Hei. Ajattelin kirjoittaa minkälainen oli tämä päiväni, yksi surullisimmista elämässäni. Vaimoni otti minusta viime viikolla eron, ja tänään kävimme sosiaalivirastossa sopimassa lasten tapaamisoikeudesta, elatuksesta jne. Onhan tämä eroasia ollut esillä jo pitkään, mutta nyt tilanne konkretisoitui meille molemmille kun istuimme virkailijan edessä sopimassa asioista, joita kumpikaan ei ole tässä tilanteessa ehtinyt/jaksanut vielä paljon ajatellakaan.
Kovin oli karu ja virallinen toimitus, ainakin ensimmäisen virkailijan luona. Asiaa ei mitenkään helpottanut se että vaimoni.. öö, siis nyt exäni itki hiljaa koko 1,5 tunnin ajan kun olimme virastossa. No, eipä itsellänikään ollut tunnelmat kovin korkealla, kun kaikesta huolimatta vieläkin minulla on tunteita häntä kohtaan.. no, sanotaan se suoraan, rakastan vieläkin häntä.
Toisen virkailijan luona sovimme elatusmaksujen käytännön järjestelyistä, ja kun hän kysyi meiltä onko välirikkomme lopullinen, minä vastasin että siltä näyttää vaikka kuinka muuta toivoisin, niin vaimoni alkoi itkeä ääneen. Huh huh, rankkaa.
Ja ihmeiden ihme, kohdallemme oli osunut virkailija joka aidosti välitti surustamme ja
osasi löytää oikeat sanat joilla lohduttaa ja rauhoittaa exääni.
Nyt siis sinkkuelämä häämöttää edessä, mutta
enpä osaa asiasta riemuita, päinvastoin.
En oikeastaan tiedä miksi tätä kirjoitan, ehkä on hyvä purkaa ajatuksia ja tunnelmia.
PS. Siltä varalta että joku kipeästi elämän tarpeessa oleva innostuu haukkumaan kaikkia miehiä sioiksi tms. skeidaa, niin kerrottakoon että avioeron syynä olivat syvät luonne-erot ja elämänkatsomukselliset erot; koskaan en ole
väkivaltaa käyttänyt taikka vieraissa juossut 12 vuoden yhteiselomme aikana.
Vaikka tämä onkin anonyymi foorumi niin en usko että tämän enempää käyn julkisesti analysoimaan eromme syitä.
Kovin oli karu ja virallinen toimitus, ainakin ensimmäisen virkailijan luona. Asiaa ei mitenkään helpottanut se että vaimoni.. öö, siis nyt exäni itki hiljaa koko 1,5 tunnin ajan kun olimme virastossa. No, eipä itsellänikään ollut tunnelmat kovin korkealla, kun kaikesta huolimatta vieläkin minulla on tunteita häntä kohtaan.. no, sanotaan se suoraan, rakastan vieläkin häntä.
Toisen virkailijan luona sovimme elatusmaksujen käytännön järjestelyistä, ja kun hän kysyi meiltä onko välirikkomme lopullinen, minä vastasin että siltä näyttää vaikka kuinka muuta toivoisin, niin vaimoni alkoi itkeä ääneen. Huh huh, rankkaa.
Ja ihmeiden ihme, kohdallemme oli osunut virkailija joka aidosti välitti surustamme ja
osasi löytää oikeat sanat joilla lohduttaa ja rauhoittaa exääni.
Nyt siis sinkkuelämä häämöttää edessä, mutta
enpä osaa asiasta riemuita, päinvastoin.
En oikeastaan tiedä miksi tätä kirjoitan, ehkä on hyvä purkaa ajatuksia ja tunnelmia.
PS. Siltä varalta että joku kipeästi elämän tarpeessa oleva innostuu haukkumaan kaikkia miehiä sioiksi tms. skeidaa, niin kerrottakoon että avioeron syynä olivat syvät luonne-erot ja elämänkatsomukselliset erot; koskaan en ole
väkivaltaa käyttänyt taikka vieraissa juossut 12 vuoden yhteiselomme aikana.
Vaikka tämä onkin anonyymi foorumi niin en usko että tämän enempää käyn julkisesti analysoimaan eromme syitä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Muistan tuon tunteen.Puistattaa vieläkin, niin uskomattomalta sen asian konkretisoituminen tuntui.Mutta muista,et todellakaan ole ainoa.
Niin,mikäpä se muu olisikaan kuin luonne-erot ja elämänkatsomus.Me muutumme jatkuvasti,meidän ajatuksetkin muuttuvat.Toinen haluaa sitä ja toinen tätä.Jossain vaiheessa vain tiet alkavat mennä eri suuntiin,ihankuin löytäisimme vihdoin itsemme.Sen, mitä me oikeastaan elämältä haluamme.Tätä kutsuisin kehitykseksi ja kypsymiseksi.
Tällä palstalla haukutaan niin miehiä kuin naisia,mutta todellisuudessa nämä eroasiat ovat vain kahden ihmisen välisiä juttuja.Ei niihin voi kukaan puuttua,vain oman mielipiteensä voi ilmaista.Joku kypsästi, joku epäkypsästi.
Kaikesta huolimatta, olet löytämässä jotain uutta itsessäsi ja itsellesi.
siitä se surullinen tilanne lähtee purkautumaan. Yksi asia kerrallaan. Itse kävin eron jälkeen eroseminaarin, jossa käsiteltiin kirjaa Jälleenrakennus. Kirjoittaja Bruce Fisher. Siitä alkoi toipumiseni...
Voimia sinulle. Et ole yksin :-)
mutta niin lähellä.Enpä koskaan olisi uskonut kokevani tuota mistä kerrot,mutta edessä se on.Kuoleman kautta olen leskeksi kerran jo jäänyt,nyt eron kautta yh:ksi.Yksi edellisestä,aikuinen jo,asuu omillaan.Kolme nykyisestä.Vaimoni eroa haluaa,uuden löytänyt.Minä aina vaan hommia painanut,en ole huomannut missä mennään.Muille varoituksen sanoiksi sanoisin,elämä vaatii toisen huomioon ottamista.Siihen ei riitä pelkkä taloudellisesti huolehtiminen.En minäkään näin ajatellut,mutta aika ja voimat ei riittänyt enää tärkeimpään.Myöhäistä nyt,uusi suhde(vaimon) on vienyt voiton,no onneksi en ole jäämässä yksin ensimmäistä kertaa.Kait tämän yli mennään,suomalaisella Sisulla.
Hei,
olet oikealla tiellä, kun purat ajatuksesi hetimiten. Itse jäin jätetyksi kolme vuotta sitten. Ensin meni muutama kuukausi, jolloin en puhunut asiasta kenellekään. Työkaveritkin vain ihmettelivät, kun sormukset hävisivät sormesta. Käytiin lastenvalvojalla, hoidettiin sopimukset ja niitä on noudatettu. Kaikki lasten isän kanssa on mennyt loistavasti.
Vasta puolisen vuotta eron jälkeen sain itse (silloinkin vielä itkun seasta) kerrottua työkavereille, että mieheni on minut jättänyt. Silloin yksi työkavereistani kysyi, onko minulla ketään, jonka kanssa asiasta juttelisin. Silloin en vielä ymmärtänyt puheen voimaa, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että mitä enemmän asiasta puhuu, sitä enemmän asiaa mielessään jäsentää. Eroon johtaneet tapahtumat & edellinen elämä loksahtavat paikoilleen ja alkaa nähdä, missä meni pieleen.
Puheen voimalla olen selvinnyt tähän pisteeseen: olen valmis katsomaan ympärilleni ja vähitellen alan jo kaipaamaan ihmistä lähelleni. 3 vuotta raskasta taivalta on takanapäin, nyt vasta tuntuu siltä, että olen toipunut erosta.
Toivottavasti tämä ei säikäytä sinua. Koitan vain sanoa, että jokainen ihminen kokee eron omalla tavallaan. Eroa hakenut on jo avioliiton aikana prosessoinut halujaan ja kykyään avioliiton jatkamiseen ja tullut siihen tulokseen, että nyt on paras aika erota. Jätetty osapuoli aloittaa eroprosessin vasta, kun ero on todellinen (saattaa mennä aikaa siihenkin, että uskoo avioliiton todella olevan ohi). Ja ennenkuin ihminen on jälleen ehjä, on käyty viha, suru, kaipaus, toivo ja vihdoin uuden elämän rakennus ja yksinolon opettelu.
Lapset auttoivat alkuaikoina pysymään arjen syrjässä kiinni. Sinullekin suosittelen, että vaikka kuinka pahaa tekisi, jatka elämää, tee työtä, hoida lapsiasi aina kuin voit ja pidä heihin hyvät suhteet. Jos lasten äiti syyllistyy haukkumiseen ja mollaamiseen, älä mene siihen mukaan vaan ole lapsillesi se rakastava isä, jona he sinut muistavat!
Tsemppiä, edessäsi on pitkä taival, mutta kun olet sen läpi käynyt, olet varmasti vahvempi ja ehjempi kohtaamaan elämän uudet haasteet !