Olen seurustellut naiseni kanssa reilun vuoden, yhdessä ollaan asuttu n.5 kuukautta. Siitä alkaen suhde on alkanut menemään alamäkeä. Riitoja tulee pienistä asioista ja tuntuu ettei mitkään ajatuksemme enää kohtaa. Alussa oli ihanaa ihastumisen huumaa. Enää sitä ei ole. Suhteemme on lähinnä kaverillista. Läheisyyttä ei juurikaan ole, hän torjuu minut kerta toisensa jälkeen, enkä jaksa enää edes yrittää lähestyä, koska olen saanut ymmärtää ettei hän läheisyyttäni kaipaa. Seksi kanssani kuulemma inhottaa häntä...Viimeisimmissä keskusteluissa hän on sanonut ettei enää tiedä haluaako olla kanssani.
Olen koettanut tehdä nyt parhaani, en haasta riitaa, olen huomaavainen jne, mutta tuntuu ettei mikään riitä. Rakastan häntä niin, enkä todellakaan haluaisi erota. Mutta eihän suhde näin toimi jos vain minä sitä haluan. En koe että hän rakastaisi minua, ei ole sitä koskaan sanonut, eikä varsinkaan viime aikoina näyttänyt. En vaan enää jaksa tätä tilannetta! Tämä epätietoisuus tappaa sisältä. Voiko tämä muuttua vielä parempaan? Haluaisin uskoa niin, mutta en kuitenkaan usko enää. En tiedä mitä tehdä. Tunnen olevani arvoton ja itsetunto hipuu nollaa. En saa tunteilleni minkäänlaista ansaitsemaani vastakaikua.
Olen koettanut tehdä nyt parhaani, en haasta riitaa, olen huomaavainen jne, mutta tuntuu ettei mikään riitä. Rakastan häntä niin, enkä todellakaan haluaisi erota. Mutta eihän suhde näin toimi jos vain minä sitä haluan. En koe että hän rakastaisi minua, ei ole sitä koskaan sanonut, eikä varsinkaan viime aikoina näyttänyt. En vaan enää jaksa tätä tilannetta! Tämä epätietoisuus tappaa sisältä. Voiko tämä muuttua vielä parempaan? Haluaisin uskoa niin, mutta en kuitenkaan usko enää. En tiedä mitä tehdä. Tunnen olevani arvoton ja itsetunto hipuu nollaa. En saa tunteilleni minkäänlaista ansaitsemaani vastakaikua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Seurustellaan kolmatta vuotta ja vasta ruvettu vähän totisemmin pohtimaan asumiskuvioita, mutta ihan vähän vaan. Kiire ei ole edelleenkään muuttaa yhteen. Paljon on mahtunut kinaa ja selvittelyä tähän tarinaan, mutta pidän sitä enemmänkin toiseen tutustumisena ja ihmisenä kasvamisena siten että kumpikin on peilinä toisilleen. On saanut rauhassa pohtia "haluanko tätä, haluanko pitää kiinni tästä ihmisestä, haluanko tehdä töitä tämän suhteen eteen". Näitä asioita ei voi pohtia kun on jo muuttanut yhteen.
Meillä on tarkoitus muuttaa yhteen siten että nämä asiat on jo aika pitkälti mietitty. Tarkoitus on että kun muutetaan yhteen, se on ratkaisu jonka olisi tarkoitus pitää. Ratkaisu jota ehkä seuraa perheen lisäys ynnämuu...
Teillä on vähän typerä tilanne. Ei kannata hätiköidä noissa hommissa. Nyt hengitätte toistenne niskaan kokoajan. Ei ole mitään mahdollisuutta miettiä "haluanko nähdä tota enää" ja huomata ikävöivänsä kuitenkin koska...ootte kokoajan napit vastakkain.
Seuraavassa suhteessa älä pistä hynttyitä yhteen noin nopeasti jos haluat oikean parisuhteen.
Mun mielestä ihmistä ei voi täysin tuntea, ennen kuin sen kanssa asuu yhdessä. On se yhteinen arki jne. Vasta siinä vaiheessa kun muutetaan yhteen mitataan se, onko suhteella tulevaisuus. Yhteenmuutto ei ole yhtä iso sitoutuminen kuin naimisiin meno tai lapset, siitä tilanteesta on vielä melko helppo lähteä.
Olen seurustellut mieheni kanssa vajaat kaksi vuotta ja yhdessä on asuttu muutama kuukausi. Kyllä tämä on erilaista kuin erikseen asuttaessa.
Jotkut luonteenpiirteet näyttäytyy vahvempina kuin aiemmin, omaa tilaa on vähemmän. Arkipuuhasteluissa molemmilla on omat tapansa, joita toinen ei aina ymmärrä. Joustamista tarvitaan puolin ja toisin. Hyvin meillä kuitenkin menee, eikä isoja yllätyksiä ole onneksi tullut.
Aloittajalle vielä. Arjen astuminen mukana kuvioihin voi olla tyttöystävällesi yllätys tai pettymys. Tai sitten ette vain ole oikeita toisillenne. Anna hänen mennä, oikein kannusta häntä lähtemään. Joskus ihminen tajuaa rakastavansa vasta siinä vaiheessa, kun on oikeasti menettämässä toisen. Hän palaa takaisin, jos rakastaa sinua. Jos ei, niin sitten löydät elämääsi jonkun paremman.
Sellainen huomio, että taitaa olla yksilökohtaista. Itsellä on avoliittoa aikalailla puoli vuotta takana, seurustelun vuosipäivä tulee täyteen itsenäisyyspäivänä.
Riippuu ihan suhteen osapuolista, kuinka nopeasti kannattaa muuttaa yhteen. Itse olen sitä mieltä, että jos ei vuodessa jo tiedä tahtooko siitä rakentaa pysyvää, elämänmittaista suhdetta niin sitten siitä ei oikeasti tahdo. Parisuhteen eteen täytyy joka tapauksessa tehdä töitä, yhteisen elämän rakentamiseen vielä enemmän. Se kannattaa aloittaa ajoissa eikä arkailla.
Tietenkin jos tahtoo hukata aikaa ikävään ja vastaavaan turhailuun niin antaa palaa vaan, Kuulostaa mielestäni samanlaiselta turhakkeelta kuin miljoonan dollarin häät tuhannella valkoisella kyyhkyllä.
Saattaahan olla, että aloittajan tapauksessa on oltu liian nopeita. Voi myös olla, että naisella on masennus. Ulkopuolisena on kuitenkin aika röyhkeätä noin vähillä tiedoilla puhua seuraavasta suhteesta. Puhumattakaan viittauksesta siihen, että jokaiselle sopisi vain älyttömästi arkaileva tyyli.
muutetaan yhteen ihmisen kanssa, joka ei ole rakastunut puolisoonsa?? Ei kai se rakkaus tule myöhemminkään kuvioihin, jos sitä ei ole jo aiemmin ollut??? Miksi ihmeessä ihmisillä on kiire, varsinkin jos toisen tunteista ei ole varmuutta?
En ole pikaista yhteenmuuttamista vastaan, mutta kyllä miehen pitäisi olla rakastunut minuun jo ennen yhteenmuuttamista. Mikä järki on mennä yhteen ja odottaa jotain ihmettä tapahtuvaksi..?
Saatan olla väärillä jäljilläkin nyt...En vaan ymmärrä! :)
Ota rohkeasti riski ja ehdota muuttoa erilleen. Siinä suhde punnitaan ja siinä omakin rakastumisen perusteet voi käydä rauhassa läpi. Viisi kuukautta on lyhyt aika, siinä eletään vielä rakastumisen huumassa, kuten sanoit. Vasta ajan myötä todellinen persoona kuoriuttuu ulos, ja voi saada käsityksen kestääkö suhde vai ei.
Tuli melkein oma suhde mieleen, yhdessäkin olemme olleet ja asuneet yhtä kauan. Paitsi meillä kyllä riittää läheisyyttä jne riidoista huolimatta.
Viimeksi tänään lähtin ovet paukkuen kotoa ja sanoin että tämä saa riittää. Mielestäni sinun pitäisi puhua asiasta, sillä eihän asiat muuten selkene? Ja jos tosiaan itsetuntosikin on jo todella matalalla etkä enään jaksa, ehkä kannattaa luovuttaa. Mutta todellakin asioista kannattaa puhua suoraan.
Minulla taas on se ongelma, että taidan itse olla se joka aiheuttaa riidat päivä toisensa jälkeen, ja joudun katumaan niitä jälkeenpäin.