Olemme seurustelleet vähän yli vuoden, niin ylä- kuin alamäkeä, ikinä emme ole riidelleet tai kinastelleet asioista puhumattakaan toiselle suuttumisesta (ei syitä, uskokaa :D). Rehellinen suhde kaikinpuolin. Tavallaan hän tuntuu sielunkumppaniltani monilta osin, ulkonäkö ja seksi on yhtä unelmaa, mutta omatuntoni jyskyttää 24/7 ja se saa minut epäröimään suhdetta, tunnen, että tällä hetkellä Saattaisin olla onnellisempi sinkkuna.
Poden huonoa omaatuntoa:
1. viettäessäni aikaa kaveripoikieni kanssa, sillä poikaystäväni on erittäin mustasukkaista sorttia
2. treenatessa (pakkomielteistä, vie paljon aikaa suhteelta)
3. opiskellessa (aikaa vievä myöskin, mahdotonta harrastaa yhdessä)
omatuntoni vaivaa ja muitakin asioita olisi saatava kuntoon elämässä. Suhde on jäänyt taka-alalle syömishäiriön ja vapauden kaipuun myötä.
Olemme puhuneet avoimesti kyseisistä asioista poikaystäväni kanssa. Hän haluaisi jatkaa kanssani ja tukea minua kaikin voimin. Itse en kuitenkaan osaa heittäytyä tällä hetkellä suhteeseen täysillä, satutan vain poikaystävääni ailahtelevaisuudellani.
Osaan kuvitella meille yhteisen tulevaisuuden, mutta nyt en osaa panostaa suhteeseen tarpeeksi, joudumme elämään pari vuotta etäsuhteessa. En tiedä miten se vaikuttaa suhteeseemme, tähän mennessä vahvistanut tunteita, mutta tuonut myös paljon epävarmuutta.
Kaikenlaiset kommentit sallittuja. En osaa käsitellä tunteitani nyt.
Kokemuksia?
Onko itselläsi ollut vastaavia tuntemuksia? Mitä teit?
Onko ratkaisu tuntunut oikealta?
P.S. Aloitin syömishäiriöisten tukiryhmän, joten siihen ei tarvitse muuta nyt
Poden huonoa omaatuntoa:
1. viettäessäni aikaa kaveripoikieni kanssa, sillä poikaystäväni on erittäin mustasukkaista sorttia
2. treenatessa (pakkomielteistä, vie paljon aikaa suhteelta)
3. opiskellessa (aikaa vievä myöskin, mahdotonta harrastaa yhdessä)
omatuntoni vaivaa ja muitakin asioita olisi saatava kuntoon elämässä. Suhde on jäänyt taka-alalle syömishäiriön ja vapauden kaipuun myötä.
Olemme puhuneet avoimesti kyseisistä asioista poikaystäväni kanssa. Hän haluaisi jatkaa kanssani ja tukea minua kaikin voimin. Itse en kuitenkaan osaa heittäytyä tällä hetkellä suhteeseen täysillä, satutan vain poikaystävääni ailahtelevaisuudellani.
Osaan kuvitella meille yhteisen tulevaisuuden, mutta nyt en osaa panostaa suhteeseen tarpeeksi, joudumme elämään pari vuotta etäsuhteessa. En tiedä miten se vaikuttaa suhteeseemme, tähän mennessä vahvistanut tunteita, mutta tuonut myös paljon epävarmuutta.
Kaikenlaiset kommentit sallittuja. En osaa käsitellä tunteitani nyt.
Kokemuksia?
Onko itselläsi ollut vastaavia tuntemuksia? Mitä teit?
Onko ratkaisu tuntunut oikealta?
P.S. Aloitin syömishäiriöisten tukiryhmän, joten siihen ei tarvitse muuta nyt
Vastaukset 1
Vanhimmat
En tiedä paljonko nuo poika-kaverit aikaasi vievät mutta ilmeisesti nimenomaan poikien kanssa kaveeraamisella on jokin merkitys?
Tiedostat pakkomielteesi ja tiedät itsekkin sen heijastavan mielen ongelmia.Asia voi nyt tuntua vähäpätöiseltä mutta saat apua varmasti samalta suunnalta kuin syömishäiöönkin.
Olet ilmeisesti hyvin nuori etkä ole vielä löytänyt suuntaa elämällesi.Valitettavasti kukaan ulkopuolinen ei voi sitä tehdä.