En tiedä mitä tehdä. Mieheni on hyvin hiljainen sekä epävarma. Sekä muiden seurassa että minun. On kyllä muutama kaveri joille juttelee, mutta muuten on enemmän sivusta seuraaja. Ei siinä mitään, jokainen saa olla sellainen kuin on. Huomaan itse vain, että hänen hiljaisuutesna ÄRSYTTÄÄ suunnattomasti.
Olen pohtinut, johtuuko ärsyyntyminen siitä, että olen itsekin hiukan epävarma ja näen itseäni hänessä vai enkö vain oikeasti osaa suhtautua hänen hiljaisuuteensa oikein.
Olen itse hyvin sosiaalinen ja yritän olla aina kaikkien kaveri, ja minulta löytyy paljon kavereita. Mutta jos otan mieheni mukaan kavereideni luokse joko hän ei ota kontaktia muihin tai sitten jos ottaa, ei täysin eläydy. Esim. Keskustellessaan hänen kanssaan, hän kyllä pitää katsekontaktin, mutta ei pidä keskustelua yllä, ei sano välisanoja eikä muutenkaan vaikuta kiinnostuneelta. Vaikka ehkä olisikin.
Itse nauran hyvin paljon. Hän vain hymyilee, ei naura. En ole varmaan koskaan nähnyt hänen nauravan suu auki tai niin, että hampaat näkyisivät. Ja kuitenkin ollaan seurusteltu hyvin pitkään. Hänellä on hyviä juttuja ja hän saa mut nauramaan. Mutta hän myös saa itkemään helposti tai lopettamaan nauruni, koska ei vain ymmärrä miksi nauran.
Häneltä myös puuttuu empatia, ei osaa huomioida muita, eikä tulla asioissa vastaan. Eikä anteeksikaan osaa pyytää, vaikka useasti ollaan juteltu anteeksipyytämisen tärkeydestä. Minä olen meidän suhteessa se, joka tekee aina niitä "kompromisseja".
Jos ja kun olen kertonut tunteistani hänelle, hän loukkaantuu ja saa pyydellä kokoillan anteeksi sanojani, vaikka oikeasti olenkin tarkoittanut sitä mitä sanoinkin.
Tykkään hänestä, rakastankin. Mutta välillä ei vain jaksa olla yksin se tämän talouden kompromissaaja.
Olen pohtinut, johtuuko ärsyyntyminen siitä, että olen itsekin hiukan epävarma ja näen itseäni hänessä vai enkö vain oikeasti osaa suhtautua hänen hiljaisuuteensa oikein.
Olen itse hyvin sosiaalinen ja yritän olla aina kaikkien kaveri, ja minulta löytyy paljon kavereita. Mutta jos otan mieheni mukaan kavereideni luokse joko hän ei ota kontaktia muihin tai sitten jos ottaa, ei täysin eläydy. Esim. Keskustellessaan hänen kanssaan, hän kyllä pitää katsekontaktin, mutta ei pidä keskustelua yllä, ei sano välisanoja eikä muutenkaan vaikuta kiinnostuneelta. Vaikka ehkä olisikin.
Itse nauran hyvin paljon. Hän vain hymyilee, ei naura. En ole varmaan koskaan nähnyt hänen nauravan suu auki tai niin, että hampaat näkyisivät. Ja kuitenkin ollaan seurusteltu hyvin pitkään. Hänellä on hyviä juttuja ja hän saa mut nauramaan. Mutta hän myös saa itkemään helposti tai lopettamaan nauruni, koska ei vain ymmärrä miksi nauran.
Häneltä myös puuttuu empatia, ei osaa huomioida muita, eikä tulla asioissa vastaan. Eikä anteeksikaan osaa pyytää, vaikka useasti ollaan juteltu anteeksipyytämisen tärkeydestä. Minä olen meidän suhteessa se, joka tekee aina niitä "kompromisseja".
Jos ja kun olen kertonut tunteistani hänelle, hän loukkaantuu ja saa pyydellä kokoillan anteeksi sanojani, vaikka oikeasti olenkin tarkoittanut sitä mitä sanoinkin.
Tykkään hänestä, rakastankin. Mutta välillä ei vain jaksa olla yksin se tämän talouden kompromissaaja.
Vastaukset 9
Vanhimmat
oikein kunnolla ole päässeet kohtaamaan =(
Ja sehän on tietysti parisuhteessa aika harmin paikka...
Jos olette kimpanneet jo pitkään, se arki sitten nähtävästi on tullut suhteeseen, ja on näyttänyt kaikki korttinsa: yhteiselo ei olekaan niin saumatonta =/
Itse olen myös hyvinkin nauravainen hahmo =)
Huumori lentää, nauran paljon mutta osaan toki olla vakavakin, kun sitä vaaditaan.
Mieheni on samanlainen: Hän nauraa, vitsailee, puhuu paljon, mutta osaa ottaa asioita vakavastikin ja kuunnella.
Itse en osaisi kuvitella eläväni parisuhteessa, jos toista osapuolta ei saa mukaan juttuun, ei voi yhdessä kunnolla nauraa tai muutenkaan...
Kannattaisiko teidän puhua tulevaisuudesta?
Mikähän oli se mihin tässä miehessäsi alunperin ihastuit? Ei kait se vaan ollut tämä hiljaisuus ja rauhallisuus ja nyt se sitten onkin kääntynyt ärsyttäväksi piirteeksi? Ongelma taitaa olla se, että hän ei käyttäydy SINUN odotustesi mukaisesti. Todennäköisesti saat hänet hiljenemään entisestään jos koko ajan tarkkailet ja arvostelet häntä. Miksi hänen pitäisi nauraa suu auki ja mistä sinä tiedät hänen "eläytymisensä" keskustellessaan jonkun kanssa. Oletko koskaan kysynyt, miten hän kokee sinun tapasi kommunikoida?
Voisiko mitenkään olla, että hän on "asperger"-aikuinen...? en ole ihan varma muistanko oikein tuon sanan...jos hän on ihan luonnostaan sellainen, niin voisi olla mahdollista? ehkä ei ole diagnosoitu koskaan? Mutta ei silti välttämättä ole aspergeri, luonteissammehan on eroavaisuuksia paljonkin. Annetaan kaikkien kukkien kukkia! :)
Hiljaisuuteni takia en ole parisuhteessa, eikä minulla ole kuin yksi kaveri. Mielestäni hiljaisille miehille ainoa oikea nainen on myös hiljainen nainen, jolla ei myöskään ole paljon kavereita. Eihän siitä mitään tule jos toinen on sosiaalinen ja toinen erakko luonteeltaan.
Mun mies on myös hiljainen. Ja voi että se osaa ärsyttää!!
Kun meille tulee mun kavereita/sukulaisia kylään, yks vaan istuu tietokoneella tms ja jos joku siltä jotain kysyy, sillä menee niin kauan vastata (jos kuulee mitään keskittymiseltään) et mä saatan vastata jo hänen puolestaan, tai sit kysyjä menee jo hämilleen...
Kun hänen sukulaisiaan/kavereitaan tulee kylään meille, jutteleminen ja viihdyttäminen jää mulle, kun ei se sitä tee. Nykyään olenkin alkanut häipymään kotoa jos hänen tuttujaan on tulossa käymään, mulla niin menee hermot.
Mua haluttais lähteä käymään mun sukulaisten luona tuolla useamman sadan kilsan päässä kylässä, mut en kehtaa viedä häntä sinne! Kun pitäis olla vielä siellä yötäkin sukulaisten nurkissa...
Mutta ootappa kun viinaa saa, tai edes tietää kohta saavansa, se koko ihminen muuttuu, alkaa jutella ja äänikin muuttuu jo kovemmaksi. Normiarkena sen ääntä harva kuulee, vaikka jotain sanoiski...
Aluksi yritin antaa hälle tilaa rentoutua ja puhua niinkuin haluaa, ja vältin vastaamasta hänen puolestaan, mut nyt sit on niin hermot menny etten jaksa/kehtaa odottaa joka vastausta sikakauan...
Ihan niinku mulla ois joku 4 v poika, jolta joku täti jotain kysyy, ja sitten minä odotan mitä se vastaa ja selvennän/korjaan...
Mitäs olette ottaneet itsellenne hiljaisen miehen, kylläkai niitä puheliaampiakin löytyy.
Voi ei! Nyt kuulostaa niin pelottavan tutulta et oikee rupes naurattaa!! :) Itse oon ollu 7 vuotta suhteessa, ja asuttu 2 vuotta jo yhdessäkin ja oon jo niin kypsänä siihen kun toinen ei yksinkertasesti puhu juur mitään! Ei sen pahemmin mullekaan saati sit mun tai oman perheensä kans! Tunteistaan ei todellakaa osaa puhua, eikä oikeestaan mistään arkipäivän asioista.
Itse olen kova puhumaan ja vaikka kenen kanssa juttu luistaa mutta oman avomiehen kans on joskus kun puhuis seinän tapetille.
Ja vakavasti puhuen oon hvyin loppunut tähän tilanteeseen henkisesti.. Vaikka asutaan yhdessä ja kihloissa ollaan, niin taidetaan olla liian erilaisia. En kuitenkaa haluu mykän kanssa asua loppu elämääni, kun tärkeintä loppu viimeks on se yhteinen kommunikointi, ja jos se ei toimi niin onko millään muulla edes väliä!
Kuulostaa siltä, että olet tainut periä minulla 15 vuotta käytössä olleen kaksoiselämää viettäneen tuppisuuavomiehen. Näin jälkikäteen voin analysoida "hiljaisuuden" syiksi: hänen vuosia viettämän kaksoiselämän, taipumuksen aspergeriin, ja pitkälti siitä johtuneen empatian puutteen.