Perheessämme on kaksi tytärtä, vanhempi on vilkas 2-vuotias ja toinen vastasyntynyt, rauhallinen vauva. Esikoisemme oli pienenä hyvin vaativa vauva, joka vaati jatkuvasti syliä, hytkyttämistä ja hoivaamista. Nyt parivuotiaana hän on aivan suloinen ja ihana, mutta kuitenkin suunnattoman vilkas.
Anoppini on ottanut ikäväksi tavaksi arvostella vanhempaa tytärtäni. Hänen vakiopuheenaiheensa on se, kuinka mahdoton ja vilkas ja touhukas esikoisemme on, ja anoppi ihmettelee oikein ääneen, kuinka jaksan kahden pienen kanssa varsinkin kun vanhempi on tuollainen "kiusankappale". (Lainaus oli suora.) Hän kertoo jatkuvasti tyttärelleni, kuinka ihana ja helppo vauva hänen pikkusiskonsa on toisin kuin tämä. Aina jos olemme jossakin, anoppi johtaa keskustelua kertomalla, kuinka kovilla olemme olleet esikoisemme kanssa kun taas nykyään kaikki varmasti kadehtivat minua kiltin vauvan vuoksi. Tällainen vertailu tuntuu minusta, miniästä, suunnattoman pahalta ja ahdistavalta!
Minä en kärsi todellakaan esikoiseni vilkkaudesta, vaikka toki joskus touhukkaaseen uhmaikäiseen väsyy. Kuten sanoin, rakastan kuitenkin molempia tyttöjäni valtavasti, ja haluan hoitaa heidät molemmat kotona. Teen esikoiseni kanssa paljon asioita: leivomme, puistoilemme, käymme muskarissa ym. pikkujuttuja. Luotan, että ylivilkkaasta tytöstäni kasvaa vielä itsenäinen ja reipas nuori nainen. Sen verran rohkeasti hän osallistuu leikkikentillä muiden touhuihin ja kotonakin hän keksii itselleen tekemistä. Olkoonkin, ettei kaksivuotias aina itse tiedä, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Kyse ei ole myöskään kurinpuutteesta eikä anoppi ole kyllä vihjaillutkaan, että kasvatuksessamme olisi jotakin vikaa. Erityisesti kylässä olen todella tarkka siitä, että lapseni käyttäytyy tilanteen vaatimalla tavalla eikä hän saa vilistää vueraiden luona murto-osaakaan sen vertaa mitä kotonaan. Vika ei ole kasvatuksessa vaan tyttäressämme. Kai.
Meidät on kutsuttu jouluksi mummolaan, ja olen jo valmiiksi ahdistunut siitä, kuinka lapsemme siellä käyttäytyy. Olisi todella ikävää, jos koko joulu menee siihen, että anoppini taivastelee lapseni käytöstä ja vilkkautta ja vastaavasti ylistää kilttiä pikkuvauvaamme. Kyllähän lapsenkin joulumieli kärsii, jos hän saa osakseen pelkkää negatiivista huomiota! Eikä itsekään voi rentoutua, kun koko ajan on oltava valmiustilassa komentamaan jokaisesta pikkurisahduksesta.
Kuten sanottua, tiedän, että esikoiseni on ollut aina vaativampi lapsi kuin kuopuksemme. Tiedän, että ulkopuolisen mielestä hän voi olla rasittava, kiukutteleva ja ylivilkas kiusankappale. Minä kuitenkin rakastan lastani äärettömästi ja tiedän hänen olevan myös kekseliäs, rohkea, söpö, iloinen ja hauska pikkutyttö.
Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia ja kokemuksia!
Anoppini on ottanut ikäväksi tavaksi arvostella vanhempaa tytärtäni. Hänen vakiopuheenaiheensa on se, kuinka mahdoton ja vilkas ja touhukas esikoisemme on, ja anoppi ihmettelee oikein ääneen, kuinka jaksan kahden pienen kanssa varsinkin kun vanhempi on tuollainen "kiusankappale". (Lainaus oli suora.) Hän kertoo jatkuvasti tyttärelleni, kuinka ihana ja helppo vauva hänen pikkusiskonsa on toisin kuin tämä. Aina jos olemme jossakin, anoppi johtaa keskustelua kertomalla, kuinka kovilla olemme olleet esikoisemme kanssa kun taas nykyään kaikki varmasti kadehtivat minua kiltin vauvan vuoksi. Tällainen vertailu tuntuu minusta, miniästä, suunnattoman pahalta ja ahdistavalta!
Minä en kärsi todellakaan esikoiseni vilkkaudesta, vaikka toki joskus touhukkaaseen uhmaikäiseen väsyy. Kuten sanoin, rakastan kuitenkin molempia tyttöjäni valtavasti, ja haluan hoitaa heidät molemmat kotona. Teen esikoiseni kanssa paljon asioita: leivomme, puistoilemme, käymme muskarissa ym. pikkujuttuja. Luotan, että ylivilkkaasta tytöstäni kasvaa vielä itsenäinen ja reipas nuori nainen. Sen verran rohkeasti hän osallistuu leikkikentillä muiden touhuihin ja kotonakin hän keksii itselleen tekemistä. Olkoonkin, ettei kaksivuotias aina itse tiedä, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Kyse ei ole myöskään kurinpuutteesta eikä anoppi ole kyllä vihjaillutkaan, että kasvatuksessamme olisi jotakin vikaa. Erityisesti kylässä olen todella tarkka siitä, että lapseni käyttäytyy tilanteen vaatimalla tavalla eikä hän saa vilistää vueraiden luona murto-osaakaan sen vertaa mitä kotonaan. Vika ei ole kasvatuksessa vaan tyttäressämme. Kai.
Meidät on kutsuttu jouluksi mummolaan, ja olen jo valmiiksi ahdistunut siitä, kuinka lapsemme siellä käyttäytyy. Olisi todella ikävää, jos koko joulu menee siihen, että anoppini taivastelee lapseni käytöstä ja vilkkautta ja vastaavasti ylistää kilttiä pikkuvauvaamme. Kyllähän lapsenkin joulumieli kärsii, jos hän saa osakseen pelkkää negatiivista huomiota! Eikä itsekään voi rentoutua, kun koko ajan on oltava valmiustilassa komentamaan jokaisesta pikkurisahduksesta.
Kuten sanottua, tiedän, että esikoiseni on ollut aina vaativampi lapsi kuin kuopuksemme. Tiedän, että ulkopuolisen mielestä hän voi olla rasittava, kiukutteleva ja ylivilkas kiusankappale. Minä kuitenkin rakastan lastani äärettömästi ja tiedän hänen olevan myös kekseliäs, rohkea, söpö, iloinen ja hauska pikkutyttö.
Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia ja kokemuksia!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Samassa perheessä voi olla eri luonteisia lapsia, joten älä syyttele itseäsi kasvatuksesta. Anoppisi ei ymmärrä sitä ja toimii aivan väärin ja pahinta on että lapsi kuulee sitä koko ajan. Jatkuva vertaileminen saattaa aiheuttaa lapselle syyllisyyttä ja fobioita tulevaisuudessa.
Antakaa aina myönteistä palautetta kun lapsi on "kiltisti". Älkää menkö jouluksi anoppilaan arvosteltavaksi.
Minä jättäisin ehkä tuon joulunvieton anoppilassa väliin. Koska, mitä järkeä on mennä viettämään joulua paikkaan, joka ahdistaa, jo ajatuksenakin?
Kaksi vuotias lapsi on vielä niin pieni, että hän hakee todennäköisesti huomiota, tuolla *vilkkaudellaan*. Kun perheessä on uusi vauvakin, joka vie äidin huomiosta ison osan. Totta kai, on tyhmää ja ajattelematonta käytöstä anopiltasi, tuo jatkuva vertailu lapsistasi.
Todennäköisesti esikoisesi vain villiintyisi enemmän, jos häntä yrittäisit hillitä jotenkin, noissa tilanteissa. Koska silloinhan tuo huomiontarve tulee täytetyksi. Ehkä se, että hänen käytökseen ei kannattaisi kiinittää, niin paljon huomiota. Auttaisi asiaa.
Sinä itsekin olet hieman *herkkä* noille arvosteluille. Kun jännität koko ajan etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu? Mutta anna lapsiesi olla lapsia ja nauti jokaisesta hetkestä heidän kanssaan.
Itselläni oli aikoinaan kolme alle kaksivuotiasta lasta yhtäaikaa. Yksi rauhallinen ja pari villimpää. Ja hyviä aikuisia heistä on jokaisesta kasvanut.
sanon vaan. Itse olen joutunut kärsimään koko lapsuuteni siitä että minua on vertailtu pikkusiskooni, joka tietysti oli aivan verraton ja minä mikä lie mustalaisten oven eteen jättämä vaihdokas. Minua vertailtiin myös serkkuihini (älykkäämpiä) ja tyttökavereihini (kauniimpia).
En ole vieläkään päässyt yli siitä, miten äitini on minua kohtaan käyttäytynyt. Tietysti olisi hienoa ja aikuista unohtaa ja antaa anteeksi, mutta jotkut haavat näyttävät jäävän loppuiäksi.
Siksipä sanonkin, että nyt sanot anopille suorat sanat. Sanot että jos puhe ei tehoa, otetaan teot käyttöön eikä anoppi näe kumpaakaan lasta ennenkuin oppii käyttäytymään. Kaksivuotiaalta ei voi odottaa kummoistakaan käytöstä, mutta anopin ikäiseltä luulisi jo jotain sivistystä löytyvän, jospa häntä siitä myös muistuttaisit. Pidä lapsesi puolta, sillä jos et pidä, se jää hänelle mieleen paljon pahempana kuin nyt arvaatkaan.
Sanot anopille suoraan että tuollainen negatiivinen arvostelu sisarusten välillä on typerää ja et suvaitse sellaista. Jos anoppisi ei usko niin sanot sille suoraan että niin ei meidän lapsille puhuta koska lapselle tulee huono itsetunto kun sitä verrataan toiseen lapseen. Jouluksi jos menette anoppilaan niin teet anopille selväksi että jos hän arvostetelee kuopustanne niin lähdette heti kotiinne takaisin niin eiköhän anopille mene perille. Jos anoppi ei lopeta sisarusten vertailua niin sanot anopille että kiellät lapsenlasten tapaamiset jos arvostelu ei lopu.
On olemassa ihmistyyppi, joka katsoo oikeudekseen sanoa asiat "suoraan". Monta kertaa ainoa seuraus on, että kaikki muut pahastuvat tai vaivautuvat. Sanoja itse vain ei huomaa eikä ymmärrä omaa tahdittomuuttaan.
Pieni lapsikin loukkaantuu ja tuntee, että häntä pidetään "huonompana" kuin siskoa, joka on pieni, ja joka on muutenkin tullut uhkaamaan isonsiskon asemaa kodissa. Lapsi on epävarma kaikesta, ja sitten vielä isoäiti nälvii.
Tehkää mummulle selväksi, että varsinkaan lapsen kuullen ei saa vertailuja tehdä. On sitä paitsi muutenkin epäkohteliasta teitäkin kohtaan arvostella lastanne, sillä teille lapsi on sydänkäpy.
Jokainen lapsi on oma persoonansa, ja vanhemmat ovat usein sen asian edessä, että lapsia on kasvatettava eri tavalla heidän temperamentistaan ja muusta luonteestaan riippuen.
Mummun ilkeämielisyyttä ette tarvitse.
Niinpä toivoisin, että voisitte sanoa, että lapsienne arvostelu koskee pahasti, niin lasta kuin teitä vanhempiakin.
Ehkä isoäiti vain ei ole huomannut loukkaavansa teitä!
Oot kyllä loistava äiti! Ei ihminen luonnolleen mitään voi. Kyllä sen näkee jo lapsena, millainen ihminen suunnilleen on.
Usein nimenomaan vilkkaita tyttölapsia paheksutaan vallitsevan "tytöt ovat kilttejä"-muotin vuoksi. Jos ei siihen muottiin mahdu, on se paheksuttavaa heti.
Vanhintanne tulisi tukea, kuten sinä tunnut tekevän. Eli näet hyvät puolet ja korostat niitä. Näin lapsestasi kasvaa vahva ja tasapainoinen ihminen. Olisit ylpeä.
Ehkä voisit jutella anoppisi kanssa, että on totta miten esikoinen on vaativampi lapsi. Se ei kuitenkaan ole paha asia ja sitä sellaisena pitäminen saattaa välittyä kielteisesti lapselle.
Että jos hän pystyisi olemaan vähän ystävällisempi mummi lapselle...
Tai sitten mummin päivitellessä lapsen "kauheutta" kehität itsellesi automaattireaktion tyyliin jokaisen huomautuksen jälkeen lisäät: "...missä siis ei ole mitään pahaa, ei ollenkaan!", "...ja jokainen omalla tavallaan...", "...kaikkihan me olemme vaikeita joskus." tai muuta kommentin neutraloivaa.
Hassultahan tämä tuntuu, mutta niin on hassua lapsen negatiivinen kommentointikin!
Eräs ala-asteen opettaja nälvi siskolleni siitä, että hän ei ollut yhtä hyvä (arvosana 8) kuin isosiskonsa, jotka molemmat saivat kympin. Vanhempani jopa joutuivat puuttumaan kyseisen opettajan käytökseen.
kanssa voi pärjätä myöhemmin elämässä paremmin.
Ei aina niin mene, että niistä hiljaisista ja "kilteistä" tulee helppohoitoisia.
Ne jää roikkumaan peräkamariin ja saavat paniikki ym. muita häiriöitä.
Jotku lapset ovat niin ujoja, ettei niitä kärsi kattuakkaan, kun ne jo märsää.
Anoppisi toimii tyhmästi ja väärin. Tuollainen vertailu on todellakin huono juttu ja lapselle pitkän päälle vahingollista.
Meilläkin on asiasta kokemusta Kolmesta lapsestamme yksi oli erityisen arka lapsena. Eihän se anoppi pahaa tarkoittanut, mutta pahaa teki, kun hän aina tilaisuuden tullen livautti negatiivisia kommentteja tästä lapsesta. Ja ikäänkuin tuomion ja ennustuksen, että ei hänestä mitään tule.
Aikuisellekin on raskasta saada tuntea olevansa vääränlainen. Miltä se tuntuukaa pienessä ja vielä kehittyvässä mielessä.
Koska lapsesi on vilkas ja touhukas, niin luultavasti hän saa "tuhoakin" aikaan. Väärät teot pitää kyllä kieltää, mutta lapsen persoona pitää hyväksyä sellaisena kuin se on.
Jokainen lapsi on ansainnut sen ja tarvitsee sitä, että hänet hyväksytään - sellaisena tyyppinä kuin millainen hän on.
Omat lapseni ovat nyt jo nuorisoa. Kaikista on kasvanut kivoja ja pärjääviä - omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Silti kaduttaa, etten osannut paremmin ja jämäkämmin ilmaista anopille, ettei sellainen ikävä kommentoiminen käy. Nyt se on vasta loppunut, kun juurikin tämä lapsi kirjoitti yo kokeessa loistopaperit. Laittoi isoäidilleen jauhot suuhun, että siitä hänen aina dissaamastaan arkajalasta voikin olla johonkin.
Ole sinä viisaampi ja tee siitä vertailusta loppu - lempeästi mutta päättäväisesti.
Ihana suhtautuminen vilkkaaseen tyttöösi, joskus vaan tuntuu että vanhemmat...hui mikä kielikuva vanhalta akalta...ihmiset olettavat että tyttölapset ovat rauhallisia kilttejä pikkuprinsessoja.
Oletko todella sitä mieltä että esikoisesi on ylivilkas? vai onko joku vaan sanonut sinulle niin?
Omat poikani olivat pikkuisina täysin toistensa vastakohdat, vanhempi oli äärirauhallinen vauvana. Jaksoi vaikka kolme tuntia tutkia helistintä, koskaan ei itkenyt muuta kuin nälkäänsä tai sairaana ollessaan, mutta auta armias kun kasvoi hiukan. Lähti 7 kuukautisena kävelemään ja sen jälkeen lääkärikierre oli valmis, 15 vuotiaaseen mennessä oli suht koht kaikki luut mitä ihmiseltä voi katketa niin katkennut, sitä tikkien määrää mikä poikaan ommeltiin. Kaikki piti tehdä 110 lasissa. Kiltti poika muuten mutta niin auttamattoman touhukas.
Nuorempi taas oli tosi "vaikea" vauva, puolitoista vuotiaaksi nukutin joka ilta sylissä, jokailtainen kolmentunnin huutokonsertti, mikään vaan ei auttanut. Kun poika oli kahden vuoden, rauhoittui täysin ja sen jälkeen onkin suhtautunut kaikkeen suhtkoht viileän rauhallisesti. Joskus tuntuu ettei sitä sälliä mikään heilauta.
Nyt pojat ovat 23 ja 19, ihania nuoria miehiä, molemmat pärjäävät, toinen työssä, toinen opiskelee ja luonteetkin on tasoittuneet.
Kyllä lapsi voi olla vilkas ilman että on ylivilkas, jos anoppi haluaa jotain mikä istuu käskiessä, ostakoon koiran:)
Kuten joku jo kirjoitti: Vilkkaus ei kuitenkaan ole paha asia ja sitä sellaisena pitäminen saattaa välittyä kielteisesti lapselle.
Jos lapsi aina kuulee toruja ja huomauttelua vilkkaudestaan, tulee vilkkaudesta hänelle ongelma suuntaan tai toiseen.
Jos tyttäresi on sinun ja puolisosi mielestä ylivilkas, on parasta hakeutua psykologin tai lääkärin luo ja tutkituttaa asia. Mutta silti ei ole mummon asia huomautella asiasta lapselle. Ei milloinkaan. Ylivilkkautta voi osin hoitaa monin kotikonstein: metsäkävelyt, tv-kielto, sokerikielto, tasapainoinen ruokavalio, runsas liikunta, unirytmin tarkkailu, pitkät yöunet, satujen lukeminen (= keskittyminen kuuntelemaan) jne.
Jospa sanoisit mummolle, että lapselle ei saa milloinkaan sanoa asiasta (paitsi tietysti jos tekee pahaa, mutta silloinkin saa torua tekoa, EI lasta), vaan asiasta voi jutella teidän vanhempien kanssa ja vaikka torua teitä. Älä anna asian olla, vaan juttele anopille heti - ennen joulua.
Minua aina suututtaa, kun vilkasta lasta halutaan muuttaa vähemmän vilkkaaksi, ja jopa leimata poikkeavaksi ja hoidon tarpeessa olevaksi. Ihmiset ovat erilaisia, ja kunkin luonteessa voi tukea ja ohjata hänen omia ominaisuuksiaan. Vilkas lapsi saattaa olla aikuisille rasittava, mutta tosi ihana tyyppi omana itsenään.
Oma poikani oli lapsena uuvuttavan vilkas, mutta vilkkaudessa on ollut myös hänen voimavaransa. Opettajatkin hän sekä hermostutti että hurmasi vauhdillaan ja touhuamisellaan. Pojan annettiin olla oma itsensä, hänelle tarpeeksi tekemistä tarjoten, ja nyt hän on hienosti opintonsa suorittanut onnellinen ja pidetty nuorimies. Älä sinäkään taivu siihen että vilkkaus olisi tyttäressäsi vika, vaan voimavara, hän on jotakin ihanan erityistä ja hieno persoonallisuus, jos vaan sitä ei hänessä lannisteta. Sano se myös isovanhemmille ja opettajille!
Meillekin on tuttua mummun taholta tullut lasten vertailu, mutta niin että toisen pojan lapset ovat rakkaampia kuin toisen. Syynä kai se että nämä rakkaammat lapset asuvat lähempänä ja tietysti tulleet tutummiksi. Arvatkaapa miltä tuntuu lapsesta, kun yhtä aikaa kylään tullessa pappa ottaa innolla toisen lapsen syliin ja toista ei huomaakkaan, ja vierailun aikana näitä tutumpia lapsenlapsia hössötetään koko ajan ja toiset lapset jäävät täysin huomiotta. Puhumattakaan lahjoista, joissa eriarvoisuus näkyy tietysti aivan konkreettisesti.
Yrittäkää hyvät ihmiset olla lapsia kohtaan tasapuolisia, älkää vertailko älkääkä aiheuttako lapsille kilpailua ja kateutta. Antakaa lasten olla erilaisia, he kukin ovat omalla ainutlaatuisella tavallaan ihania.
Huomatkaa nuoret kirjoittajat, että isovanhempia on hyvin monenlaisia, ikähaarukkakin voi olla yli 30 vuotta.
Jos jossakin perheessä lapset koetaan eriarvoisiksi, niin eihän se nyt joka perheessä niin ole.
Monet ihmiset ovat isovanhempia tusinalle lapselle. Jokainen heistä on erilainen kuin sisaruksensa tai serkkunsa. He ovat eri-ikäisiä ja monenluonteisia. Ei yksikään isovanhempi pysty kohtamaan jokaista täysin samalla tavalla, eivät omat vanhemmatkaan.
Kirjoittajan loppukaneettia muunnellen: Yrittäkää nyt hyvät ihmiset olla järkeviä tuomioissanne, älkääkä vertailko isovanhempia toisiinsa. Isovanhemmat ovat kaikki erilaisia, kukin omalla tavallaan. Jokainen ihminen on omalaatuinen.
Joka tapauksessa kaikkien mummujen pitäisi olla oikeudenmukaisia lapsia kohtaan, vaikka mummuja on monenlaisia. Se ei ole liikaa vaadittu