Miksi äiti itkee

Sinuakin sitten myöhemmin. "Hanki elämä" on niin laiha fraasi että et voi olla enempää kuin alle 3kymppinen. Kun elämä kulkee myös sinun kohdallasi eteenpäin ja olet kokenut lastesi kanssa kaikkea mahdollista, niin hyvää kuin pahaakin. Arvosi ovat muuttuneet ja tunnet pohjatonta ikävää, kun et näe lapsiasi pitkään aikaan.
Annat pienillekin asioille enemmän arvoa esim sille, jos joku lapsistasi muistaisi sinua edes soittamalla. Menneet asiat muuttuvat tärkeiksi ja osaat arvostaa sitä mitä olet joskus vähätellyt. Se päivä tulee myös sinulle.

Minä ajattelin samoin kuin sinä, kun olin nuori kahden lapsen äiti. Piti sauhuta koko ajan uutta ja olla mukana kaikissa mahdollisissa harrastuksissa. SILLOIN oli sisältöä, on sitä nytkin, mutta jokaisella ajan jaksolla on tarkoituksensa. - Aika kulkee ja lapset vaan katoaa omaan elämäänsä unohtaen sinut. Vanhempien osa on muistella ja katsella niitä valokuvia ja ikävöidä lapsiaan. Niin se vaan menee.

On tehnytkin sinusta noin tylyn ihmisen...!

kuule itkettää kirjoitti:

Sinuakin sitten myöhemmin. "Hanki elämä" on niin laiha fraasi että et voi olla enempää kuin alle 3kymppinen. Kun elämä kulkee myös sinun kohdallasi eteenpäin ja olet kokenut lastesi kanssa kaikkea mahdollista, niin hyvää kuin pahaakin. Arvosi ovat muuttuneet ja tunnet pohjatonta ikävää, kun et näe lapsiasi pitkään aikaan.
Annat pienillekin asioille enemmän arvoa esim sille, jos joku lapsistasi muistaisi sinua edes soittamalla. Menneet asiat muuttuvat tärkeiksi ja osaat arvostaa sitä mitä olet joskus vähätellyt. Se päivä tulee myös sinulle.

Minä ajattelin samoin kuin sinä, kun olin nuori kahden lapsen äiti. Piti sauhuta koko ajan uutta ja olla mukana kaikissa mahdollisissa harrastuksissa. SILLOIN oli sisältöä, on sitä nytkin, mutta jokaisella ajan jaksolla on tarkoituksensa. - Aika kulkee ja lapset vaan katoaa omaan elämäänsä unohtaen sinut. Vanhempien osa on muistella ja katsella niitä valokuvia ja ikävöidä lapsiaan. Niin se vaan menee.

Lue lisää

45 vuotta, nainen, kolmen lapsen äiti, jolla on se oma elämä.

Vaikka se on vanha fraasi, että hanki elämä, ah, on se vaan niin hyvä ja osuva, silloin kun sen osaa ottaa neuvona, eikä panetteluna joksi sitä en missään nimessä tarkoittanutkaan.

En missään tapauksessa halua vähätellä sitä etteivät muka olisi tärkeitä lasten asiat, tottakai ovat. Mutta jokainen ihminen elää omaa elämäänsä tässä maailmassa, toki läheiset ovat maan suola. Toisten kautta vain ei kannata elää. Ja läheisriippuvuus on kamala asia. Se tukahduttaa ystävyyden pahimmilllaan.

arviosi! kirjoitti:

45 vuotta, nainen, kolmen lapsen äiti, jolla on se oma elämä.

Vaikka se on vanha fraasi, että hanki elämä, ah, on se vaan niin hyvä ja osuva, silloin kun sen osaa ottaa neuvona, eikä panetteluna joksi sitä en missään nimessä tarkoittanutkaan.

En missään tapauksessa halua vähätellä sitä etteivät muka olisi tärkeitä lasten asiat, tottakai ovat. Mutta jokainen ihminen elää omaa elämäänsä tässä maailmassa, toki läheiset ovat maan suola. Toisten kautta vain ei kannata elää. Ja läheisriippuvuus on kamala asia. Se tukahduttaa ystävyyden pahimmilllaan.

Lue lisää

Mitä se roikkuminen tarkoittaa? Roikutko sinä ystävässäsi jos soitat hänelle ja kerrot kuinka kävitte lasten kanssa jossain? Onko se roikkumista jos äitisi soittaa ja kyselee, kuinka voitte ja onko lapset pysyneet terveinä?

Oletteko nykyisin niin itsekkäitä ettei äidille voi kertoa oman perheenne asioita? Lapsenlapsien sairauksia tai koulunkäynnin tuloksia? Luuletteko ettei äitiänne ne kiinnosta, vai onko se reviirillenne tunkeutumista jos haluaa tietää kuinka lastelasten koulu menee?

Ystävänne varmaan sen kuulevat, heitähän enemmän kiinnostaa kuulla lastenne edesottamisia, viis mummista.

Vuosisatoja suku on kuulunut ihmisten elämään, enemmän tai vähemmän, mutta kuitenkin kuulunut ja sen te olette nykyisin unohtanut. Ihmisistä on tullut kylmiä ja itsekkäitä, noin yleisestiottaen.

Älä pelkää kirjoittaa tunteitasi julki,kirjoita lapsille joulukirje joulukortin sijaan.usein kun kirjoittaa asioita paperille ne selkiävät usein itsellekin .

Ei seura ole sama asia kuin omat lapset jotka ovat omaa verta ja lihaa. Seuraahan jokainen saa jos haluaa, ja harrastuksiakin, mutta ei ne korvaa omien lasten yhteydenpitoa.
Onko nykyisin tosiaan niin vaikea ottaa yhteyttä omiin vanhempiinsa?
Tyttäreni kyllä pitävät yhteyttä, mutta haluaisin hiukan aktiivimpaa yhteyttä, edes soittoa vaikka viikottain. Voisin olla kuukahtanut tänne yksikseni, eikä kukaan omaisista tietäisi. Onneksi naapurin rauva käy päivittäin kahvilla ja katsomme toistemme perään.
Lapsilta se olisi vain yksi soitto, mutta äidiltä/isältä monta soittoa, jos on enemmänkin lapsia.
Vaikeaa tuntuu olevan nykyisin tuo nuorten yhteydenpito. ( lapseni 42 v. )

N60 kirjoitti:

Ei seura ole sama asia kuin omat lapset jotka ovat omaa verta ja lihaa. Seuraahan jokainen saa jos haluaa, ja harrastuksiakin, mutta ei ne korvaa omien lasten yhteydenpitoa.
Onko nykyisin tosiaan niin vaikea ottaa yhteyttä omiin vanhempiinsa?
Tyttäreni kyllä pitävät yhteyttä, mutta haluaisin hiukan aktiivimpaa yhteyttä, edes soittoa vaikka viikottain. Voisin olla kuukahtanut tänne yksikseni, eikä kukaan omaisista tietäisi. Onneksi naapurin rauva käy päivittäin kahvilla ja katsomme toistemme perään.
Lapsilta se olisi vain yksi soitto, mutta äidiltä/isältä monta soittoa, jos on enemmänkin lapsia.
Vaikeaa tuntuu olevan nykyisin tuo nuorten yhteydenpito. ( lapseni 42 v. )

Lue lisää

.. mulla on onneksi äitiini todella lämpimät välit... soitellaan joka päivä toisillemme ja vaihdetaan perinteiset kuulumiset. ja eihän sen puhelun kaun tarvitse kestää.... mekin noin 2-5 min puhutaan joka päivä...

ja silloin nähdään kun molemmilla on vapaata töistä. :)

pitäkää kaikki "lapset" ja äidit toisiinne yhteyttä.. kuitenkin olemme täällä niin vähän aikaa! hyvää joulua kaikille lapsille ja äideille

lapsi 21vee kirjoitti:

.. mulla on onneksi äitiini todella lämpimät välit... soitellaan joka päivä toisillemme ja vaihdetaan perinteiset kuulumiset. ja eihän sen puhelun kaun tarvitse kestää.... mekin noin 2-5 min puhutaan joka päivä...

ja silloin nähdään kun molemmilla on vapaata töistä. :)

pitäkää kaikki "lapset" ja äidit toisiinne yhteyttä.. kuitenkin olemme täällä niin vähän aikaa! hyvää joulua kaikille lapsille ja äideille

Lue lisää

itse olen perheestä jossa viisi lasta. Olen 38v. ja itselläni kaksi lasta. Äitini on 63 v. ja isäni oli 62v. kun kuoli nyt syksyllä vaikean syövän uuvuttamana. Molemmat vanhempani olivat vielä työelämässä, tai isä ei enää pariin vuoteen syövän takia. Meillä lapsilla välit vanhempiin, etenkin isään lähenivät sairauden myötä. Olin itse isääni yhteydessä lähes päivittäin parin vuoden ajan, myös äitiini ja kävin mahdollisimman usein. Isä tosin oli välillä huolissaan omasta perhe-elämästäni ja minun perheestäni ja toi monesti esille sitä, että meidän lasten tulee elää omaa elämää. Olisin halunut olla läsnä vielä enemmän kuin olin.
Nyt kun äiti jäi yksin me lapset olemme edelleen lähellä ja saatavilla kun on tarvis. Äiti joutuu muokkaamaan oman elämänsä aivan uudelleen nyt kun jäi yksin, ilman rakasta puolisoa ja meidän lasten isää. Suru on meille kaikille yhteinen ja toisistamme saamme tukea, mutta kukin jatkaa myös omaa elämäänsä. Kun joutuu vastatusten elämän lopullisuuden kanssa ymmärtää läheisten ja vanhempien merkityksen.
Nyt soittelen äidille vähintään yhtä usein kuin ennenkin. Me emme jätä äitiä yksin, mutta annamme hänelle tilaa, sillä hän tarvitsee myös sitä.
-Sinä yksinäinen äiti,keskustele lastesi kanssa tunteistasi, ehkeivät he ole ymmärtänet kuinka paljon kaipaat heitä. Itsekkin välillä oikein pidättelin itseäni, etten soittelisi "liian" usein vanhemmilleni.

kolhujasaanut kirjoitti:

itse olen perheestä jossa viisi lasta. Olen 38v. ja itselläni kaksi lasta. Äitini on 63 v. ja isäni oli 62v. kun kuoli nyt syksyllä vaikean syövän uuvuttamana. Molemmat vanhempani olivat vielä työelämässä, tai isä ei enää pariin vuoteen syövän takia. Meillä lapsilla välit vanhempiin, etenkin isään lähenivät sairauden myötä. Olin itse isääni yhteydessä lähes päivittäin parin vuoden ajan, myös äitiini ja kävin mahdollisimman usein. Isä tosin oli välillä huolissaan omasta perhe-elämästäni ja minun perheestäni ja toi monesti esille sitä, että meidän lasten tulee elää omaa elämää. Olisin halunut olla läsnä vielä enemmän kuin olin.
Nyt kun äiti jäi yksin me lapset olemme edelleen lähellä ja saatavilla kun on tarvis. Äiti joutuu muokkaamaan oman elämänsä aivan uudelleen nyt kun jäi yksin, ilman rakasta puolisoa ja meidän lasten isää. Suru on meille kaikille yhteinen ja toisistamme saamme tukea, mutta kukin jatkaa myös omaa elämäänsä. Kun joutuu vastatusten elämän lopullisuuden kanssa ymmärtää läheisten ja vanhempien merkityksen.
Nyt soittelen äidille vähintään yhtä usein kuin ennenkin. Me emme jätä äitiä yksin, mutta annamme hänelle tilaa, sillä hän tarvitsee myös sitä.
-Sinä yksinäinen äiti,keskustele lastesi kanssa tunteistasi, ehkeivät he ole ymmärtänet kuinka paljon kaipaat heitä. Itsekkin välillä oikein pidättelin itseäni, etten soittelisi "liian" usein vanhemmilleni.

Lue lisää

niin itkisit omia tekojasi. Sitä, että jätit minut yksin lapsena. Sinulla oli harrastukset, ystävät ja kaikki muu tärkeämpää kuin minä. Et olisi myöskään koskaan tukenut ja kasvattanut minua. Jouduin elämään raskaan lapsuuden sinun vuoksesi. Nyt sitten niität sitä mitä kylvit.

Onko vain kaksi vaihtoehtoa? Joko äiti elää vain omaa elämäänsä, ja lapset vain omaa elämäänsä? Missä on se kultainen keskitie?
Minä en ole yksin, minulla on paljon ystäviä, entisiä työtovereita, kuskaan porukoita, keskustelen huoltoaseman kahvilassa. Olen hyvin sosiaalinen ja ihmisten kanssa toimeentuleva.
Onko se nuorten mielestä tunkeutumista heidän elämäänsä, jos haluaa hiukan aktiivisempaa kanssakäymistä, siis äiti ja lapsi?
Minulla on hyvät välit lasteni kanssa, ja tulemme hyvin toimeen, en ole kahlinnut heitä koskaan.
Mutta, se pieni muistaminen ei koskaan olisi pahasta, aivan kuten muistetaan ystäviä ja rakkaitaan, vai eikö äiti / isä kuulu heihin?

N60 kirjoitti:

Onko vain kaksi vaihtoehtoa? Joko äiti elää vain omaa elämäänsä, ja lapset vain omaa elämäänsä? Missä on se kultainen keskitie?
Minä en ole yksin, minulla on paljon ystäviä, entisiä työtovereita, kuskaan porukoita, keskustelen huoltoaseman kahvilassa. Olen hyvin sosiaalinen ja ihmisten kanssa toimeentuleva.
Onko se nuorten mielestä tunkeutumista heidän elämäänsä, jos haluaa hiukan aktiivisempaa kanssakäymistä, siis äiti ja lapsi?
Minulla on hyvät välit lasteni kanssa, ja tulemme hyvin toimeen, en ole kahlinnut heitä koskaan.
Mutta, se pieni muistaminen ei koskaan olisi pahasta, aivan kuten muistetaan ystäviä ja rakkaitaan, vai eikö äiti / isä kuulu heihin?

Lue lisää

Mutta se varmasti suuresti riippuu äidistä ja isästä. Ruikuttajista ei kukaan pidä. Eikä painostajista.

Alkuperäinen kirjoittaja, N60.
Kyllähän hyvät välit ovat tyttäriini ja tuo ikävä iskee useimmiten yöllä. En voi silloin soittaa vaan toivoa, että lapset soittaisivat seuraavana päivänä. Onhan heillä työnsä ja perheensä, mutta 5-10 min äidille ei ehkä ole kovin paljon pyydetty.

Tässä iässä kun ajatukset tulevat yönhetkinä, ja silloin tuntuu todella yksinäiseltä.

Jos nukkumaan mennessä voisi ajatella, että kiva kun tytötkin soittivat ja kertoivat kuulumisia, ehkä unikin tulisi helpommin.

En toki moiti lapsia, hyvät lapset minulla on, mutta ikävälle ei voi mitää. Joskus minulla on ikävä omaa äitiäni, joka on ollut maan povessa jo montakymmentä vuotta. Sitä ikävää vain helpottaisi pieni huomio, että äiti on vielä olemassa.

N60 kirjoitti:

Alkuperäinen kirjoittaja, N60.
Kyllähän hyvät välit ovat tyttäriini ja tuo ikävä iskee useimmiten yöllä. En voi silloin soittaa vaan toivoa, että lapset soittaisivat seuraavana päivänä. Onhan heillä työnsä ja perheensä, mutta 5-10 min äidille ei ehkä ole kovin paljon pyydetty.

Tässä iässä kun ajatukset tulevat yönhetkinä, ja silloin tuntuu todella yksinäiseltä.

Jos nukkumaan mennessä voisi ajatella, että kiva kun tytötkin soittivat ja kertoivat kuulumisia, ehkä unikin tulisi helpommin.

En toki moiti lapsia, hyvät lapset minulla on, mutta ikävälle ei voi mitää. Joskus minulla on ikävä omaa äitiäni, joka on ollut maan povessa jo montakymmentä vuotta. Sitä ikävää vain helpottaisi pieni huomio, että äiti on vielä olemassa.

Lue lisää

voithan sinä itse pirauttaa 5 min puhelun lapsillesi silloin tällöin? Vai miksi et voi? Tuskin lyövät luuria korvaan?

N60 kirjoitti:

Alkuperäinen kirjoittaja, N60.
Kyllähän hyvät välit ovat tyttäriini ja tuo ikävä iskee useimmiten yöllä. En voi silloin soittaa vaan toivoa, että lapset soittaisivat seuraavana päivänä. Onhan heillä työnsä ja perheensä, mutta 5-10 min äidille ei ehkä ole kovin paljon pyydetty.

Tässä iässä kun ajatukset tulevat yönhetkinä, ja silloin tuntuu todella yksinäiseltä.

Jos nukkumaan mennessä voisi ajatella, että kiva kun tytötkin soittivat ja kertoivat kuulumisia, ehkä unikin tulisi helpommin.

En toki moiti lapsia, hyvät lapset minulla on, mutta ikävälle ei voi mitää. Joskus minulla on ikävä omaa äitiäni, joka on ollut maan povessa jo montakymmentä vuotta. Sitä ikävää vain helpottaisi pieni huomio, että äiti on vielä olemassa.

Lue lisää

Hiukan tuntuu kipeältä tuommoinen yöikävöinti. Oletkohan sairastunut depressioon? Jos näin on, niin kyllä se apu täytyy löytyä jostain muualta, eikä kaataa sitä omien lastensa niskaan.

Oikein hyvin muistan nuoruuteni, Kyllä. Äitini sairasti pahaa reumaa, työntelin kaksosten ylileveitä vaunuja viikottain, usein montakin kertaa viikossa äitini luo, matkaa 4,5 km. Autoa ei ollut ja ylileveät vaunut eivät mahtuneet senaikuisiin busseihin. Niin kauan kuin äitini eli pidin tiivistä yhteyttä häneen. Isäni kuoli kun olin 11 v. joten oli vain äiti. Äitini halusi myös hoitaa lapsiani koska hän rakasti niitä, kuten minä rakastin äitiäni. Aina löytyi ainakin se pieni hetki joka tarvittiin äidin kanssa kommunikointiin.
Yksi puhelinsoitto vie 2 min - 15 min. elämästä? Se on hirveän pitkä aika nykyihmisille, eikö totta? Mutta se kaksiminuuttinen voi merkitä jollekkin hyvää asiaa, se voi tuoda mielihyvää, siis sitäkö ei nykynuori pysty antamaan? En ymmärrä.
Lapsieni kanssa on hyvät välit, mutta kun ei pitkään aikaan ole kuullut mitään, niin ikävä vain iskee, se ei ole omistamisen halua, se ei ole toisen elämään sotkeutumista, se on vain ikävää omia lapsia kohtaan. Siinä jos on jotain väärin, niin en ymmärrä?
Oma elämä on todella hallinnassa, on omat ystävät, omat askareet, aivan kuten nuoremmillakin, silti uskallan lapsilleni soittaa sillointällöin, mutta toivoisin heidänkin soittavan sillointällöin ihan vain rupatellakseen.
Oli minullakin nuorempana ns. kiire. Oli mies, työ, eläimet, ystävät ja harrasteet, silti tuli aina se pieni varttitunti aikaa, sen omistin omalle rakkaalle äidilleni, hassua, että minulla ja aikalaisillani oli se vartti aikaa, nyt sitä ei ole kenelläkään, hassua, eikö totta?
Nyt taitaa olla niin, että ihminen on pilalla jos uhraa viikossa vartin jollekkin muulle ihmiselle kuin itselleen.

N60 kirjoitti:

Oikein hyvin muistan nuoruuteni, Kyllä. Äitini sairasti pahaa reumaa, työntelin kaksosten ylileveitä vaunuja viikottain, usein montakin kertaa viikossa äitini luo, matkaa 4,5 km. Autoa ei ollut ja ylileveät vaunut eivät mahtuneet senaikuisiin busseihin. Niin kauan kuin äitini eli pidin tiivistä yhteyttä häneen. Isäni kuoli kun olin 11 v. joten oli vain äiti. Äitini halusi myös hoitaa lapsiani koska hän rakasti niitä, kuten minä rakastin äitiäni. Aina löytyi ainakin se pieni hetki joka tarvittiin äidin kanssa kommunikointiin.
Yksi puhelinsoitto vie 2 min - 15 min. elämästä? Se on hirveän pitkä aika nykyihmisille, eikö totta? Mutta se kaksiminuuttinen voi merkitä jollekkin hyvää asiaa, se voi tuoda mielihyvää, siis sitäkö ei nykynuori pysty antamaan? En ymmärrä.
Lapsieni kanssa on hyvät välit, mutta kun ei pitkään aikaan ole kuullut mitään, niin ikävä vain iskee, se ei ole omistamisen halua, se ei ole toisen elämään sotkeutumista, se on vain ikävää omia lapsia kohtaan. Siinä jos on jotain väärin, niin en ymmärrä?
Oma elämä on todella hallinnassa, on omat ystävät, omat askareet, aivan kuten nuoremmillakin, silti uskallan lapsilleni soittaa sillointällöin, mutta toivoisin heidänkin soittavan sillointällöin ihan vain rupatellakseen.
Oli minullakin nuorempana ns. kiire. Oli mies, työ, eläimet, ystävät ja harrasteet, silti tuli aina se pieni varttitunti aikaa, sen omistin omalle rakkaalle äidilleni, hassua, että minulla ja aikalaisillani oli se vartti aikaa, nyt sitä ei ole kenelläkään, hassua, eikö totta?
Nyt taitaa olla niin, että ihminen on pilalla jos uhraa viikossa vartin jollekkin muulle ihmiselle kuin itselleen.

Lue lisää

Minun lapseni ei halua olla tekemisissä kanssani. Hän muutti pois Suomesta päästäkseen tarpeeksi kauas äidin luota. Minua hän syyttää kaikesta - olen pilannut hänen elämänsä, itsetuntonsa, luottamuksensa ihmisiin jne. jne. Ja niin paljon kuin lastani olen rakastanut, kaikkeni antanut ja parhaani yrittänyt - kannustanut, kehunut ja luottanut. Minua hän syyttää siitäkin, ettemme pidä yhteyttä, emme ole väleissä. Kuitenkaan hän ei koskaan vastaa puheluihini ja harvoin vastaa viesteihinikään.

Minulta kysytään, miten voit elää näin, eikö ole ikävä lasta? Ei minulla voi olla ikävä, en selviäisi tervejärkiksenä. On pakko yrittää elää "omaa elämäänsä" - pakko unohtaa....Lapseni on myös patologinen valehtelija, en voi ollenkaan luottaa siihen, että se, mitä vähän hän kertoo elämästään, pitää ollenkaan yhtä totuuden kanssa. Lapseni on tehnyt valinnan - minunkin puolestani. Juuri nyt hän ei tarvitse, eikä halua äitiä. Ehkä joskus toisen kerran? En voi syyttää lasta, etsin virheitä itsestäni, mutta ei se mitään auta. Minun on vain pärjättävä.

Oma äitini on dementoitunut, eikä enää osaa odottaa, tai kaivata minua. Vaikka käyn häntä katsomassa, ei hän sitä muutaman minuutin kuluttua muista. Minäkin pärjään ilman äitiä.

On aivan turha tuhlata energiaa murehtiakseen tai huolehtiakseen asioista, joita ei voi muuksi muuttaa. Toista ei voi muuttaa, vain oman asenteensa. Toivoa voi, toivoa, toivoa, toivoa....

Tekisi mieli itkeä kirjoitti:

Minun lapseni ei halua olla tekemisissä kanssani. Hän muutti pois Suomesta päästäkseen tarpeeksi kauas äidin luota. Minua hän syyttää kaikesta - olen pilannut hänen elämänsä, itsetuntonsa, luottamuksensa ihmisiin jne. jne. Ja niin paljon kuin lastani olen rakastanut, kaikkeni antanut ja parhaani yrittänyt - kannustanut, kehunut ja luottanut. Minua hän syyttää siitäkin, ettemme pidä yhteyttä, emme ole väleissä. Kuitenkaan hän ei koskaan vastaa puheluihini ja harvoin vastaa viesteihinikään.

Minulta kysytään, miten voit elää näin, eikö ole ikävä lasta? Ei minulla voi olla ikävä, en selviäisi tervejärkiksenä. On pakko yrittää elää "omaa elämäänsä" - pakko unohtaa....Lapseni on myös patologinen valehtelija, en voi ollenkaan luottaa siihen, että se, mitä vähän hän kertoo elämästään, pitää ollenkaan yhtä totuuden kanssa. Lapseni on tehnyt valinnan - minunkin puolestani. Juuri nyt hän ei tarvitse, eikä halua äitiä. Ehkä joskus toisen kerran? En voi syyttää lasta, etsin virheitä itsestäni, mutta ei se mitään auta. Minun on vain pärjättävä.

Oma äitini on dementoitunut, eikä enää osaa odottaa, tai kaivata minua. Vaikka käyn häntä katsomassa, ei hän sitä muutaman minuutin kuluttua muista. Minäkin pärjään ilman äitiä.

On aivan turha tuhlata energiaa murehtiakseen tai huolehtiakseen asioista, joita ei voi muuksi muuttaa. Toista ei voi muuttaa, vain oman asenteensa. Toivoa voi, toivoa, toivoa, toivoa....

Lue lisää

itkenyt olen minäkin jo muutaman vuoden lapsiani, jotka yht äkkiä huomasivat että olen "viallinen". siihen asti kelpasin rahoittajaksi ja ruoan kantajaksi ja vaikka mihin. elämän täytyy jatkua se on liian lyhyt tuhlattavaksi suremiseen. aikuiset lapset elää elämäänsä kukin tavallaan, en heitä sure, lapsen lapsiani suren kyllä kovasti.