ja asuit lapsuudenkodissasi, niin oliko teillä perheväkivaltaa, alkoholismia tai muita isoja ongelmia? Miten ne on sinuun vaikuttanut?
Itselläni se menee niin, että kun eleli riitojen ja viinan keskellä, niin jäi kaksi asiaa joista en elämässäni hirveesti tingi. Toinen on se, että omia lapsiani en lyö, never ever ja toinen on se, että vähän neuroottisestikin seuraan ja pidän huolta kumppanini juomatavoista. Alkoholistia en miehekseni ota. En ihan hirveästi viihdy känniläisten seurassa, koska mulla herää vähän sellanen "suojeluvietti" ja aikani menee siihen vahtaamiseen, ettei kukaan satuta itseään tai toisiaan. Joo.
Itselläni se menee niin, että kun eleli riitojen ja viinan keskellä, niin jäi kaksi asiaa joista en elämässäni hirveesti tingi. Toinen on se, että omia lapsiani en lyö, never ever ja toinen on se, että vähän neuroottisestikin seuraan ja pidän huolta kumppanini juomatavoista. Alkoholistia en miehekseni ota. En ihan hirveästi viihdy känniläisten seurassa, koska mulla herää vähän sellanen "suojeluvietti" ja aikani menee siihen vahtaamiseen, ettei kukaan satuta itseään tai toisiaan. Joo.
Vastaukset 15
Vanhimmat
oli sopusuhtaisen riidaton.
Vain minä olin siellä liikaa.
surulliselta.
kun ei tiedä millaista olisi ollut, mikäli toisin olisi mennyt.
Kyse tuosta kolmen lapsen syndromasta, missä kolmas jää lähes kaiken ulkopuolelle.
täydellinen ydinperhe.
Olen huomannut tuon saman alkoholistiperheen tyttärissä.
Sellaista en voi vaimokseni ottaa, koska parista saunakaljastakin tulee sanomista.
olla tosiaan noin tiukka raja. Ei siedetä yhtään. Minä kyllä saunakaljat hyväksyn, ei tuota ongelmia.
saa ottaa kun valkoisen veronmaksajamiehen elämä on muutenkin pelkkää kärsimystä
Tuli radiossa yks päivä, et lähes 100%:sti alkoholistiperheen lapsista tulee läheisriippuvaisia, jotka haluaa 'pitää huolta' siit kumppanistaan. Janiin, suomalaisistakin on suurin osa muutenkin niitä.
Eräs vapaaehtoistyöntekijänainen kertois siin tarinaansa, ja sen isä oli ollut alkoholisti, kaks ensimmäistä miestä olivat olleet alkoholisteja, kolmas sit peliriippuvainen, ja neljäs narsisti-psykopaatti. Loppuelämänsä se oli päättäny omistaa naisten pelastamisille ja pysyä miehistä kaukana. Ymmärrettävistä syistä.
ymmärrettävä syy! Joskus tuntuu, et tietynlaiset ihmiset oikein imee itteensä kaikenlaisia ongelmatapauksia, sattumaako vai mitä lie.
äitee pieksi välillä olan takaa mua. Se oli mulle iso ongelma.
Se vaikutti aika pitkään ihan semmosena yleisenä ahdistuksena, sosiaalisina ongelmina, joskin lievinä.. Jossain kolmenkympin jälkeen tokenin siitä. Sen jälkeen kasvoin vaan ulos siitä asiasta, eikä se ole vaivannut.
En usko, että se vaikuttaa minuun oikeastaan kovin paljon. Musta ei tullut uhria, marttyyriä eikä pelastajaa.
Voisiko olla niin että sinusta sen takia tuli viisautta korostava ja ylenpalttisen järkevä mies?
sosiaalisia ongelmia siitä seurasi?
Se ei tehnyt susta uhria, marttyyria, eikä pelastajaa, mutta se teki osaltaan sinusta sellaisen kuin nyt olet- fiksu ja ajattelevainen, syvällinen mies...Ellen ihan väärässä ole.
mulla oli vaan valinnan paikka: ottaa roolimalli äidistä tai sitten isästä. Olen hyvin paljon isäni kaltainen.
Ylenpalttisen järkevä tai... mitä? En taida olla. Palstapersoona on taas jotain muuta kuin minä. Olen aika sekoilevainen, mutt arvostan kyllä "järkevyyttä". Se vaan kuulostaa samalta kuin tylsä. Täytynee viilata mun palstaminää hukan.
olen alkoholistiperheestä. Tiedän olevani jossain määrin läheisriippuvainen(joka on kyllä termi, jonka merkityksen ehkä yksi sadasta ymmärtää). En tiedä minkä leiman sain siitä otsaani, mutta ilmeisesti yksikään mies ei voi katsoa minuun päinkään ilman, että pohtisi miten minua saisi parhaiten käytettyä hyväkseen. Nuorempana pyöri milloin mitäkin vailla olevia luusereita jaloissa, nyt pidän puoleni ja katkaisen kaikki yritykset heti alkuunsa. En lähde siihen leikkiin mukaan enää ollenkaan.
Mä kestän juomisen, mutta en sitä, kun joku on ahdistunut/surullinen/tms. ja ratkaisu on tolkuttoman kännin ottaminen.
Isäpuoli pahoinpiteli äitiä koko mun lapsuuden ajan (ne oli yhdessä 10v, tapas kun mä olin alle 4v). Pahoinpitelyt ei olleet lieviä; parvisängystä heittelyä, sairaalareissuja, turpaan mätkimistä ja kaikkea mahdollista. Erikoisinta siinä on, että mä en muista tietäneeni/huomanneeni mitään. Yksi ainut kerta on kun muistan seisseeni keittiössä ja näin kuinka isäpuoli kaato parvisängyn rappuset kun äiti oli niiltä kipuamassa. Myöhemmin ajattelin, että se oli unta. Kerran olin kysynyt äidiltä, että taasko se on lyönyt kasvonsa oveen, sitäkään en muista itse. Kuinka ihmismieli toimiikaan, itse taisin jollakin keinolla sulkea pois mielestäni kaikki ne asiat joita en lapsena kyennyt käsittelemään.
En tiedä kuinka se sitten on vaikuttanut vai onko mitenkään...luulen,että enemmän vaikuttaa se mitä äiti on menneistä kertonut, siitäpä ainakin tiedän kuinka EI tule toimia väkivaltaisen miehen kanssa.
ongelmia. Sanoisin, että aika onnellinen lapsuus. Sen verran olen ehkä jopa "lasikaapissa" elänyt, että koulukiusaamiseen ja aikuiselämässä mm. läheisten mielenterveysongelmiin törmääminen tulivat shokkina. Toisaalta turvallinen lapsuus on antanut vankan perustan, jolle rakentaa elämänsä, tuli, mitä tuli...