiden välissä juurikaan olla yksin ja elää itseäni varten vaan olen jälleen ajautunut seuraavaan suhteeseen. Nyt koen erittäin voimakkaita turhautumisen tunteita ja puran kaikki nykyiseen mieheeni.
Rakastan miestäni, mutta olen alkanut tajuamaan, että todellakin tarvitsisin yksinoloa, ilman siis suhdetta. Minua on alkanut ärsyttää miehet yleisesti ja seksi inhottaa, eikä tunnu luontevalta. Rakkaus miestäni kohtaan omalta osaltani on lähinnä hyvin toverillista, hän taas on valmis tekemään mitä vaan että pysyisin hänen rinnallaan.
Olen edellisessä suhteessakin valehdellut itselleni aika taitavasti ja unohtanut sen mitä minä itse haluan. Olemme puhuneet miehen kanssa asiasta ja hän on aika hajalla. Tiedän, että itse olen asiani näin järjestänyt... Olen kärsinyt huonosta itsetunnosta ja liikakiltteydestä koko elämäni ajan, en osaa tehdä oikein päätöksiä näissä ihmissuhteissa.
Minulla ei ole oikeastaan halua yrittää korjata asioita, koska en taida haluta ihan totta puhuen olla suhteessa vaan yksin... mieli vain tuntuu päivän aikana muuttuvan monta kertaa. Pohjimmiltani tiedän kyllä mitä kuuluisi tehdä, mutta se vain tuntuu niin vaikealta. Onhan tämä väärin miestäni kohtaan, en voi pitää häntä tällaisessa epätietoudessa...
Vastaukset 10
Vanhimmat
että tuntuu siltä että tämä suhde on oikea ja hyvä, mutta ajankohta sille on täysin väärä. Jälkiviisaana ajattelen että olisi pitänyt rauhassa elellä yksin ja antaa aikaa itselle, sillä nyt se näköjään kostautuu.
On myös aika katkera olo siitä, että koko tähänastisen nuoruuteni olen vain tsempannut johonkin seurustelusuhteisiin, ottanut ne ihan liian vakavasti ja unohtanut itseni. Eihän tässä ketään muuta voi syyttää kuin itseäni...
Niin,elät valheessa jos vain olet kumppanisi kanssa vain jos hän haluaa.
Itselle valkeni 10 vuoden yhteiselon jälkeen
suhteessa olon todelliset syyt,jotka nyt laittoi "vähän"harmittamaan.
yli 10v, teinistä asti. ja on alkanut valjeta, että tarvitsisi todellakin sitä yksinoloa. ei olisi pitänyt niin nuorena alkaa vakavaan suhteeseen. On ollut jo ulkopuolisia ihastumisia ja kaikkea.....
Mutta myös minä olen liian kiltti, ja traumaattisen lapsuuden kokenut. Sitä jotenkin vain on suhteessa pysynyt kun toinen sitä halunnut, ja itsekin tietty alkuvuosina.
Mutta mielestäni ei tarvitse kokonaan meidän itseämme syyttää. Minä ainakin olen sitä tehnyt ihan tarpeeksi jo.....liiankin kanssa.
Mies kun on niin hyvä puhumaan, ja on aina saanut minut jäämään, vaikka olen puhunut näistä ajatuksistani hänelle toisinaan. Sitä on alkanut itsekin kyseenalaistaa että haluaako sitä nyt sittenkään olla yksin! jotenkin on sen verran vaikutteille altis, ja huono itsetunto. Suhteessa on aina kaksi, ja myös mies olisi voinut laittaa tälle pisteen.
On niin kauhean vaikea yksin tehdä näin isoa päätöstä. Paljon helpompaa jos se tapahtuisi yhteisymmärryksessä! halusin vain kertoa että samassa veneessä ollaan.
Tiedän tunteen.Itse olin ihan tasan samanlaisessa tilanteessa.En oikein tiennyt kuka olen,mitä loppujen lopuksi oikeasti haluan,suoraan sanottuna olin aivan hukassa.Rakastin exääni,mutta en enää sillä tavalla,kun tuossa tilanteessa kuuluisi.Jotain puuttui,mutta en vaan enää keksinyt mitä.Olin todella turhautunut,mikä ei sitten ainakaan parantanut asiaa millään lailla.En halunnut miestäni ja kaikki vaan tuntui yhdentekevältä,eikä oikein ollut mitään yhteistä,koko touhu oli vaan lähinnä väkinäistä.
Tuo on hirvittävä tilanne,mutta ole rehellinen itsellesi,se on reilua teille molemmille,vaikka se tuntuu että siinä romahtaa molempien maailmat,mutta parempi se kuitenkin on,kun elää suhteessa,missä ei ole koko sydämestään mukana.Itse ajattelin heikkoina hetkinä,että ei ole kun tämä yksi elämä.
Olin samanlaisessa tilanteessa ja nyt pari kuukautta sitten erosin miehestäni koska todella luulin että haluan olla yksin. Voin vain sanoa että yksin olo ei todellakaan ole sitä mitä kuvittelin se todella on yksinäistä ja todella tunnen olevani yksin. Nyt vaan on vaikea mennä yrittämään miehen kanssa uudestaan en usko että onnistuu enää. Ajattele nyt monta kertaa mitä todella haluat varsinkin jos rakastat miestäsi koska se katumus voi olla pahempi mitä sulla on nytten. Voisiko olla mahdollista että pahoinvointisi syy voi olla muuta, ehkä vielä viimeisen kerran anna miehellesi tilaisuus yrittää tehdä asiat paremmaksi, jos eroatte niin hän voi löytää toisen ja en halua sinun katuvan tätä ratkaisua. Olisiko semmoinen mahdollista että odotat miehesi tekevän sinut onnelliseksi koska minä tajusin eroni jälkeen että se on tehtävä itse. No kumminkin onnea vaan.
Päättämättömyys on USEIN pahempaa kuin väärä toiminta.
olen kyllä miettinyt kovasti tuota onnellisuus -asiaa, ja tiedostan kyllä että jokaisen pitää tehdä itse itsensä onnelliseksi. Mies ei millään haluaisi päästää tästä suhteesta irti, enkä minäkään tavallaan, mutta pelkään että jos nyt en ota itselleni aikaa, se voi kostautua jossain vaiheessa.
Pahinta on juuri se, ettei ole varma, onko eroaminen oikea päätös. Tiedän, että toisessa tilanteessa haluaisin olla tämän miehen kanssa. Kyse on myös aika paljolti siitä, kuinka olen kohdellut häntä tämän suhteen aikana. Vaadin häneltä liikoja, enkä ole oikein osannut häntä tukea vaikka hän on tukenut minua aukottomasti. En oikein enää osaa ottaa toista huomioon (vaikka olen kyllä kovasti yrittänyt) ja se tuntuu minusta kauhealta. Tunnen itseni jotenkin pahaksi ihmiseksi. Kaikki ansaitsevat tulla huomoiduksi ja tuetuksi parisuhteessa. Niin, ja aiemmissa suhteissa olen kyllä hyvin jaksanut tukea ja ymmärtää.
Helpointa olisi se, että toinenkin osapuoli haluaisi erota yhtä paljon. Mieheni sanoi, että hän aikoo eron jälkeen odottaa minua vielä jonkin aikaa jos vaikka tahtoisinkin palata yhteen.
Minä aloin seurustelemaan miesten kanssa 14-vuotiaana. Exän kanssa olin 16 vuotta, vuosi sitten jätin hänet.
Minusta on järkyttävää tajuta, että olen ollut miesten kanssa vaikka en ole oikeasti itse sitä halunnut. Olen ollut liian kiltti ja hakenut vain hyväksyntää. Alkoholistikodin lapsi olen, ja monenlaisia oireita siihen liittyy, mm. kiltteys ja syyllisyys. Exäni joi ja pettikin ilmeisesti. Vasta kun jäi kiinni, sain voimaa erota. Mies ei olisi päästänyt, sai aina manipuloitua ja minähän kiltteyttäni jäin. Ero onnistui vasta kun muutin salaa pois. En antanut miehelle enää mahdollisuutta manipuloida. Vaikka mies murtui täydellisesti erosta, hän kuitenkin löysi pian elämänsä naisen ja on nyttemmin kiitollinen erostamme.
Nyt, tästä lähtien, otan vain miehen jonka todella haluan. Ajattelen itseäni ja laitan rajoja myös muualla, esim. töissä työpaikkakiusaajalle.
Tämä vuosi on tehnyt todella hyvää. En ole kuin jutellut satunnaisen ihailijan kanssa.
Luulen että minulla on iso työ edessä kun alan etsimään naiseuttani ja seksuaalisuuttani. Olen miettinyt, että missä menee raja seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Voiko toisen kiltteyttä käyttää hyväksi?
Sun viestis oli kuin omasta suhteesta. Ite ihan samassa tilanteessa. Tosin ollaan olty yhdessä 5 vuotta joista 4 saman katon alla...
En tiedä mitä tekisin. Osa itsestä haluaisi olla yksin ja nauttia menemisestä ja olemista juuri siten miten haluaa. Osa ei tiedä haluaako vai ei.
Itse myös tiedän mitä oikeasti pitäisi tehdä mutta tuntuu vaan niin vaikealta. Varsinkin kun tietää satuttavansa toista hirveästi.
Hirvittää myös omat ajatukset, et jos ero tulee mitä mulle jää ja mitä mies saa mukanaan...
Tämä kyllä kuulostaa niin tutulta. Me ollaan oltu yhdessä neljä vuotta ja minua on alkanut mietityttämään, mitä oikein haluan. Tässä on vatvottu ja vatvottu tätä juttua,mieheni ei haluaisi erota millään, mutta itse en enää tiedä..aluksi ajattelin,että en todellakaan halua erota, mutta nyt tuntuu, että voiko tästä enää nousta. Meillä tilanne on nyt kuitenkin mennyt siihen, että muutamme erilleen ja katsotaan, miltä tilanne sitten vaikuttaa. Saako se minun pääni selväksi, haluanko olla tässä suhteessa vai yksin.
Mutta todellakin itsekin olen ajatellut niin, että kerran vain eletään ja haluan tehdä itselleni sellaisen elämän, missä olen onnellinen. Vaikeaa se on ja varsinkin, kun ei ole täysin varma, mikä tekee onnelliseksi. Pitäisi osata aina ajatella itseäänkin, eikä vain sitä toista osapuolta.