Hieman yli kolme vuotta sitten päättyi liki kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliittoni, miehen lähdettyä neljänkympin kriisissään toisen naisen mukaan (minussa ei kuulemma vikaa, suhteemme oli vain kuljettu loppuun. Jaaha). Meillä on yhteishuoltajuudessa kolme pientä lasta, nuorimmainen oli tuskin kaksi kun erosimme.
Minulla oli eron jälkeen lyhyt n. 4kk suhde ja olen senkin jälkeen käynyt monilla treffeillä. En ole tavannut kuitenkaan ketään, joka saisi minut tuntemaan niin kuin ex-miestäni kohtaan tunsin. Vika ei ole ollut noissa miehissä, olen tavannut vain ja ainoastaan hienoja ihmisiä ja saanut heidän joukostaan jopa lostavan ystävän. Mutta en pysty tuntemaan mitään toveruutta suurempaa. Olen ollut kaksi vuotta ilman seksiä enkä kaipaa enää edes sitä. Olen vastikään tajunnut, että en oikeastaan edes halua parisuhdetta. Olen tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se on, vaikka vielä toisinaan kaipaan ex-miestäni. Kaikki ne vuodet ja yhteiset muistot eivät noin vain katoa jonnekin, etenkin kun joudun olemaan yhteydessä häneen lasten vuoksi. Yksin tai yksinäinen en ole; onhan minulla lapset ja joukko ihania, molempaa sukupuolta olevia ystäviä.
Tämän asian oivallettuani aloin miettimään paljonko meissä "uusiosinkuissa" on laillani ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Miehiä ja naisia, jotka uskovat "parantuvansa sinkkuudesta" löytämällä uuden parisuhteen kariutuneen tilalle, kun itse asiassa haluaisivat olla omillaan....
Itse poistun treffailuskenestä takavasemmalle ja kiitän osallistuneita.
Minulla oli eron jälkeen lyhyt n. 4kk suhde ja olen senkin jälkeen käynyt monilla treffeillä. En ole tavannut kuitenkaan ketään, joka saisi minut tuntemaan niin kuin ex-miestäni kohtaan tunsin. Vika ei ole ollut noissa miehissä, olen tavannut vain ja ainoastaan hienoja ihmisiä ja saanut heidän joukostaan jopa lostavan ystävän. Mutta en pysty tuntemaan mitään toveruutta suurempaa. Olen ollut kaksi vuotta ilman seksiä enkä kaipaa enää edes sitä. Olen vastikään tajunnut, että en oikeastaan edes halua parisuhdetta. Olen tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se on, vaikka vielä toisinaan kaipaan ex-miestäni. Kaikki ne vuodet ja yhteiset muistot eivät noin vain katoa jonnekin, etenkin kun joudun olemaan yhteydessä häneen lasten vuoksi. Yksin tai yksinäinen en ole; onhan minulla lapset ja joukko ihania, molempaa sukupuolta olevia ystäviä.
Tämän asian oivallettuani aloin miettimään paljonko meissä "uusiosinkuissa" on laillani ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Miehiä ja naisia, jotka uskovat "parantuvansa sinkkuudesta" löytämällä uuden parisuhteen kariutuneen tilalle, kun itse asiassa haluaisivat olla omillaan....
Itse poistun treffailuskenestä takavasemmalle ja kiitän osallistuneita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voin allekirjoittaa kirjoituksesi. Olen myös valaistunut. En havittele enää parisuhdetta, olen 32 v. Vuosi sitten marraskuussa päättyi parisuhteeni josta halusin kaiken. Se oli elämäni toinen pitkä parisuhde ja se suuri rakkaus. Se päättyi valtavan onnettomasti. Nyt olen vuoden jälkeen tullut siihen tulokseen että on ihana olla yksin ja antaa itselleen aikaa. Toivon toki joskus kohtaavani miehen jotta saisin perheen, mutta jos en kohtaa, osaan olla näinkin onnellinen. Seksi on minulle sellainen alue jonka jaan vain sen lähimmän ihmisen kanssa, en siis halua satunnaisia suhteita. Nyttemmin en seksiä edes ajattele, ellen satu muistelemaan entistäni, jonka kanssa oli vallan ihanaakin. Suren vieläkin joskus että suhteen piti päättyä sillä siinä oli paljon hyvää. Toisaalta eroon johtaneet tapahtumat olivat muistutus siitä, että läheisinkin ihminen voi olla petollinen vaikka esittää jotain muuta.
En aio olla katkera, ehkä elämällä on suurempi suunnitelma varalleni, ehkä ei. Mutta elämää se on nyt parhaimmillaan kuitekin! Hassua. :)
Ketä toi kiinnostaa?