Avioero on mielessä päivittäin. Olemme olleet naimisissa viisitoista vuotta ja meillä on hyvin pieni, viisivuotias tytär. Tavallaan teimme lapsen avioliiton tyhjyyttä paikkaamaan. Huonosta terveydentilastani johtuen emme perustaneet tämän suurempaa perhettä, enkä voi enää saada lisää lapsia.
Lapseni takia haluaisin jatkaa avioliittoa, mutta miten oppisin pärjäämään tässä tilanteessa? Mieheni on vanhemmiten "ryhtynyt luuseriksi". Hänellä on tosi huonot käytöstavat, häpeän häntä muiden ihmisten seurassa. Ulkonäöstään hän ei tunnu juuri piittaavan. Tärkeintä on rahan säästäminen. Niinpä hän kulkee vanhoissa, kuluneissa vaatteissa. No, se on vain ulkonaista pintaa, mutta en enää näe myöskään sisällä kultaista sydäntä enkä mitään muutakaan hyvää. Ainoa hyvä asia jonka keksin on se, että hän on lapselle (luultavasti) hyvä isä, leikkii ja antaa huomiota. Myöskään hän ei ole koskaan lyönyt minua, ei juo jne. Sen sijaan en ole aikoihin tuntenut hänen haluavan vaimoaan. Teen useimmiten aloitteen. Välillä oli pitkä aika, jolloin jouduin todella tekemään "töitä" saadakseni seksielämämme toimimaan. Olen itsestäni huolta pitävä, hoikka ja joidenkin mielestä sieväkin. Olen myös hyvin kiltti. Joskus minusta tuntuu että menin "heikon" miehen kanssa naimisiin siksi, että itsevarmat miehet pelottivat minua!?
Mitä kauemmin katselen omaa vätystäni, jonka asu muistuttaa jotain Turhapuron virkapukua ja joka käyttäytyy tökerösti, sitä masentuneemmaksi tunnen itseni. Apua, olenko ollut sokea vuosikausia! Mitä ihmetttä on tapahtunut että minulle/meille on käynyt näin. Minusta on jo pitkään tuntunut siltä että hän ei tuo suhteeseemme mitään positiivista. Kun hänestä kuulee, uutiset ovat lähes aina huonoja... Hän ei harrasta mitään, ei jäjestä yhtään mitään yhteisiä menoja (elokuvia tms.). Viime vuosina olen alkanut harrastaa yhä enemmän omia harrastuksiani ja aika usein ehdottanut yhteisiä juttuja, esim. ravintolassa käyntiä jne. Tuntuu vain niin väärältä, että se kaikki on minun kontollani eikä miestäni kiinnosta mikään. Hän on aina niin pirun tyytyväinen omaan hissukkaelämäänsä.
Minusta tuntuu, että tänään olen ensimmäistä kertaa tunnustanut itselleni, että rakkaus on minun kohdaltani kuollut ja mieheni olemus inhottaa minua.
Lapseni takia haluaisin jatkaa avioliittoa, mutta miten oppisin pärjäämään tässä tilanteessa? Mieheni on vanhemmiten "ryhtynyt luuseriksi". Hänellä on tosi huonot käytöstavat, häpeän häntä muiden ihmisten seurassa. Ulkonäöstään hän ei tunnu juuri piittaavan. Tärkeintä on rahan säästäminen. Niinpä hän kulkee vanhoissa, kuluneissa vaatteissa. No, se on vain ulkonaista pintaa, mutta en enää näe myöskään sisällä kultaista sydäntä enkä mitään muutakaan hyvää. Ainoa hyvä asia jonka keksin on se, että hän on lapselle (luultavasti) hyvä isä, leikkii ja antaa huomiota. Myöskään hän ei ole koskaan lyönyt minua, ei juo jne. Sen sijaan en ole aikoihin tuntenut hänen haluavan vaimoaan. Teen useimmiten aloitteen. Välillä oli pitkä aika, jolloin jouduin todella tekemään "töitä" saadakseni seksielämämme toimimaan. Olen itsestäni huolta pitävä, hoikka ja joidenkin mielestä sieväkin. Olen myös hyvin kiltti. Joskus minusta tuntuu että menin "heikon" miehen kanssa naimisiin siksi, että itsevarmat miehet pelottivat minua!?
Mitä kauemmin katselen omaa vätystäni, jonka asu muistuttaa jotain Turhapuron virkapukua ja joka käyttäytyy tökerösti, sitä masentuneemmaksi tunnen itseni. Apua, olenko ollut sokea vuosikausia! Mitä ihmetttä on tapahtunut että minulle/meille on käynyt näin. Minusta on jo pitkään tuntunut siltä että hän ei tuo suhteeseemme mitään positiivista. Kun hänestä kuulee, uutiset ovat lähes aina huonoja... Hän ei harrasta mitään, ei jäjestä yhtään mitään yhteisiä menoja (elokuvia tms.). Viime vuosina olen alkanut harrastaa yhä enemmän omia harrastuksiani ja aika usein ehdottanut yhteisiä juttuja, esim. ravintolassa käyntiä jne. Tuntuu vain niin väärältä, että se kaikki on minun kontollani eikä miestäni kiinnosta mikään. Hän on aina niin pirun tyytyväinen omaan hissukkaelämäänsä.
Minusta tuntuu, että tänään olen ensimmäistä kertaa tunnustanut itselleni, että rakkaus on minun kohdaltani kuollut ja mieheni olemus inhottaa minua.
Vastaukset 10
Vanhimmat
eihän tuo ole enää elämää. elämästä pitää nauttia.
oliskohan aika vaihtaa miestä ja hankkia sellainen joka järjestää viihdettä kaupungilla ja vuoteessa.
Hankkia sellainen mies joka järjestää VIIHDETTÄ kaupungilla ja sängyssä. jospa pohtisi asiaa toiselta kannalta: jos nyt HANKKII miehen noilla kriteereillä, eikä tarkista omaa sielunnäkymää peilistä,mikä on todennäköisyys,ettei viihteeseen ole tyytyväinen 15v.kuluttua.Veikkaanpa että melkoisella varmuudella huonosti käy siinäkin.
Miksei enää pidetä arvossa pitkiä kestäviä ihmissuhteita, vaan ihmisiä vaihdetaan, ja toiset ovat vielä kykeneväisiä neuvomaankin että on tullut aika vaihtaa,aivan kuten talvitakin mallia tai kampaustyyliä. Mikä joku toinen on sanomaan toisen elämästä mitään ohjeellista täytenä totena ?
Itselläni on juuri mennyt romuksi reilu 8vuoden suhde,jota todellakin pidin viimeisenäni hamaan hautaan saakka.Toisin vaan kävi. Vierelläni on ollut ihmisiä, joille matkan varrella olen sydäntäni keventänyt. Olen saanut samalla "hyviä" neuvoja, kuinka olisi viisainta ja korkea aika viimein erota. Kukaan heistä ei tosin ole elänyt elämääni, mutta silti ovat olleet päteviä suorastaan vaatimaan, että nyt viimein jätät sen. Onnitelleet, kun tässä viimein kävi näin.
En käsitä, mikä tuska edesmenneestä avioliitostani muille on ollut, mutta kumman iloisia ovat olleet ne jotka tätä eroa jaksoivat kauan toivoa. Eroa ei otettu todellakaan heidän toivomuksestaan, mutta itseäni harmittaa, että asiat menivät suuntaan jota ulkopuoliset toivoivat. Itselläni oli ajatus, että liitto kestää tyynet ja myrskyt, mutta eipä ihan.
Nyt samaiset neuvojat eivät kestä kuunnella asiaan kuuluvaa suruani, vaan kehoittavat etsimään uutta.
En sure menneitä huonoja päiviä, en kaipaa enää hetkiä jolloin huomasin olevani yksin. Suren sitä, ettei tämä yhteiselo lapsineen ollutkaan yrittämisen ja yhteisten ponnistelujen arvoinen. Ikäänkuin omat elämänarvoni olisi vedetty suosionosoitusten raikuessa vessapöntöstä alas.
Tuohon viihteeseen vielä: meillä kaatui elo arkipäivän kestämättömyyteen, viihdettä kyllä oli ja piisasi. Parisuhteessa vaan tuppaa olemaan niinkuin viikossa päiviä: suurin osa arkea, sunnuntaita vähemmän, ja se pitäisi kyetä hyväksymään. Tällä hetkellä arvostaisin miestä jonka kanssa arki sujuisi ilman ylimääräistä vaivaa, jolloin juhlakin tuntuisi juhlalta. Eikä niinkuin oli: elämän olisi pitänyt olla yhtä huippua ja extreme-urheilua päivät pääksytysten.
Tarinasi oli hyvin tuttu, minun mieheni oli juuri
tuollainen lisättynä 5 kossupulloa/vko. Se on vaan kumma juttu miten vaikeaa on jättää/lähteä
avioliitosta kun on oltu pitkään yhdessä?
Alku on tietysti hankalaa, asunnon hankinta, huonekalut, ystävät eivät olleetkaan tosi ystäviä?jne.. Mutta nyt vaan harmittelen sitä miksi
en lähtenyt aikaisemmin ja yllättävintä oli miten
helposti löytää kivoja miehiä vaikka olen jo 46 v.
46 ei muuta saakaan kuin luusereita toisensa perään.
Hyvää seuraa minäkin haen, mutta ainakin kapakan koppelot ovat suoraan sanoen hirveitä.
Itseään täynnä olevia, ja kuitenkin niin tyhjäpäisiä.
Ehkä olen magneetti niille, mutta enpä ole kenenkään muunkaan näitä wiskisieppoja kehuneen.
Kun tanssitaan, niin on pakko puhua monikossa, koska tanssin koko illan eri miesten kanssa.
Luusereita en ole tavannut vaan, fiksuja ja hyvin toimeen tulevia miehiä. Olen itsekin vielä upea nainen enkä ole humalassa. Olisiko tämä se
salaisuus :)
Uskon että miehesi on aina ollut tuollainen,mutta nyt kun olet itse avartanut maailmaasi,niin huomaat mikä hän todellisuudessa on.En heti suosittelisi eroa,vaan keskustelua rehellisesti.Sanot mikä ärsyttää ja tahdot asioiden muuttuvan.Jos ei muutu tai et saa vastakaikua keskusteluun,niin nosta sitten kytkintä.Jos lapsen tekee maailman yhdessä,ja kumpikin puoliso on hyvä vanhempi,niin silloin ei heppoisesti voi minun mielestä erota.Kaikki keinot täytyy ensin yrittää.Onnea toivon teidän elämään ja siunausta yhteiselle tai eritielle.
mieltä. Vai vielä keskustelemaan. Ja pyh! Jos ei viidentoista vuoden aikana ole jo tarpeeksi ehtinyt keskustella niin on kumma juttu.
Selvyyden vuoksi voi toki kertoa mikä ärsyttää jne. mikäli epäilee ettei toinen tiedä tai tajua. Täytyyhän ressukan tietää miksi haluaisit lähteä.
Mitä pikimmin ero tulee sen helpommalla kaikki pääsevät, erityisesti lapsi. On täysin typerää ruveta jahkailemaan ja huokailemaan, jos on omasta puolestaan tehnyt eropäätöksen.
Suurin virhe ko. suhteissa on ruveta säälimään kuinka toinen pärjää jos eropäätös tulee.
On se vaan hieno homma kun jollakin on valta ja voima päättää että luuserit ei tarvitse sääliä, jääköön vaan omaan liemeensä muhimaan. Voisihan sille vielä antaa köyden ja rasvaa että älyäis lähteä täältä muita kiusaamasta.
Se on kuule Päivi rakas sillä tavalla että jos joku asia pitäis nostaa esiin suhteista puhuttaessa niin se on just keskustelu. Ja jos viistoista vuotta on oltu hiljaa niin nyt olis jo aika keskustella.
...ttu mitä porukkaa.
Jos juttu on noin kuin kerroit, niin ehdotan seuraavaa:
1. Lue se mitä kirjoitit miehellesi ääneen
2. Keskustele asiasta hänen kanssaan.
3. Katso itseäsi peilistä ja kysy kuka ja millä motiivilla sieltä katsookaan taksin
4. Lue Kaarina Kyyrösen kirja: Perhe kasvaa ja kehittyy kriisiensä kautta
5. Ajattele kriisejänne, mieti mitä lapsi on tuonut teille:A) pitikö tyttärenne vauvana miehen poissa sinun viereltäsi,siis nukkuiko välissä ja oliko se sinuille tekosyy ei seksiä tai lähentelyä, B) säästäisikö mies kenties turvatakseen teidän toimeentulon kun on pieni lapsikin jne jne....
6. En usko että sinulla tai miehelläsi on ajatuksenlukijan kykyjä tai ehdottomasti oikeassa olevaa kristallipalloa, joten PUHUKAA ja PUHUKAA käyttäkää ulkopuolista APUA LAPSENNE VUOKSI
7. Ihminen on itsekäs ja haluaa elämältään kaiken:=), mutta tässä länsimaisessa kulttuurissamme on totuttu vastaamaan tekosistaan, myös lapsenteosta.
Aika pikkuasioita ovat mitä kerroit, luulisi puhumalla ratkeavan, ellei sinun motiivit ole muualla!!!
Kerro hänelle, että ajattelet eroa joka päivä. Toisaalta hän kyllä tietää sen, koska käyttäytyy noin. En minäkään mikään herran enkeli ollut sen jälkeen kun vaimo kertoi haluavansa erota. Elämältä on sen jälkeen pohja pois, eikä millään ole enää mitään väliä.