Pitkään tätä eroa tehtiin. Riideltiin. Palattiin yhteen. Yhdessä olo oli vaikeaa. Erossa olo vähintään yhtä vaikeaa. Lopulta päätettiin erota. Näin on molempien mielestä tavallaan parempi, silti ite saattaisin vaikka päättää jo nyt toisin, ku on niin ikävä. Kaikki tuntuu niin tyhjältä, mitä järkeä millään. Hirmu vaikea nähdä tulevaan, kenties sinne asti että voisin olla jolleki yhtä tärkeä. En jaksa uskoa et sellasta aikaa enää tulee. On niin hillittömästi muistoja, vaikka ajattelee tai tekee mitä, tulee joka asiasta joku muisto mieleen. Muutama päivä sitte ihana täysikuu sai mut itkemään ihan ylivoimasesti, ku taas tuli mieleen miten hän suorastaan "palvoo" kuuta. Mä haluaisin olla vielä ees hyvä ystävä, mutta hän on sitä mieltä ettei se onnistu ainakaan vielä. Voi olla, mutta mun surua se helpottais. Ihan pikkusen lohduttaa ajatus etten oo ainut sureva, ja että vaikeimmastaki surusta yleensä joskus toipuu. Nyt vaan niin masentaa, hän on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Kaikkein pahinta etten millään haluais antaa periks että se tosiaan on lopullisesti loppu. Sydän on niin pieninä murusina etten millään ymmärrä kuka ja milloin niistä saa tehtyä kokonaisen???
Niinhän siinä sitte kävi
en saata uskoa
101899
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ihan samoissa tunnelmissa ollaan. Eilen loppui meidän yhteensä 5v kestänyt suhde, josta vain 5kk(!) saman katon alla. Ikävä on kova, ja pelkät hyvät muistot mielessä. raastavaa... Asunnon hankinta edessä. Kyllä tästä selvitään mutta aikansa se ottaa. :(
Täälläkin. Erosta jo muutama kuukausi, mut silti ei helpota ei yhtään. Yhdessä oltiin 4. vuotta joista saman katon alla 3. Harmittaa kun joutuu vielä elämään kaikkien muistojen keskellä, koska asunto jossa asuimme on minun nimissäni, vaikka siihen melkeimpä yhtä aikaa muutettiin. No nyt se on sitten myynnissä, jotta pääsis edes jotenkin muistoista eroon ja saisi jatkettua omaa elämäänsä jossain aivan muualla.
Ei hemmetti.. tässä sitä taas istutaan ja vatvotaan asiaa, mikä ei muuksi muutu. oliskai ne loput työtkin tehtävä, niin pääsee taas "kotiin" muistelemaan menneitä ja itkemään kun toinen ei siellä enää olekkaan vastassa odottamassa...
Me ei oltu onneks yhdessä ku 4kk, mut ennen sitä on ollu pitempiä suhteita... Kamalaa ku koko ajan on sellanen olo et pakko soittaa, pakko laittaa viestiä et haluun sut takasi, mut luonto ja toisaaltaa järki sanoo et mitä tekee paskalla kun ei oo peltookaa. Pysykää siskot lujina!
Olin yhen pojan kanssa 3 ja puol vuotta sit luvattii olla ystäviä kävipä mitä tahansa. Niin oltiinkin tää jätkä oli mun tukena aina, mut siitä seuras sit et oltiin oltu 2 vuotta erossa enkä ollu päässy yli siitä...alko v...ttaa ku se alko ihastuun uusiin tyttöihi. Sitä edellinen äijä oli huomattavasti helpompi unohtaa ku ei oltu yhteyksissä yhtää.
Mekin miehen kans päädyttiin eroon. Molemmat on pitkään ollu onnettomia tässä suhteessa, mutta nyt kun se on ohi, niin tuntuu, että ei osaa elää.
Asumme vielä yhdessä, mutta mieheni muuttaa satojen kilometrien päähän. On kyllä luvattu pysyä ystävinä, mutta sekin tuntuu välillä pelkältä puheelta, jotta vaan ois jotain lohtua.
Mulla on kans sama tunne, että tuskin edes löydän enää ketään, tai haluanko tai uskallanko ottaa riskin rakastua ja pettyä taas uudestaan?
Jotenkin, kun se toinen ihminen tuntee sinut niin hyvin, on väärin, että asioita ei voi korjata tai parantaa tai muuttaa. Tunteita ei voi muuttaa. Nyt mies tuntuu taas niin rakkaalta ja en haluais menettää kaikkea, mutta tiedän järjellä ajateltuna, että ei menneeseen oo paluuta koskaan...
Kiitos vastauksista! Kuten jo aiemminki totesin, on pieni lohtu se, että on muitaki jotka elää samassa tilanteessa. Vaikka ei tällasta sinänsä kellekään toivois. Kunpa iskis joku tilapäinen dementia, joka pyyhkis kaikki muistot olemattomiin jokski aikaa. Tuntuu niin raastavalta kun kaikesta tulee joku muisto mieleen. Hammasta purren meen joka päivä eteenpäin, ja ootan sitä päivää ku tuntuu ees vähän helpommalta. Jaksamista teille kaikille! "joku aamu, mä tiedän sen: sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan".
Jos suhteen loppuaika meni melkein pelkästään riidellessä, niin kannattaako sellaiseen palata? Riitoihinkin tarvitaan kaksi ja teillä ei loppuaikoina näyttänyt menevän kovin hyvin, kun lähes kaikesta saitte mehevän riidan aikaiseksi. Parempi tämä kuin jatkuva tappeleminen. Toinen osapuoli tajusi tilanteen toivottomuuden ja teki oikean ratkaisun, ettei edes kaverina olo huvita enää.
No eihän se toki pelkästään riidellessä menny. Olihan niitä tosi paljon hyviäki hetkiä, asiat vaan entistä useammin johti riitoihin. Ite vaan olisin halunnu uskoa, et asiat olis ollu korjattavissa. On monta pointtia miksi näin on parempi, mutta se yks suuri pointti vaan on toiseen suuntaan. Rakkaus. Mä en usko että kyse on niinkään siitä, ettei edes kaverina olo huvittais. Näen enemmänki niin, et jos oltais jatkuvasti tekemisissä, olis eroaminen vielä vaikeampaa, liki mahdotonta. Siitä tulis aina sellasta, et jos vielä yritettäis kuitenki.. Hän sano, et selvitetään asiaa sit vähä myöhemmin, ku ei tunteet oo enää niin pinnassa. On kuitenki kuulumisia vaihdettu sen jälkeenki. Vaikeeta on.
Samanlainen tarina myös mulla, mut siihen liitty vielä se että jäimme hyviksi ystäviksi. Nyt olemme olleet ystävinä vuoden, mut ei ole helppoa tämäkään, tulee ihania tunteita ja toivoo että niitä tunteita tulisi toisellekin osapuolelle. Näistä tunteista ei uskalla kertoa toiselle, koska tietää että ystävyyskin loppuu. On vaan niin vaikea luopua toisesta. Koko ajan pelko, että hän löytää toisen tms. En suosittele eron jälkeistä ystävyyttä, sen merkeissä että tapailette. Tulee vaan huonompi olo jos pelissä on toisella tunteita. Onneksi teitä sielunsisaruksia löytyy.
äh, tulee kesä mieleen. en halua samaa uudestaan!
tämä on niin perseestä. minun poikakaverini sanoi eilen: toisaalta haluan olla sun kanssa, mutta toisaalta en usko että tämä meidän suhde kestäis pitkään. mitä?! ja kuukausi sitten sanoi rakastavansa minua, niin, ensimmäisen kerran ikinä. olin niin onnellinen! vihdoinkin se sanoi sen, puolen vuoden jälkeen tapaamisestamme... miks pitää olla tämmönen haavoittuvainen ja rakastuvainen? nyt pelottaa erotaanko me. mehän siis yhden kerran erottiinkin jo kesällä saman asian takia. se oli pahinta. itkin. sekosin. halusin vaan nukkua sen vieressä, ja kuvitella että asiat olisi ennallaan. että se silittäis hiuksia ja pussais. puhuis mulle ees. olin niin epätoivoinen. en voinut ajatella mitään muuta. en oikeasti MITÄÄN. sitten se halusi minut takas. olin hämmentynyt ja ihan hukassa. tietysti suostuin. sille ei vaan voi mitään, että oon rakastunut. mutta myös hiton peloissani. mitä voin nyt tehdä? ehkä mun pitäis lähtä, ennen ku se ehtii. ei tuntuis niin pahalta ehkä...haluaisin vaan että kaikki ois hyvin.