...kun tänne kerran eksyin ja lueskelin keskustelua ystävyydestä. Yllättävän moni tuntuu pohdiskelevan samoja juttuja, joita itsekin on joutunut kelailemaan, joten päätimpä kertoa oman tarinani, joka saattaa olla hyvinkin tavallinen. Tällä haluan vaan sanoa sen, että meitä on muitakin ja toivon, että kaikki löytävät sen sielunkumppaninsa jossan vaiheessa.
Aloittelin koulua uppo-oudossa kaupungissa reilu kolme vuotta sitten. Olen erittäin sosiaalinen eikä uusiin ihmisiin tutustuminen tuottanut koskaan mitään ongelmaa. Parhaat ystäväni, jotka olin tuntenut jo aivan lapsesta tai ainakin teiniajoista asti, jäivät kotipaikkakunnalle ja kulutinkin junien penkkejä ahkerasti ensimmäisen vuoden aikana. Kaipasin sinne missä tapahtui, koska tunsin koko ajan jääväni paitsi jostakin, kun en ollut pelipaikalla.
Pian aloin kuitenkin seurustella ja tutustuin poikaystäväni kautta taas uudessa kaupungissa uusiin ihmisiin. Parin vuoden jälkeen muutinkin uuteen kaupunkiin ja jätin opiskeluaikaiset ystävät taakseni, kun valmistuminen alkoi häämöttää. Jälleen piti etsiskellä uusia kuvioita arkeen, vaikka suojelinkin kotipaikkakunnan ystävyyssuhteita kuin tärkeintä aarrettani ja kuvittelin, ettei kukaan tai mikään pystyisi ikinä tulemaan väliimme.
Vajaan vuoden jälkeen kuitenkin erosin poikaystävästäni ja jouduin pohtimaan kokonaan uutta suuntaa elämälleni. Ystävät uudella paikkakunnalla eivät olleet saaneet minua juurtumaan paikoilleen niin, että olisin halunnut jäädä sinne ja jostain syystä kotipaikkakuntakaan ei houkutellut, vaikka parhaat ystäväni siellä asuivatkin. Palasin opiskelupaikkakunnalleni, josta olin liikkeelle lähtenytkin. Suruaika oli pitkä ja eron jälkeinen puoli vuotta meni kuin sumussa ja puolivaloilla.
Kevättalvella tänä vuonna aloimme järjestellä valmistuvalle luokalle viimeisiä bileitä. Olin jo loppuvuodesta tupaantuliaisissani yrittänyt laajentaa kaveripiiriäni, kun tunsin että halusin kotiutua tähän kaupunkiin pidemmäksi aikaa ja käynnit kotipaikkakunnalla alkoivat harveta entisestään. Koulu kuitenkin imi viimeisillä metreillä yhä enemmän aikaa enkä kaivannut sen enempää ystäviä kuin elämän tunnettakaan suonissani. Poljin vain tasaisesti eteenpäin ja hoidin tehtävät, jotka olin luvannut suorittaa. Maaliskuun bileitä odottelin kuitenkin innolla, koska ne tuntuivat katkaisevan arjen mukavasti.
Bailut päädyttiin pitämään samalla vuosikurssilla olevan tytön luona, jonka kanssa olin koulussa jutustellut jonkun verran. En tiennyt hänen elämäntilanteestaan mitään sen enempää kuin menneisyydestäkään, mutta illan mittaan huomasimme molemmat tulevamme toimeen loistavasti. Baarissa tiemme kuitenkin erkanivat, ja vaikka puhelinnumeroja vaihdettiinkin, en vielä sen illan perusteella pystynyt kuvittelemaan, että edessäni oli niin suuri elämänmuutos, mitä olen viimeisen puolen vuoden aikana käynyt läpi.
Reilun viikon päästä uusi kaverini laittoi viestiä ja kyseli, haluaisinko lähteä parille siiderille viikonlopun kunniaksi. Koska olin itsekseni viettänyt vapaani suurimmaksi osaksi kuntosalilla, otin ehdotuksen mielihyvin vastaan ja päätimme yksissä tuumin lähteä katselemaan kaupungin yötä - molemmat uudenkankeissa sinkkufiiliksissä. Jo ensimmäisen yhteisen bailuillan aikana kävi selväksi, että pystyimme keskustelemaan mistä tahansa ja vieläpä asioiden oikeilla nimillä. Moni muu olisi pyöritellyt päätään kuunnellessaan juttujamme - suoraan sanottuna pitänyt varmasti hulluna. Koimme molemmat erittäin vahvasti, että niinkin lyhyen tutustumisen jälkeen pystyy ymmärtämään toista täydellisesti. Ja vaikka aina ei niin ymmärtäisikään, pystyy kuitenkin kunnioittamaan toisen näkökantaa. Tunsimme olevamme tasavertaiset ilman minkäänlaisia kilpailutilanteita.
Koko kevät meni suhinalla ja vietimme erittäin paljon aikaa yhdessä. Puhelinlaskut kasvoivat taivaisiin ja elämä oli välillä melkoista matalalentoa. Sinkkuajasta otettiin todella kaikki irti ja kesää odoteltiin kauhunsekaisissa tunnelmissa. Toisen meistä oli lähdettävä kotikaupunkiinsa kesätöihin ja toisen jäätävä opiskelukaupunkiin koulutehtävien pariin.
Nyt kun aletaan elää kohta marraskuuta kokemuksia on kertynyt yhteiselle tilille melkoisesti. Kesä meni vauhdilla - välillä ikävöin, mutta kokoajan yhteyttä pitäen. Ja puhelinoperaattorit keräilivät luonnollisesti suurimmat potit! Nyt sinkkuelämä on rauhoittunut hieman tasaisemmaksi arjeksi, mutta tunne erittäin voimakkaasta välittämisestä ja ystävyydestä ei ole kadonnut mihinkään. Olemme molemmat kokeneet sen, että ystävyyden ei tarvitse välttämättä alkaa lapsuuden prinsessaleikeistä tai ensikänneistä, vaan sen voi kokea vielä reilusti päälle parikymppisenäkin. Vanhat ystävät ovat kummallekin tietysti edelleen tärkeitä, mutta tämänkaltaista sielujen sympatiaa emme ole koskaan aikaisemmin tunteneet. Omalla kohdallani suhteet kotikaupungin ystäviin ovat muuttuneet jonkun verran monestakin syystä. Olen juurtunut uuteen kotikaupunkiini entistä voimakkaammin enkä haluaisi tällä hetkellä asua missään muualla.
Kannustukseksi kaikille niille, jotka tuntevat yksinäisyyttä ja kaipaavat uusia ystäviä, en voi sanoa muuta kuin, että kotoa ei kukaan tule hakemaan! Kuten bestikseni sloganiksi on jo muodostunut, elämässä kaikki on itsestä kiinni. En olisi ikinä voinut kuvitella ystävystyväni tällä tavalla ja näin syvästi kenenkään kanssa. Tunne, että on rakastettu, vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, on parasta mitä ihminen voi toiselle antaa. Olemme poteneet jopa pienoista identiteettikriisiä olemassaolostamme, koska samanhenkisyytemme tuntuu ulottuvat välillä melko uskomattomiinkin asioihin. Ystävyyttämme olemme päässeet toitottamaan ainalehtiin ja radioon saakka, joka on jäänyt varmasti molemmille kivana kokemuksena ja positiivisenä yllätyksenä siitä että, mikä tahansa on mahdollista.
Kun katselen ympärillä olevia ihmisiä ja kuuntelen heidän tarinoitaan, en voi kuin olla onnellinen omasta tilanteestani tällä hetkellä. Kaikki vastoinkäymisetkin on helpompi kantaa, kun vierellä on ystävä, jonka tietää ajattelevan aina minun parastani - vaikka se ei aina siinä tilanteessa tuntuisikaan edes kovin hyvältä. Olemme joutuneet kohtaamaan tämän puolen vuoden aikana paljon kipeitäkin asioita, emmekä ole siis elelleet vain pelkissä bilefiiliksissä. Parasta mitä tiedän on se, kun toisen kanssa voi olla täysin oma itsensä riippumatta siitä, onko hyvä vai huono päivä, itkettääkö vai naurattaako tai ollaanko hiprakassa vai täynnä arjen ruutinitehtäviä. Joka tapauksessa ystävä on koko ajan arjessa mukana, vaikka kaikkea ei tehdäkään yhdessä.
Jos rakas kakkoseni sattuu siis lukemaan tämän, kiitän aivan mielettömästi menneistä kuukausista ja odotan innolla tulevia! Ystävämme sanoin: Tässä tapauksessa kakkonenkin on aina ykkönen ;-)
Aloittelin koulua uppo-oudossa kaupungissa reilu kolme vuotta sitten. Olen erittäin sosiaalinen eikä uusiin ihmisiin tutustuminen tuottanut koskaan mitään ongelmaa. Parhaat ystäväni, jotka olin tuntenut jo aivan lapsesta tai ainakin teiniajoista asti, jäivät kotipaikkakunnalle ja kulutinkin junien penkkejä ahkerasti ensimmäisen vuoden aikana. Kaipasin sinne missä tapahtui, koska tunsin koko ajan jääväni paitsi jostakin, kun en ollut pelipaikalla.
Pian aloin kuitenkin seurustella ja tutustuin poikaystäväni kautta taas uudessa kaupungissa uusiin ihmisiin. Parin vuoden jälkeen muutinkin uuteen kaupunkiin ja jätin opiskeluaikaiset ystävät taakseni, kun valmistuminen alkoi häämöttää. Jälleen piti etsiskellä uusia kuvioita arkeen, vaikka suojelinkin kotipaikkakunnan ystävyyssuhteita kuin tärkeintä aarrettani ja kuvittelin, ettei kukaan tai mikään pystyisi ikinä tulemaan väliimme.
Vajaan vuoden jälkeen kuitenkin erosin poikaystävästäni ja jouduin pohtimaan kokonaan uutta suuntaa elämälleni. Ystävät uudella paikkakunnalla eivät olleet saaneet minua juurtumaan paikoilleen niin, että olisin halunnut jäädä sinne ja jostain syystä kotipaikkakuntakaan ei houkutellut, vaikka parhaat ystäväni siellä asuivatkin. Palasin opiskelupaikkakunnalleni, josta olin liikkeelle lähtenytkin. Suruaika oli pitkä ja eron jälkeinen puoli vuotta meni kuin sumussa ja puolivaloilla.
Kevättalvella tänä vuonna aloimme järjestellä valmistuvalle luokalle viimeisiä bileitä. Olin jo loppuvuodesta tupaantuliaisissani yrittänyt laajentaa kaveripiiriäni, kun tunsin että halusin kotiutua tähän kaupunkiin pidemmäksi aikaa ja käynnit kotipaikkakunnalla alkoivat harveta entisestään. Koulu kuitenkin imi viimeisillä metreillä yhä enemmän aikaa enkä kaivannut sen enempää ystäviä kuin elämän tunnettakaan suonissani. Poljin vain tasaisesti eteenpäin ja hoidin tehtävät, jotka olin luvannut suorittaa. Maaliskuun bileitä odottelin kuitenkin innolla, koska ne tuntuivat katkaisevan arjen mukavasti.
Bailut päädyttiin pitämään samalla vuosikurssilla olevan tytön luona, jonka kanssa olin koulussa jutustellut jonkun verran. En tiennyt hänen elämäntilanteestaan mitään sen enempää kuin menneisyydestäkään, mutta illan mittaan huomasimme molemmat tulevamme toimeen loistavasti. Baarissa tiemme kuitenkin erkanivat, ja vaikka puhelinnumeroja vaihdettiinkin, en vielä sen illan perusteella pystynyt kuvittelemaan, että edessäni oli niin suuri elämänmuutos, mitä olen viimeisen puolen vuoden aikana käynyt läpi.
Reilun viikon päästä uusi kaverini laittoi viestiä ja kyseli, haluaisinko lähteä parille siiderille viikonlopun kunniaksi. Koska olin itsekseni viettänyt vapaani suurimmaksi osaksi kuntosalilla, otin ehdotuksen mielihyvin vastaan ja päätimme yksissä tuumin lähteä katselemaan kaupungin yötä - molemmat uudenkankeissa sinkkufiiliksissä. Jo ensimmäisen yhteisen bailuillan aikana kävi selväksi, että pystyimme keskustelemaan mistä tahansa ja vieläpä asioiden oikeilla nimillä. Moni muu olisi pyöritellyt päätään kuunnellessaan juttujamme - suoraan sanottuna pitänyt varmasti hulluna. Koimme molemmat erittäin vahvasti, että niinkin lyhyen tutustumisen jälkeen pystyy ymmärtämään toista täydellisesti. Ja vaikka aina ei niin ymmärtäisikään, pystyy kuitenkin kunnioittamaan toisen näkökantaa. Tunsimme olevamme tasavertaiset ilman minkäänlaisia kilpailutilanteita.
Koko kevät meni suhinalla ja vietimme erittäin paljon aikaa yhdessä. Puhelinlaskut kasvoivat taivaisiin ja elämä oli välillä melkoista matalalentoa. Sinkkuajasta otettiin todella kaikki irti ja kesää odoteltiin kauhunsekaisissa tunnelmissa. Toisen meistä oli lähdettävä kotikaupunkiinsa kesätöihin ja toisen jäätävä opiskelukaupunkiin koulutehtävien pariin.
Nyt kun aletaan elää kohta marraskuuta kokemuksia on kertynyt yhteiselle tilille melkoisesti. Kesä meni vauhdilla - välillä ikävöin, mutta kokoajan yhteyttä pitäen. Ja puhelinoperaattorit keräilivät luonnollisesti suurimmat potit! Nyt sinkkuelämä on rauhoittunut hieman tasaisemmaksi arjeksi, mutta tunne erittäin voimakkaasta välittämisestä ja ystävyydestä ei ole kadonnut mihinkään. Olemme molemmat kokeneet sen, että ystävyyden ei tarvitse välttämättä alkaa lapsuuden prinsessaleikeistä tai ensikänneistä, vaan sen voi kokea vielä reilusti päälle parikymppisenäkin. Vanhat ystävät ovat kummallekin tietysti edelleen tärkeitä, mutta tämänkaltaista sielujen sympatiaa emme ole koskaan aikaisemmin tunteneet. Omalla kohdallani suhteet kotikaupungin ystäviin ovat muuttuneet jonkun verran monestakin syystä. Olen juurtunut uuteen kotikaupunkiini entistä voimakkaammin enkä haluaisi tällä hetkellä asua missään muualla.
Kannustukseksi kaikille niille, jotka tuntevat yksinäisyyttä ja kaipaavat uusia ystäviä, en voi sanoa muuta kuin, että kotoa ei kukaan tule hakemaan! Kuten bestikseni sloganiksi on jo muodostunut, elämässä kaikki on itsestä kiinni. En olisi ikinä voinut kuvitella ystävystyväni tällä tavalla ja näin syvästi kenenkään kanssa. Tunne, että on rakastettu, vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, on parasta mitä ihminen voi toiselle antaa. Olemme poteneet jopa pienoista identiteettikriisiä olemassaolostamme, koska samanhenkisyytemme tuntuu ulottuvat välillä melko uskomattomiinkin asioihin. Ystävyyttämme olemme päässeet toitottamaan ainalehtiin ja radioon saakka, joka on jäänyt varmasti molemmille kivana kokemuksena ja positiivisenä yllätyksenä siitä että, mikä tahansa on mahdollista.
Kun katselen ympärillä olevia ihmisiä ja kuuntelen heidän tarinoitaan, en voi kuin olla onnellinen omasta tilanteestani tällä hetkellä. Kaikki vastoinkäymisetkin on helpompi kantaa, kun vierellä on ystävä, jonka tietää ajattelevan aina minun parastani - vaikka se ei aina siinä tilanteessa tuntuisikaan edes kovin hyvältä. Olemme joutuneet kohtaamaan tämän puolen vuoden aikana paljon kipeitäkin asioita, emmekä ole siis elelleet vain pelkissä bilefiiliksissä. Parasta mitä tiedän on se, kun toisen kanssa voi olla täysin oma itsensä riippumatta siitä, onko hyvä vai huono päivä, itkettääkö vai naurattaako tai ollaanko hiprakassa vai täynnä arjen ruutinitehtäviä. Joka tapauksessa ystävä on koko ajan arjessa mukana, vaikka kaikkea ei tehdäkään yhdessä.
Jos rakas kakkoseni sattuu siis lukemaan tämän, kiitän aivan mielettömästi menneistä kuukausista ja odotan innolla tulevia! Ystävämme sanoin: Tässä tapauksessa kakkonenkin on aina ykkönen ;-)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.