Oon luonteeltani/ihmistyypiltäni sellainen, että olen hyvin sosiaalinen ja viihdyn paljon ihmisten seurassa, viihdyn toki yksinkin, mutta onnellisimmillani olen perheen/ystävien seurassa. Kai minua voisi kutsua hieman läheisriippuvaiseksikin?
Mitä seurusteluun tulee, olen juuri niitä ihmisiä, jotka ihastuessaan/rakastuessaan ns tarraavat kiinni ja tekevät kyseisestä kumppanista koko elämän..tai ainakin siltä tuntuu, kun nyt katson, miten elämäni on muuttunut..
Aiemmin lukioaikoina minulla oli paljon ystäviä ja tiivis ystäväporukka, olin itsevarma ja elämää täynnä, mutta sitten kaikki kaikkosivat omille teilleen ja eri kaupunkeihin koulun jälkeen..Tuolloin seurustelin jo nykyisen avokkini kanssa, etäsuhteessa(nähtiin vkonloput) ja oli aina hankala valita, kenen kanssa viettää enemmän aikaa, ystävien vai poikaystävän. No, jotenkin sitä sitten aika usein päätyi siihen poikaystävään, että suhde kestäisi etäsuhteessa..
Kahden vuoden päästä lukiosta, ja siis 2v seurusteltuamme muutimme yhteen yhteisestä päätöksestä, oli todella ihana vaihtaa kaukosuhde(vuotta ennen yhteen muuttoa olimme vieläkin kauempana toisistamme ja näimme vain 1-2krt/kk) päivittäiseen näkemiseen. Ja mikäs siinä, kaikki on asumisen kannalta mennyt hyvin ja viihdymme toistemme seurassa.
Mutta, kaupunki, jossa nyt asumme on itselleni aivan uusi, ja olen saanut vain yhden ystävän täältä, vaikka asun täällä jo kolmatta vuotta..
Ja, no..sosiaaliset suhteeni rajoittuvat siis avokkiini ja siihen yhteen ystävään, jota näen noin kerran vkossa. Töissä tietysti nään työkavereita, mutta ei heistä vapaa-ajan seuraksi ole.
Etenkin tänä syksynä minusta on tullut hyvin yksinäinen, etenkin kun tuntuu että avokkini viettää suurimman osan ajastaan tietokoneella ja omissa puuhissaan..
Itse istun koneella sitten myös (aiemmin olin niin kiireinen ja vietin aikaa ihmisten kanssa, että en paljoa koneelle edes ehtinyt!)silloin kun en muutakaan tekemistä löydä - mieluusti kyllä olisin ystävien tai avokkini kanssa sen sijaan..
Kaipaan kipeästi juttelukavereita, etenkin kun tuntuu, että avokkini lähinnä tuijottaa näyttöä kun hänelle juttelen..
Mieltäni on nyt yhä enemmän käynyt painamaan se, että tuntuu, että jään pian ihan yksin ja masennun..Kavereita kaipaisin, mutta en oikein tiedä mistä niitä etsisin kun en opiskelekkaan enkä mitään..Enkä nyt baarissakaan oikein keneenkään viitsi alkaa tutustumaan..
Asia painaa minua todella, etenkin kun avokillani tuntuu aina olevan hippaloita ja kavereita keiden luokse mennä..Tavallaan iskee se suuri kateus kun näkee, miten paljon toisella on menoa, ja samalla se masennus, kun näkee, miten omat kaverini ovat kaikonneet..
Tiedän, että avokkini ei ole ns "seuraneitini", ja tarvitsisin enemmän muita kontakteja..Etenkin kun ennen niin puhelias ja itsevarma nainen on muuttunut masentuneeksi ja yksinäiseksi..
Tuntuu, että vain minulla on kerrottavaa avokilleni, ja että minä olen se, joka mielummin keskustelisi kaikesta maan ja taivaan väliltä sen sijaan, että tuijottaisin näytöltä jotakin leffaa. Ei siinä, viihdyn kultani kainalossa, mutta voisi sitä joskus ihan vain istua ja jutellakin.
Erityisesti minua risoo se, että kun ja jos tulee riitaa, niin minä toimin siinäkin puhemiehenä ja avokki korkeintaan nyökyttää päätään, sanoo pari sanaa, tai, kun pyydän häntä sanomaan omia mielipiteitään ja ajatuksiaan, hän sanoo vain, että on kanssani samaa mieltä. Ja auta armias, jos pyydän häntä puhumaan kokonaisilla lauseilla, niin hän kimpaantuu ja alkaa huutaa - koita nyt sellaisen ihmisen kanssa selvittää riitoja.
Mitä riitoihin tulee, ne johtuvat pääosin biletyksestä ja juomisesta - siis avokkini menemisistä. Tuntuu, että aina kun olemme kahdestaan, hän on hellä ja huomaavainen, mutta kaveriporukassa ollessaan hän käyttäytyy kuin minä olisin joku huonekalu. Kuitenkin hän järjestää kaikki pippalot aina kämpässä, jossa MINÄKIN asun.
Muutenkin tuntuu, että bilettäessään hänestä tulee varsin sosiaalinen ja avoin ja silloin häntä kyllä kiinnostaa jutella - valitettavasti vain muiden kuin minun kanssani - yleensä vieläkin enemmän vieraitten ihmisten kanssa. Tuntuu, että usein hän unohtaa olemassa oloni täysin - ja myös käyttäytyy sen mukaan. Mielestäni ei ole kiva asia huomata hänen käyttäytyvän kuin hänen sinkut ystävänsä, jotka koko ajan juttelevat hyvännäköisistä muijista ja ties mistä "äijämäisestä".
Siinä, missä sosiaaliset tilanteet omalta kohdaltani ovat häviämässä, olen myös huomannut itsetuntoni laskevan. Ei se ikinä mitään sataprosenttista luokkaa ole ollut, mutta se, mikä ei auta, on juuri tuo kavereiden sinkkusikailu, mihin avokkinikin yhtyy..
Missään aiemmista suhteistani en ole huomannut, että itsetuntoni on laskenut, vain tässä..Huomaan vertailevani itseäni jatkuvasti muihin muijiin, erityisesti niihin, mistä avokkini kaverit puhuvat. Minusta tuntuu erittäin pahalta, jos avokkini juttelee muille muijille, etenkin kun hän ei minulle sitten sano sanaakaan..Tulen aika helposti mustasukkaiseksi, ja samalla itsetuntoni laskee, ja luulen, että ehkä avokkini sitten tahtoo itselleen uuden muijan, kun hänellä on niin hauskaa muiden tai uusien muijien kanssa.
Tuntuu, että en ole mitään, tai korkeintaan "yksi jätkistä" siinä, mitä hienovaraisuuteen tulee. Itse en ainakaan pidä siitä, että sitten poikaystäväni koneelle etsitään kaiken maailman kuvia muijista ja muuta, etenkin kun vielä itse istun vieressä ja katson sitten kun mies kuolaa..
Tuo meininki on alkanut jo ottaa niin paljon päähän, että järkkäisin mieluusti kostoksi samaisia pippaloita, missä muijat puhuisivat vain äijistä ja itse sitten puhuisin suunapäänä, vaikka avokkini istuisi vieressä. Miltähän tuntuisi..
No, mutta kosto ei auta, eikä se olisi mahdollistakaan, kun en saisi kuitenkaan koolle pippaloporukkaa tässä kaupungissa.
Aika sekavaa tekstiä, sori..Ja kuullostaakin varmaan ihan tyhmältä, mutta oli nyt pakko edes jonnekin purkaa..
Mitä seurusteluun tulee, olen juuri niitä ihmisiä, jotka ihastuessaan/rakastuessaan ns tarraavat kiinni ja tekevät kyseisestä kumppanista koko elämän..tai ainakin siltä tuntuu, kun nyt katson, miten elämäni on muuttunut..
Aiemmin lukioaikoina minulla oli paljon ystäviä ja tiivis ystäväporukka, olin itsevarma ja elämää täynnä, mutta sitten kaikki kaikkosivat omille teilleen ja eri kaupunkeihin koulun jälkeen..Tuolloin seurustelin jo nykyisen avokkini kanssa, etäsuhteessa(nähtiin vkonloput) ja oli aina hankala valita, kenen kanssa viettää enemmän aikaa, ystävien vai poikaystävän. No, jotenkin sitä sitten aika usein päätyi siihen poikaystävään, että suhde kestäisi etäsuhteessa..
Kahden vuoden päästä lukiosta, ja siis 2v seurusteltuamme muutimme yhteen yhteisestä päätöksestä, oli todella ihana vaihtaa kaukosuhde(vuotta ennen yhteen muuttoa olimme vieläkin kauempana toisistamme ja näimme vain 1-2krt/kk) päivittäiseen näkemiseen. Ja mikäs siinä, kaikki on asumisen kannalta mennyt hyvin ja viihdymme toistemme seurassa.
Mutta, kaupunki, jossa nyt asumme on itselleni aivan uusi, ja olen saanut vain yhden ystävän täältä, vaikka asun täällä jo kolmatta vuotta..
Ja, no..sosiaaliset suhteeni rajoittuvat siis avokkiini ja siihen yhteen ystävään, jota näen noin kerran vkossa. Töissä tietysti nään työkavereita, mutta ei heistä vapaa-ajan seuraksi ole.
Etenkin tänä syksynä minusta on tullut hyvin yksinäinen, etenkin kun tuntuu että avokkini viettää suurimman osan ajastaan tietokoneella ja omissa puuhissaan..
Itse istun koneella sitten myös (aiemmin olin niin kiireinen ja vietin aikaa ihmisten kanssa, että en paljoa koneelle edes ehtinyt!)silloin kun en muutakaan tekemistä löydä - mieluusti kyllä olisin ystävien tai avokkini kanssa sen sijaan..
Kaipaan kipeästi juttelukavereita, etenkin kun tuntuu, että avokkini lähinnä tuijottaa näyttöä kun hänelle juttelen..
Mieltäni on nyt yhä enemmän käynyt painamaan se, että tuntuu, että jään pian ihan yksin ja masennun..Kavereita kaipaisin, mutta en oikein tiedä mistä niitä etsisin kun en opiskelekkaan enkä mitään..Enkä nyt baarissakaan oikein keneenkään viitsi alkaa tutustumaan..
Asia painaa minua todella, etenkin kun avokillani tuntuu aina olevan hippaloita ja kavereita keiden luokse mennä..Tavallaan iskee se suuri kateus kun näkee, miten paljon toisella on menoa, ja samalla se masennus, kun näkee, miten omat kaverini ovat kaikonneet..
Tiedän, että avokkini ei ole ns "seuraneitini", ja tarvitsisin enemmän muita kontakteja..Etenkin kun ennen niin puhelias ja itsevarma nainen on muuttunut masentuneeksi ja yksinäiseksi..
Tuntuu, että vain minulla on kerrottavaa avokilleni, ja että minä olen se, joka mielummin keskustelisi kaikesta maan ja taivaan väliltä sen sijaan, että tuijottaisin näytöltä jotakin leffaa. Ei siinä, viihdyn kultani kainalossa, mutta voisi sitä joskus ihan vain istua ja jutellakin.
Erityisesti minua risoo se, että kun ja jos tulee riitaa, niin minä toimin siinäkin puhemiehenä ja avokki korkeintaan nyökyttää päätään, sanoo pari sanaa, tai, kun pyydän häntä sanomaan omia mielipiteitään ja ajatuksiaan, hän sanoo vain, että on kanssani samaa mieltä. Ja auta armias, jos pyydän häntä puhumaan kokonaisilla lauseilla, niin hän kimpaantuu ja alkaa huutaa - koita nyt sellaisen ihmisen kanssa selvittää riitoja.
Mitä riitoihin tulee, ne johtuvat pääosin biletyksestä ja juomisesta - siis avokkini menemisistä. Tuntuu, että aina kun olemme kahdestaan, hän on hellä ja huomaavainen, mutta kaveriporukassa ollessaan hän käyttäytyy kuin minä olisin joku huonekalu. Kuitenkin hän järjestää kaikki pippalot aina kämpässä, jossa MINÄKIN asun.
Muutenkin tuntuu, että bilettäessään hänestä tulee varsin sosiaalinen ja avoin ja silloin häntä kyllä kiinnostaa jutella - valitettavasti vain muiden kuin minun kanssani - yleensä vieläkin enemmän vieraitten ihmisten kanssa. Tuntuu, että usein hän unohtaa olemassa oloni täysin - ja myös käyttäytyy sen mukaan. Mielestäni ei ole kiva asia huomata hänen käyttäytyvän kuin hänen sinkut ystävänsä, jotka koko ajan juttelevat hyvännäköisistä muijista ja ties mistä "äijämäisestä".
Siinä, missä sosiaaliset tilanteet omalta kohdaltani ovat häviämässä, olen myös huomannut itsetuntoni laskevan. Ei se ikinä mitään sataprosenttista luokkaa ole ollut, mutta se, mikä ei auta, on juuri tuo kavereiden sinkkusikailu, mihin avokkinikin yhtyy..
Missään aiemmista suhteistani en ole huomannut, että itsetuntoni on laskenut, vain tässä..Huomaan vertailevani itseäni jatkuvasti muihin muijiin, erityisesti niihin, mistä avokkini kaverit puhuvat. Minusta tuntuu erittäin pahalta, jos avokkini juttelee muille muijille, etenkin kun hän ei minulle sitten sano sanaakaan..Tulen aika helposti mustasukkaiseksi, ja samalla itsetuntoni laskee, ja luulen, että ehkä avokkini sitten tahtoo itselleen uuden muijan, kun hänellä on niin hauskaa muiden tai uusien muijien kanssa.
Tuntuu, että en ole mitään, tai korkeintaan "yksi jätkistä" siinä, mitä hienovaraisuuteen tulee. Itse en ainakaan pidä siitä, että sitten poikaystäväni koneelle etsitään kaiken maailman kuvia muijista ja muuta, etenkin kun vielä itse istun vieressä ja katson sitten kun mies kuolaa..
Tuo meininki on alkanut jo ottaa niin paljon päähän, että järkkäisin mieluusti kostoksi samaisia pippaloita, missä muijat puhuisivat vain äijistä ja itse sitten puhuisin suunapäänä, vaikka avokkini istuisi vieressä. Miltähän tuntuisi..
No, mutta kosto ei auta, eikä se olisi mahdollistakaan, kun en saisi kuitenkaan koolle pippaloporukkaa tässä kaupungissa.
Aika sekavaa tekstiä, sori..Ja kuullostaakin varmaan ihan tyhmältä, mutta oli nyt pakko edes jonnekin purkaa..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Rupea nyt harrastamaan jotain niin löydät kavereitakin sieltä.
Ei saa parisuhteessa jättäytyä toisen armoille. Et sinä voi edellyttää, että sinä olisit avokkisi ainut mielenkiinnon kohde tässä elämässä.
Lähde nyt ulos, lenkille, harrastamaan - tee jotain omaa.
Yritä nyt keksiä itsellesi tekemistä, ja pienenä vinkkinä: älä ole aina kotona (saatavilla), koska avokkisi näyttää pitävän sinua jo itsestään selvyytenä.
lakata ruikuttamasta??? Puhu ukollesi ja jos mitään ei tapahdu, vaihda miestä. Yksinkertaista.
valitettavasti nuo merkit ovat jo ilmassa. Miehesi käyttäytyy erittäin lapsellisesti ja jos hän on muuttunut suhteenne aikana tuohon suuntaan vähitellen se kertoo selvästi kaipuusta takaisin sinkkuelämään. Mies ei kavereistaan luovu ja jos vielä olette kovin nuoria iskee sitoutumiskammo aivan takuulla sinkkukavereiden juttuja kuunnellessa. Sun oma paha olo ja aivan oikeutetut mustasukkaiset ajatukset kertovat tottakai siitä että asiat eivät teidän kahden välillä ole kohdallaan. Turha pitkittää väistämätöntä ja jäädä roikkumaan. Oma itsevarma ja puhelias minä löytyy erotuskan jälkeen varmasti uudelleen!
Mun kaveripiirissä on sinunkaltaisiasi ihmisiä, jotka siis ripustautuvat siihen mieheen. Menoja kavereiden kanssa suunnitellaan silloin kun poikaystävällä on oma meno. Tai kun tää ihminen eroaa, niin ystävät taas kelpaavat. Siitä saa väkistenkin sellaisen kuvan, että ystävät eivät ole kovin tärkeitä.
Parisuhdehan on kuitenkin elämän ykkössuhde, kun se vakavaksi menee. Hyvä tasopaino täytyy löytää ystävien ja parisuhteen välillä. Ei kaveruus saa olla mikään "varasuhde" kun itse on sinkku. Kyllä sille poitsuystävälle voi sanoa, että nyt on oma meno kaverin kanssa. Ite pidän ystäviäni tärkeänä ja niistä parhaimmista pyrin pitämään kynsin hampain kiinni:) Ystäviä ei ole koskaan liikaa, varsinkaan niitä hyviä.
Ilmaisen aika suoraan ajatukseni, mutta töykeä en tarkoita olla. Tälläiset käsitykset mulla vaan syntyy ap:n toiminnasta.
hei, ymmärrän kyllä sinun tämän hetkisen tilanteesi koska helposti sitä alkaa tukeutumaan enemmän siihen avokkiin jos ei ole hirveästi omaa ystäväpiiriä ympärillä. Ja tuntuu että sun avokkia jotenkin vähän ehkä ahdistaakin tämä ja hän ehkä kokee että olet ripustautunut liikaakin. Eli nyt sinun täytyisi mun mielestä saada enemmän omaa elämää rakennettua ja siitä pikku hiljaa saisit takaisin "vanhaa omaa minääsi".
Olisiko avokkisi kavereiden tyttöystävissä tai kavereissa ketään kenen kanssa voisit alkaa näkemään? Tai tosiaan, mene mukaan jonnekin harrastusjuttuihin tai ehkä työpaikalta voisi yrittää kehitellä jotain illanistujaisia tms? Nyt vaan rohkeasti oma elämä haltuun etkä alistu siihen että olet kadottamassa itsesi jonnekin! Voithan myös joku viikonloppu kutsua vanhoja kavereitasi teille bileisiin tai mennä itse jonkun luo? Pääasia että saat jotain sisältöä sosiaalisiin suhteisiin ja mieskin ehkä tykkää että et ole koko ajan vaan kotona
Tuo on asiapuhetta mitä yksi kirjoittaja sanoi siitä että ystävyysuhde ei saa olla vaan joku vararengas joka kelpaa taas sitten kun on sinkku. Mulla oli parisuhteen alussa niin että meinasi jäädä kaverit vähemmälle mutta nyt olen onneksi katsonut peiliin ja huomannut miten meinasi käydä...
Ymmärrän myös ap:ta siinä että se on turhauttavaa kun miehen kanssa ei juttele paljon. Muakin häiritsee joskus se että mies ei keskity kunnolla vaan aina on telkku tai netti auki, joskus sanonkin hänelle tästä asiasta että tulee jotenkin ei-tärkeä olo kun hän keskittyy minuun vaan puoliksi...
Hei!
Itselläni tilanne on se, että olemme poikaystäväni kanssa suunnitelleet yhteen muuttoa. Yli kolme vuotta olemme matkustelleet kahden kaupungin välillä. Poikaystävälläni on opiskelut kesken ja siksi minä muutan vieraaseen kaupunkiin.
Itselläni on nyt hyvä vakituinentyö mistä pidän ja sain juuri syksyllä ylennyksen. Siksi muutto tuntuu raskaalta. En ole löytänyt tulevasta kaupungista täysin samanlaista työtä kuin nykyisin teen, enkä myöskään mitään vakituista työsuhdetta.
Minulla ei ole tuttuja uudessa kaupungissa ja myös uusien ystävyyssuhteiden luominen olisi edessä.
En tiedä miten saisin pelkoni kuriin.
Pelkään, että jään yksin ja ylennyksen eteen tehty työ valuu hukkaan. Haluan vielä jatkaa opiskeluja ja uudessa kaupungissa siihen olisi mahdollisuudet, mutta olen aikaisemminkin hakenut ja en sisään ole päässyt, joten en koulun varaan tulevaisuutta laita.
Haluan kuitenki muuttaa yhteen mieheni kanssa. Olemme puhuneet myös häistä ja tämä suhde on minulle tärkeä ja tiedän haluavani jakaa elämäni tämän miehen kanssa.
Kun vain olisin rohkeampi.
Hei! Kuulosti kyllä erittäin tutulta tilanteelta, samanlaisessa tilanteessa olen itsekin aikani rypenyt. "Entiset" ystävät ja kaverit jäivät eri paikkakunnalle ja nykyiseltä en juuri ketään tunne... Minulla ei täällä ole omia kavereita ja kyllä se harmittaa toisinaan, kun avomies voi lähteä vaivatta kavereidensa luona käymään ja iltaa viettämään ja minähän jään sitten kotiin harmittelemaan kun ei itsellä ole paikkaa mihin voisi lähteä.
Ahdistaa ajatus, että nykyisessä elämässäni minulla ei ole muuta kuin avomies ja lemmikit ja meidän koti.... Haluan jotain omaa ja harrastus täytyisi saada. Jutustelu halu on suuri, sillä olen sosiaalinen ihminen ja tarvitsen ihmisiä ympärilleni, vaikka nautin myös yksinolosta, rajansa silläkin.
JA tämä virikkeettömyys aiheuttaa sitä, että ripustaudun mieheeni enemmän ja enemmän, koska hän on melkein ainoa ihminen jota minulla täällä on...
Mistä saada uusia ystäviä?
Haluaisin päästä välillä pakoon täältä neljän seinän sisältä, kyläilemään, lenkkeilemään yms. Kunhan saisin jonkun muun ihmisen seuraa ja mahdollisuuden keskustella muidenkin kuin mieheni kanssa... Inhottavaa jos mies alkaa pitää minua itsestään selvyytenä, aina kotona ja häntä varten!!!!!!!!
Kohtalotovereita?????!!!!