Olen lukiolainen poika, eikä minulla ole yhtään oikeaa ystävää. Kaikki kaveruussuhteeni ovat hyvin pinnallisia. En voi siis kertoa kenellekkään syvimpiä salaisuuksiani tai muuta sellaista. Minulla on elämäni aikana ollut oikeastaan vain muutamia syvempiä ystävyyssuhteita, ja tällä hetkellä ei yhtäkään.
Lapsuudessa tutustuin ja ystävystyin helposti, ihan kuin automaattisesti, enkä oikeastaan muista miten se edes tapahtui. Ala-asteella, jonne ainoat syvemmät kaverisuhteetkin sijoittuvat oli helppoa olla kavereitten kanssa; Kaikki pojat mukaan vaan jalkapalloa pelaamaan.
Ylä-asteella minulla ei enää ollut syvempiä kaverisuhteita. Luokalla pari kaveria joiden kanssa sitä "hengailtiin" koulussa. Vapaa-aikana kuitenkaan minulla ei ollut mitään sosiaalista toimintaa.
Nykyään minulla on ehkä 5 kaveria ja kukaan heistä ei ole mitenkään kauhean läheinen. pari kertaa vuodessa joku heistä kysyy, että lähdenkö elokuviin tai dokaamaan.
Syy on luultavasti minussa itsessäni, koska en vaan viitsi kysyä keneltäkään: "Lähetkö mun kaa leffaan?" Ja muutenkin tuntuu kauhean kylmältä pitää ainoita sosiaalisia suhteitaan yllä joidenkin yksittäisten ja kalliiden tapaamisten avulla. Viimeisimpänä tässä maailmassa kykenen kysymään tällaiselta etäiseltä kaverilta: "Voitko olla? Ihan vaa käveltäis ja juteltais." Olen omasta mielestäni suht hauska ja mukava, ja esim. koulussa lentää juttua minkä kerkeää, mutta olen niin harvoin vapaa-ajalla kenenkään kanssa, että menen aina paniikkiin enkä osaakkaan sanoa enää mitään ja sitten alkaa tuntumaan että toinen alkaa tylsistyä ja sitten vasta paniikkiin meneekin, ja se masentaa.
Lapsuudessa tutustuin ja ystävystyin helposti, ihan kuin automaattisesti, enkä oikeastaan muista miten se edes tapahtui. Ala-asteella, jonne ainoat syvemmät kaverisuhteetkin sijoittuvat oli helppoa olla kavereitten kanssa; Kaikki pojat mukaan vaan jalkapalloa pelaamaan.
Ylä-asteella minulla ei enää ollut syvempiä kaverisuhteita. Luokalla pari kaveria joiden kanssa sitä "hengailtiin" koulussa. Vapaa-aikana kuitenkaan minulla ei ollut mitään sosiaalista toimintaa.
Nykyään minulla on ehkä 5 kaveria ja kukaan heistä ei ole mitenkään kauhean läheinen. pari kertaa vuodessa joku heistä kysyy, että lähdenkö elokuviin tai dokaamaan.
Syy on luultavasti minussa itsessäni, koska en vaan viitsi kysyä keneltäkään: "Lähetkö mun kaa leffaan?" Ja muutenkin tuntuu kauhean kylmältä pitää ainoita sosiaalisia suhteitaan yllä joidenkin yksittäisten ja kalliiden tapaamisten avulla. Viimeisimpänä tässä maailmassa kykenen kysymään tällaiselta etäiseltä kaverilta: "Voitko olla? Ihan vaa käveltäis ja juteltais." Olen omasta mielestäni suht hauska ja mukava, ja esim. koulussa lentää juttua minkä kerkeää, mutta olen niin harvoin vapaa-ajalla kenenkään kanssa, että menen aina paniikkiin enkä osaakkaan sanoa enää mitään ja sitten alkaa tuntumaan että toinen alkaa tylsistyä ja sitten vasta paniikkiin meneekin, ja se masentaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo voi olla hankala homma, riippuu niin paljon kaveripiiristä.
Itsellä osa kaveripiiristä hajosi lukioaikana mutta toisaalta löytyi muutama ystävä jotka olin toki aiemmin tuntenut mutta joiden kanssa pidettiin yhteyttä lukion jälkeenkin. Osa kaveruus ja ystävyyssuhteista tosin purkautui mutta tilalle tuli siis uusia.
Tärkeintä on löytää juuri yhteistä tekemistä ja harrastusta ja kiinnostusta. Se voi alkaa että mennään käymään elokuvissa ja sitten keksitään jotain uutta tekemistä.
Itse tosin olin ja olen sellainen joka pysty sellaisen ventovieraan kanssa juttelemaan ja sitä kautta niitä tuttuja löytyi. Mutta ei niiden kanssa heti syvimpiä tuntoja jaeta.
Sinuna vetäisin sieltä jonkun erilleen samasta joukosta jolla on vaikka samoja pulmia tai yhteisiä mielen kiinnon kohteita. Itselläni tuli tietty eriytyminen tietyistä koulukavereista tuolloin ja jouduin etsimään myös seuraa periaatteessa täysin tuntemattomista ihmisistä.
Suosittelen olemaan koulussa vain aktiivinen ja heittämään juttuja ja ehdottamaan menoja. Elokuviin tai ihan kaupungille hengaamaan tai vaikka kylään voi kutsua sitten. Suotta sitä ujostelee, samoja tyyppejä ne ovat koulun ulkopuolellakin.
Tietysti sitten voi aina lukiosta myös poimia sellaisia omissa oloissaan olevia toisia poikia. Heilläkinhän sosiaalinen elämä voi olla rajoittunutta myös koulun ulkopuolella joiden kanssa ehkä voi keksiä lähes mitä tahansa tekemistä.
Itse taidettiin joskus kesäisin pelata korista, talvella tietokoneella tai korttia/lautapelejä, kruisailtiin kaupungilla, shoppailtiin, käytiin lenkillä, kahvilla, myöhemmin baarissa yms. ja kaikkea väritti yleensä eri tasoinen ja tyylinen läpän heitto kenen kanssa satuttiinkiin olemaan liikkeessä.
Mutta itse ne sosiaaliset ympyrät joutuu luomaan. Itse olen ollut aika aktiivinen vaikka en mikään supersosiaalinen olekaan ja kyllä joku aina matkaan tarttuu.
Tytöt tietysti tarjoavat aivan uuden ulottuvuuden tuohon myös. ;)
Tsemppiä!!!
Kyllähän se on oltava myös itse aktiivinen ja tehtävä alotteita. Ei kukaan yksipuolisesti kauan jaksa kysellä toista menoihin mukaan, jossei se toinen kysy välillä. Se passiivisuus saattaa myös antaa kuvan, ettei se toinen oikeasti haluakaan seuraa jossei se kerta koskaan kysy itse. Joten rohkeasti vaan pyytämään porukkaa mukaan. Eihän sen tekemisen tarvi kummallista olla... kyläilyä, ulkoilua, kaupungilla kiertelyä jne. Halvemmallakin pääsee tekemään jotain kivaa.
ystäviä. Oikeita sellaisia. Aina niitä ei omasta totutusta ympäristöstä löydy. Joskus auttaa, jos koettaa vaikka etsiä ystäviä ulkomailta. Foorumeita löytyy, mun mielestä tää on ollut hyvä: http://www.zorpia.com/
Sieltä voi löytyä esim. eteläeurooppalaisia, joiden tapa suhtautua ihmisiin on usein lämmin ja ystävällinen. Nettiystävien kautta voi saada itseluottamusta ja hyväksyntää. Ettei sitten mene niin helposti paniikkiin oikeassa elämässä. Toki olis kiva, jos löytäisit ihmisen, joka lähtis sun kanssa oikeesti kävelylle.
Ehkä mä voisin olla sellainen vaikka, no jos asuttais tarpeeksi lähellä. :D mut riippuu tietty myös susta