hulluuden partaalla !!!!!!

Ei tätä kestäkään. Tiedän,että tätä odotusta jatkuu ainakin puoli vuotta vielä. Minua auttavat valokuvat,musiikki ja tietenkin puhelut. Tärkeintä on se,että jaksaa uskoa. Lähtisin hänen luokseen heti,mutta en vain voi nyt koska hän on armeijassa...odotan,odotan ja odotan.Välillä käyn hulluuden partaalla ja sitten se puhelu taas tulee ja jaksan taas odottaa lisää:)

Nimimerkistäsi päätellen rakkautemme kohteet ovat samasta maasta..
Oman rakkaani sain luokseni vajaa 2 vuotta sitten, mutta sitä ennen elimme kaukosuhteessa 3 ja puoli vuotta. Pisin aika jonka silloin vietimme näkemättä toisiamme, oli kokonainen vuosi, juuri armeijan vuoksi. yhteyttä pidimme melkein päivittäin lähinnä puhelimen välityksellä, mutta myös kunnon vanhanajan rakkauskirjein ja välillä taas modernisti mesen kautta.
Raskastahan se oli, ja pahinta oli aina paluu takaisin Suomeen yhteisen loman jälkeen, siinä vedettiin matto totaalisesti alta, joka kerta. Muutaman viikon erossaolon jälkeen tilanteeseen kuitenkin taas tottui, ja aika vierähti loppujen lopuksi melko nopeasti. Asiaa auttoi täysi luottamus toista kohtaan, varmuus siitä että haluaa todellakin viettää elämänsä tämän ihmisen kanssa ja tietysti intohimoinen rakkaus. Lisäksi se, että tiesi odotuksen jonain päivänä loppuvan, helpotti tuskaa. Noita aikoja on mukava muistella näin jälkeenpäin, toisaalta oli myös todella romanttista ja suloista, ja vahvisti meidän välistä sidettä. Nyt tiedän että selviämme yhdessä mistä vaan.
Eli jos on tosi rakkaus kyseessä, niin sitä jaksaa kyllä odottaa, kun noita vaihtoehtojakaan ei hirveästi ole..ei muuta kuin voimia! Periksi ei saa antaa!

Erossa olemiseen ja ikävään tottuu lopulta.
Alussa varsinkin helvetillistä.
S-posteja kirjoitellaan melkein päivittäin.
Ollaan nähty viimeksi 4kk sitten :(
vielä pitäis kestää pari kuukautta.

turkkilaisten vajakkimorsiamia.

Paniko ihan peräreikään?

Kasvamalla aikuisiksi meistä tulee kärsivällisempiä ja itsenäisempiä ihmisiä; sellaisia, jotka osaavat nauttia omasta ajastaankin. Nuorena hormonimyllerryksessä tai muutoin läheisriippuvaisuudesta kärsivänä ero on vaikeampi asia. Itsenäisyyttä olisi silti syytä oppia, ettei ikinä joudu tyytymään elämään toisen heittopussina ja kynnysmattona.

voin kertoa että helppoa se ei ole, ikävä on ihan suunnaton, välimatkaa 3000km ja varsinkin kun mies on armeijassa ja ei voi olla yhteyksissä on tämä entistä hankalampaa.. Ei auta muu kuin miettiä tulevaisuuteen päin, mitä kaikkea sitten on edessä yhdessä. Ja ei se kaukosuhde ikuinen ole, vaan väliaikainen vaihtoehto. Tsemppiä kaikille kaukoiluun, uskotte vaan tarpeeksi suhteeseenne ja ootte kärsivällisiä niin kyllä se siitä !

Kovasti helpottaa hulluuden partaalta palaamaan
normaalielämään, jos jaksat muistaa, että tällä
rakkautesi kohteella, on taatusti jo uusi uhri
kierroksessa...