ollaan avomiehen kanssa oltu erossa nyt kuukausi. Takana kolmen vuoden yhteinen elämä. Ei lapsia.. Ero tapahtui miehen aloitteesta, mutta halusin sitä myös itse.
Välillä on päiviä, että kaikki tuntuu olevan ok. Päiviä, jolloin jaksan hyvin ja olen tyytyväinen eropäätökseen.
Sitten on taas tällaisia päiviä. Sisällä on vaan täysi tyhjyys. Tuntuu kuin ei olisi mitään jäljellä. Mielessä pyörivät kaikki ne hyvät hetket joiden vuoksi yhdessä olimme. Tunnen olevani niin helvetin yksinäinen ettei mitään rajaa...
Miten tästä yksinäisyyden tunteesta pääsee irti. Kun olimme yhdessä toinen oli aina jollain tavalla läsnä ja tehtiin paljon asioita yhdessä. Nyt ei ole kuin tyhjät huoneet ympärillä ja tappava hiljaisuus.
Ystäviä minulla on, mutta kaikki tuntuvat olevan taas niin kiireisiä, että minä unohdun.. Kaikki ystäväni elävät parisuhteessa ja tänään taas on ollut sellainen päivä, että kaikilla on jotain parempaa tekemistä perheensä kanssa. Minulla ei mitään.. istun vaan kotona, katson televisiota ja itken pahaa oloani.
tällaisina päivinä haluaisin vaan takaisin siihen parisuhteeseen mikä meillä oli. Se ei kuitenkaan ole millään tavalla mahdollista. Vaikka paljon oli hyvää, niin paljon oli myös huonoa, jonka vuoksi yhteinen elämä ei enää ole mahdollista. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Mutta miten tästä yksinäisyydestä ja pahasta olosta pääsee irti ja yli? Tällä hetkellä tuntuu vaan, että elämäni on yhtä helvettiä...
Välillä on päiviä, että kaikki tuntuu olevan ok. Päiviä, jolloin jaksan hyvin ja olen tyytyväinen eropäätökseen.
Sitten on taas tällaisia päiviä. Sisällä on vaan täysi tyhjyys. Tuntuu kuin ei olisi mitään jäljellä. Mielessä pyörivät kaikki ne hyvät hetket joiden vuoksi yhdessä olimme. Tunnen olevani niin helvetin yksinäinen ettei mitään rajaa...
Miten tästä yksinäisyyden tunteesta pääsee irti. Kun olimme yhdessä toinen oli aina jollain tavalla läsnä ja tehtiin paljon asioita yhdessä. Nyt ei ole kuin tyhjät huoneet ympärillä ja tappava hiljaisuus.
Ystäviä minulla on, mutta kaikki tuntuvat olevan taas niin kiireisiä, että minä unohdun.. Kaikki ystäväni elävät parisuhteessa ja tänään taas on ollut sellainen päivä, että kaikilla on jotain parempaa tekemistä perheensä kanssa. Minulla ei mitään.. istun vaan kotona, katson televisiota ja itken pahaa oloani.
tällaisina päivinä haluaisin vaan takaisin siihen parisuhteeseen mikä meillä oli. Se ei kuitenkaan ole millään tavalla mahdollista. Vaikka paljon oli hyvää, niin paljon oli myös huonoa, jonka vuoksi yhteinen elämä ei enää ole mahdollista. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Mutta miten tästä yksinäisyydestä ja pahasta olosta pääsee irti ja yli? Tällä hetkellä tuntuu vaan, että elämäni on yhtä helvettiä...
Vastaukset 26
Vanhimmat
niin meitä on muitakin.Tuntuu kuin lukisin oman kirjoitukseni tästä. Kuules se on vain pakko jaksaa, pakko pakko pakko. niin hoen itselleni ja taas on päivä mennyt, kuukausi jne. odetellaan valoisampia aikoja ja kesää, yritetään alkaa elämään viimeistään ensi kesänä. olen antanut itselleni luvan olla kuin karhu talviunilla ja surra ja käsitellä asioita. jonain päivänä huomataan...että mehän eletään taas!!!Tsemppiä tähän valottomaan aikaan!!!!
Hyvä kuitenkin, että on niitä hyviäkin päiviä. Kuukausi on vielä lyhyt aika ja jonain päivänä tosiaan tulet huomaamaan, että enää et haikaile takaisin. Vaikka se juuri nyt tuntuu vaikealta. Uskon, että elämä tulee paranemisen myötä tuntumaan paremmalta kuin koskaan. Me ihmiset olemme loppujen lopuksi samanlaisia. Eroaminen tuntuu aina aluksi pahalta ja KAIKEN näköisiä tunteita tulee pintaan jne. Mutta kaikki siitä toipuvat täysin ajan myötä. Mikäli elämässä asiat ovat muuten suht normaalilla tasolla.
Aloita uusi harrastus! Älä kato telkkaria yksin kotona. Näitä kahta todella simppeliä neuvoja noudattamalla minä sain uuden elämän. Puoli vuotta sitten minä olisin voinut kirjoittaa tuon saman kuin ketjun aloittaja. Aloitin itsepuolustuslajin harrastuksen; käyn jumpissa ja lenkkeilen säännöllisesti ja sain oman uuden elämän. Sain uusia ystäviäkin. Ja sitäpaitsi kroppa ei ole ikinä näyttänyt näin hyvältä. SUOSITTELEN!!
Netin ulkopuolella on se todellinen elämä. Eli sama kommentti kuin tv:n katteluun. Mene ulos ja elävään maailmaan, sieltä löytyy paljon kiinnostavia asioita.
Ei ole helppoa keksiä eron jälkeen mitä elämällä tekis, mut pure hammasta ja mene eteenpäin.
Pääasia on liike, ei päämäärä... :)
Täällä ilmoittautuu yksi yksinäinen joukkoon tummaan. lauantai ilta tappaa alleen.....
Yksinäisyys on musertava tunne. Sen puristuksesta on vaikea päästä pois, se vain kietoo ihmisen pimeään syliinsä. Mä aloitin kirjoittamaan päiväkirjaa, joka ikinen päivä. Kun lukee vanhoja tekstejä niin huomaa yllättäviä asioita. Vaikka tuntuu että rypee koko ajan yhtä pohjalla, niin kuitenkin kehitystä tapahtuu. Kun huomaa kehitystä niin siitä saa voimaa.
Mulle kirjoittaminen auttaa vaikka ei uskoisi.
Olen siis yli kolmekymppinen mies joka kirjoittaa päiväkirjaa. En olisi koskaan uskonut moista itsestäni...
Jotkut ihmisistä on sellasia et niitä ei oo luotu yksineläjiksi. Sitten kun on eronnu niin toi yksinäisyys on niin tappavaa et itse en osaa tehdä muuta kuin lohduttaa oloa juomalla ja käymällä jossain kaupungilla. Huono keino mut tuntuu et tukehdun jos jumitan kotona.
Minäki olisin voinut tuon viestin kirjoittaa. Meitä on monia samassa tilanteessa, mutta totuus on se ettei se ajatus välttämättä paljon helpota. Itse olen vielä työtön, ei ole niitäkään kontakteja.
Pakko on vaan elää näidn tunteidensa kanssa yksin. Pakokeinoa ei ole. Hetken helpotuksen minulle tuo liikunta ja uiminen. Ja shoppailu.
Yritin jopa netin kautta etsiä uutta miestä ja tapasinkin yhden, eihän se ollut luonnossa yhtään sellainen mikä olisi vedonnut mitenkään, kaikki meni ristiin mielipiteitä ja tapoja myöten. Ja nyt olo on entistä tyhjempi.... Kesää odotellessa, eipä taida sekään tuoda kun sateen. Joo, on vähän mustia ajatukset nyt...
Puolitoista vuotta on nyt erosta ja viime uutena vuotena tein lupauksen, että vuosi 2008 on minulle aivan jotain muuta kuin mennyt vuosi. Viimeistään kesällä alan taas elää ja lopetan menneiden suremisen, kaunis kesä korjaa kaiken. Niin jaksoin vielä vuosi sitten uskoa.
Nyt on tämäkin vuosi pian taas vaihtumassa ja mitä voinkaan todeta. Mikään ei ole muuttunut. Yksinäisyys on vaan pahentunut. En pääse tästä enää koskaan yli. Katkeroidun ja ensimmäistä kertaa elämässäni taidan ymmärtää niitä ihmisiä, jotka puhuvat masennuksestaan. Olen tahtomattani ja vähitellen liukunut heidän joukkoonsa. Olen yksi heistä enkä näe elämässäni enää mitään millä jaksaisin itseäni tsempata. Olo vain pahenee.
Puoli vuotta mennyt surressa eroa.
Vähät ystävät tavattu niin usein että yhteydenotot alkavat tuntua kerjäämiseltä.
Pahinta se, että eksä hyppäsi suoraan seuraavaan
sänkyyn välttäen saman yksinäisyyden.
Yöt menevät valvoessa, kaikki kuihtuu ympärillä,
tulevaisuuden haaveet haudattu.
Olo kuin kuolemaan tuomitulla joka odottaa
sellin viimeistä oven aukaisua.
Elämän yksinäisintä joulua odotellen,
sateen ropinaa ikkunassa tuijotellen.
Minulle kävi ihan samoin. Ex-avovaimo hankki heti uuden miehen, jo ennen kuin muutimme erilleen.
Itse en pysty edes ajatella seurustelevani jonkun kanssa. Pettäisin vain itseäni ja toista osapuolta.
Joulu ahdistaa, joka paikassa toitotetaan PERHE, PERHE, PERHE, PERHE, PERHE.... Eipä ole perhettä, eli ei kai ole jouluakaan.
Samoja tunteita, samoja ongelmia kun kaikilla edellisillä, mutta nyt minä taas päätin omalta osaltani, että tämä itsesäälissä vellominen saa riittää! Minä olen hyvä ja arvokas ihminen vikoineni päivineni. Eikä minulla ole kun itseni johon luottaa ja uskoa... Join hyvät kahvit, kävin saunassa, parhaan kaverini, eli itseni kanssa. ja nyt otan pari olutta. YKSIN. Ja nautin. Eikä tämä olekaan nyt taas ollenkaan hullumpaa. Olen oman elämäni sankari ja herra minua ei rajoita eikä määräile kukaan.Eikä ole tuossa vieressä sitä "huonoa ja ärsyttävää" miestä, jonka kanssa ei sujunutkaan.
Huomenna on uusi päivä taas taidan mennä kaupunngille, kulkea omia polkujani. Enkä edes odota, että joku merkityksellinen kävelisi vastaan. Enkä tarvitse näitä huonoja välinpitämättömiä "ystäviänikään" ollenkaan, pysyköötkin pois, ne ei ole arvoisiani ollenkaan. Minulla on oma ELÄMÄ. Eli Olisiko elämä sittenkin elämisn arvoista?
Luo OMAnlaisesi joulu. Joulumieli löytyy sydämstä, ei perheestä eikä tavaroista. Sillä; "Vähän ihmiset tajuavat yksinäisyydestä, sen ulottuvuuksista, sillä joukko ei ole seuraa, kasvot ovat vain kuvagalleria ja puhe helisevä vaski siellä, missä ei ole Rakkautta". (Francis Bacon)
jos pystyt olemaan sinut itsesi kanssa ja
tunnet pärjääväsi yksinkin.
Itsesääliäkö, se tässä on mietityttänyt mutta
enemmän tunnen pohjatonta surua, kaikkeni
yritettyänikään mikään ei tunnu enää miltään.
Tunteista kun on vaikea päästä päättämällä eroon.
Muistan kuinka aikoinaan kun yksinolo oli
oma valintani niin en tuntenut yksinäisyyttä,
jopa nautin tietynlaisesta vapaudesta.
Nyt jätettynä koen vain hirveätä ahdistusta
ja joudun pakenemaan iltaisin kotoa kun seinät
kaatuvat päälle.
En ole keksinyt mitään ulospääsyä, olen
eksynyt tunneliin jonka seinä on jo vastassa.
Tiedän toki jätetyn tunteet, ja sen että niitä tulee monenlaisia, niin myös minulla, vaikka itse jätinkin mieheni ja menneen. Kerran on minutkin jätetty, nyt paljon paljon jälkeenpäin, en huolisi tätä miestä enään mistään hinnasta elämäntoverikseni, olen kasvanut jo valovuosia hänestä henkisesti...Mutta se miksi OLEN TULLUT, on juuri näiden menneiden pahojen tapahtumienkin summa. Olen vahva ja pärjään.
Tunteisiin ei kuitenkaan kukaan kuole. Ne pitää vaan elää läpi, antaa niiden tulla. Kyllä on tunnelistakin ulospääsy, se pitää vaan itse oivaltaa ja hakea. Jos itselläsi ei ole voimia hae apua ammattilaisilta jostain sinulle sopivasta paikasta. MTT, seurakunta, sukulaiset yms.
Itse olen onnellinen siitä, että saan olla yksin. Alkuun eron jälkeen en olisi halunnut käydä missään kun oli niin suuri nautinto siitä, että saan olla yksin kotona.
Kukaan ei kiusaa, kukaan ei nälvi, kukaan ei arvostele, kukaan ei painosta seksiin. Kukaan ei paisko esineitä eikä rähjää.
Ihanan rauhallinen olo.
Itse erosin, ex harjoitti henkistä ja fyysistä (lievää) alistamista.
Tottakai olo on välilä ankea siitä, että annoin itseäni kohdeltavan huonosti enkä häipynyt suhteesta aikaisemmin. Mutta, ehkä minun täytyy vaan hyväksyä itseni, meni aikaa ennen kuin pystyin keräämään rohkeutta ja eroamaan. Vuosikausien alistamisen tuloksena uskoin olevani syypää kaikkeen. Ex on taitava manipuloimaan.
Eli joskus yksinäisyys voi olla helpottavaa ja ihanaa. Tottakai on ihana nähdä ystäviä ja päästä pois kotoa.
tunteita kaikkia ja erostani jo muutama vuosi.
Olin vuosikymmeniä parisuhteessa ja itse lopulta jätin kaiken.
En halunnut elää pettävän puolison kanssa enää,sitähän se oli koko parisuhteemme ajan vähän väliä.
Kun lapset lähti maailmalle,lähdin minäkin.
Nuo kaikki aiemmat tekstit,kuin omasta elämästäni eron jälkeen.
Mutta,nyt voin jopa nauraa helpottuneena,kun viimeinkin otin oman elämäni haltuun ja se oli oikein.
Kyllä selviätte ja vaikka kipeitä on tunteet ja mieli kuin vuoristorataa,sellaista se on eron jälkeen.
Päiväkirja on todella hyvä,kirjoitin vuosia jo ennen eroamme,ja nyt kun luen,en kuvittele mitään enää,enkä halua palata entiseen parisuhteeseen missään tapauksessa,vaikka tulisi mahdollisuus.
Eron jälkeen just joulut,juhannukset on kipeitä aikoja,myös viikoloput,tavallinen arki helpottaa oloa.
Näin se on ja samanlaisia ollaan,sen huomaan.
Minusta on ihan mukava herätä aamulla omassa kodissa jossa kukaan ei pura pahaa oloa minuun,kyllä ihminen on luotu selviämään.tsemppiä kaikille!
ei tunteita pysty tukahduttamaan tai unohtamaan , ne pitää käsitellä itsessään - ei elää toisen kautta. Te olette käsitelleet tunteita, sama se on miehillä edessä, mutta keinot vain on erilaiset.
kiitos vastanneille. Toisaalta on helpottavaa kuulla, että muutkin painiskelevat samojen asioiden ympärillä, mutta toisaalta ei se oloa helpota...
Tänään meni pari tuntia siihen, että herättyäni sain itseni kammettua sängystä ylös. Piti todella miettiä, että minkä helvetin takia kannattaa nousta tänään. Noh, onneksi on hurtta, joka on pakko päästää ulos aamuisin.
Oloani pahentaa se, että asun vieläkin meidän yhteisessä kodissa. Mies ei ole samoissa neliöissä ollut tämän kuukauden aikana, mutta itse joudun tuijottamaan näitä muistojen kyllästämiä huoneita ja seiniä. Nukkumaan entisessä yhteisessä sängyssä. Suunnitelmissa on kuitenkin muuttaa pois, mutta mahdollista on varmaan vasta tuossa reilun kuukauden päästä.
Tänään aloin miettiä sitä, miltä tuntuisi nähdä exä uuden naisen seurassa. Tämä kaupunki on sen verran pieni, että varmasti törmäämme usein. Luulen, että jos näkisin hänet uuden kanssa menisin täysin murskaksi. Tiedän, että hänellä on ollut jo tässä välissä yksi "laastari"-suhde, mutta en onneksi heihin törmännyt. Itse en voisi kuvitellakaan olevani kenenkään toisen kanssa pitkään pitkään aikaan. Sen verran paljon minulla on vielä tunteita jäljellä exää kohtaan.
Exäni soittelee minulle päivittäin useita kertoja, pyytää anteeksi tekojaan ja anelee uutta mahdollisuutta, jota en voi historiaamme ajatellen antaa (suhteeseemme sisältyi ajoittain paljon henkistä väkivaltaa, alistamista, miehen mielenterveydellisiä ongelmia, välillä jopa fyysistä väkivaltaa). Vaikka suhteessa on ollut paljon pahaa, on siinä ollut myös paljon hyvääkin, ja se hyvän menettäminen sattuu niin helvetisti. Kuitenkin itkemme noiden puhelujen aikana yhdessä pahaa oloamme ja sitä miten vaikeaa on olla ilman toista. Välillä tuntuu, että haluaisin antaa uuden mahdollisuuden, mutta se ei vaan olisi kestävää.
Eilen aamulla päätin, että en enää vastaa puheluihin, koska niistä seuraa aina vaan entistä pahempi olo. Iltapäivällä kuitenkin taas vastasin, mutta pyysin, että ei enää soittaisi. Pakkohan sitä on jo alkaa päästämään irti toisesta. Eikä ole soittanutkaan..
Mutta toisaalta puhelin onkin ollutkin sen jälkeen täysin mykkä, ei soita kukaan muukaan... Puhelut exän kanssa on olleet edes jonkinlainen kontakti elävään ihmiseen.
Yksinäisyys jatkuu. Onneksi huomenna on jo työpäivä...
vaikeaa,erossa kun vielä rakastaa,ihan samantapaista olen kokenut ja koiran vuoksi,olin vielä lopulta samassa asunnossa.
Muutin kauas,sillä en olisi kans kestänyt jos olisin nähnyt hänet toisen kanssa.
Nyt ei enää hairitse yhtää,kun erosta jo aikaa,mutta helppoa ei ole ero,sen kyllä myönnän,koville ottaa,kun kaikki muuttuu.
Jaksamista,Sinulle!
eikös olekin kumma juttu kun elämä hymyilee niin se tuntuu kaikin puolin täyteläiseltä?kaverit soittavat,tekstailevat,tavataankin.mutta kun itsellä alkaakin huono jakso,ero tai muu surullinen aikakausi,niin tuntuu kuin kaikki häviävät omille teilleen.kavereilta ei saa kannusustusta,ja jos soittavatkin ,hehkuttavat kuinka ihku mieskamu heillä nyt sattuu olemaankaan,kehuvat että he kyllä keskustelevat ja tykkää niin toisistansa.eivät he edes tunnu tajuavan että kärsivä tosiaan kituu sisuskaluja myöten kivoissa muistoissaan ja yrittävät taistella päivä kerrallaan irtoamistaan erostaan.kauheeta jos näin,mulla oli epämääräinen juttu mikä kolahti mutta kaveri onkin pelimiehiä ilmeisestikin,ja homma kuivui kokoon.tuntuu kummalliselle että silloin ns ystävät haihtuvat,eivät ole tavoiteltavissa ja sehän ottaakin päähän.olkoot kai niillekin tulee kriisejä joskus...t,irtokissanainen
Allekirjoitan mielipiteesi. Tuntuu kun ero olisi joku tarttuva tauti.
Ehkä kaverit eivät tunne vain oloaan hyväksi eronneen seurassa, vaivantuvat. Itselle riittäisi kun voisi puhuu vaikka säästä niiden kans. Ei ole pakko puhua erosta, eikä ole pakko puhua siitä miten hyvin heillä menee..
Loppujen lopuksi vaikeina aikoina ihminen on aina yksin ongelmiensa kanssa... Niin yksin..
Eiväthän oikeat ystävät jätä sinua, kun olet hädän keskellä?! Ei tuollaisia ihmisiä voi edes ystäviksi kutsua.
Itse erosin pitkästä avoliitosta vuodenvaihteessa. Päätös oli yhteinen, mutta olin valtavan pettynyt itseeni ja mieheeni, että epäonnistuttiin. Surullinen ja yksinäinen.
Kaksi suurta syytä miten pääsin erosta yli, oli omat vanhempani ja rakkaat ystäväni. Saatoin lauantai-iltana mennä vanhemmilleni, tein äidin kanssa ruokaa, saunottiin ja katsottiin saksalaista poliisisarjaa yhdessä. Välillä oltiin vaan hiljaa. Jos itketti, he ottivat syliin, eivät kyselleet, vaan lohduttivat.
Rakkaat ystäväni auttoivat omilla tavoillaan; yksi antoi lakiapua omaisuuden jaossa, toinen kuunteli tuntikausia puhelimessa, kolmas raahasi väkisin jumppaan.
Selviytyminen olisi ollut vaikeaa ilman noita ihmisiä.
Nyt kun elämä rupeaa pikkuhiljaa helpottamaan, autan taas omalla tavallaan heitä. Parin viikon päästä kokkaan heille illallisen, hemmottelen ja kiitän heitä ja päätetään eräällä tavalla tämä hullu vuosi rakkaassa seurassa.
Tottakai eroprosessani apuna toimin myös minä itse. Kävin terapeutilla puhumassa muutaman kerran ja käytin keväällä unilääkkeitä. Lääkkeillä sain unirytmini tasaiseksi ja kesän korvalla elämä rupesi pikkuhiljaa helpottamaan. Juhannuksena tirautin viimeiset kyyneleet.
Kesällä päätin, että nyt tää märehtiminen loppuu. Liityin Painonvartijoihin ja nyt on eukko jo 8kg pienempi ja tosi sutjakassa kunnossa :) Ehkä ilo ja valo näkyy ulospäin; syksyllä sain uuden työpaikan ja treffailuakin olen harrastanut, tosin vielä en kykenisi uuteen vakavaan suhteeseen.
Toivottavasti kertomukseni antaa uskoa kaikille surullisille. Keväällä tuntui, että mikään ei ole minkään arvoista, mutta kyllä se elämä pikkuhiljaa rupesi helpottamaan.
Tuo on totta mitä mainitsit ystävistä. Minulla ei viissiinkään todellisia ystäviä ollutkaan.
Mulle kävi niin vanhempien kanssa että heistä tuli yli-huolehtivia, jatkuva soittelu ja kysely asioista. Kehtavasivat vielä sanoa että mulle kävi hyvin, kun erosin.
Loppujen lopuksi katkaisin välit vanhempiini käytännössä kokonaan. Se oli väärin, mut en vaan jaksanut enää. Olisin toivonut että he olisivat edes vähän ymmärtäneet minua...
Kyllä oma äitinikin lohkaisi tämän kuuluisan: "nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja lähdet vaikka lenkille" -fraasin. Sinänsä totta tuo lause, mutta pahimmassa surussa, kun tuntuu, että koko maailma kaatuu päälle, on vaan vaikea ryhdistäytyä.
Juttelin sitten äitini kanssa ja sanoin ihan suoraan, että tuo ei ole nyt se oikea kikka tähän hätään. Hän uskoi ja rupesi suhtautumaan tilanteeseeni eri tavalla.
Usein vanhemmat ovat ylihuolehtivaisia ja yrittävät joskus typerillä kommenteilla ja neuvoilla auttaa. Kaikissa elämäntilanteissa.
Välejä vanhempiiin ei kannata katkaista, jos se vain on mahdollista. Tämän hullun vuoden yhtenä saldona on ollut sen asian tajuaminen, että läheiset perhe- ja ystävyyssuhteet ovat kultaakin kalliimpia. Tosin olen sen kyllä aina tiedostanut, nyt vaan entistä selvemmin.
Voimia ja halaus sinulle kuka ikinä oletkin!
Yritin puhua heidän kanssaan asioista, siitä mitä itse tunnen ja mitä olen käymässä läpi. Mutta he vain jatkoivat yli-huolehtimistaan ja kommentointiaan.
Olen ihan samaa mieltä että välejä ei kannata katkaista, jos se vain on mitenkään mahdollista. Mä vaan paloin loppuu siihen huolehtimiseen ja kommentointiin.. Kun itse pohjalla niin ei jaksa asioita joista tulee lisää painolastia.
Mun piti vaan saada se loppumaan jotenkin, kun puhe ei auttanut. Tiedän että hyvää he periaatteesssa tarkoittivat, niin kuin jokainen vanhempi haluaa hyvää lapselleen. Jouduin vaan laittamaan itseni etusijalle kun olin sen syvän mustan kuilun reunalla...
Kiitos ja halaus sinulle kuka ikinä oletkin.
totuus on että kaikkia koetellaan,hyviäkin onnekkaita ihmisiä joskus.juu olen sen verran saanut tarpeeksi teeskentekevistä itsekkäistä ns ystävistä että hastalavistat vaan.ja te pullakotiihmiset jolla vanhemmat sentään tukena,älkää marisko te ette tiedä mitä olla yksinhuoltaja ilman elossa olevia vanhempia,tosiystäviä,te olette hyvissä asemissa! älkää naukuko! minä olen joutunut sydänsurutkin kokemaan yksin!!mutta onneksi elämä antaa joskus ihanuutta,naurua ,seksiä ,ihastimisia,sentäs vähän silloin tällöin.ja vaikka muru hylkäskin minut baarihutsun takia,soutvhat! olkoot !