Olen eronnut pitkästä parisuheesta. Oma tahto, mies oli hankala, alistava eli en kaipaa häntä.
Suhde oli myrskyinen ja mies oli myös lievästi väkivaltainen. Ei lapsia, mutta muita syitä joiden vuoksi tapailen joskus exää. Haastaa riitaa kanssani, edelleen yrittää kontrolloida ja määräillä mutta nykyisin sanon vastaan. Ei kiinnosta.
Mistä johtuu tämä onttous ihmissuhteissa, jotenkin tuntuu ettei kykene kiinnostumaan kenestäkään vaikka miten hyvä mies sattuisi kohdalle. Olikin yksi tarina, mutta se kuitenkin jäi ystävyysasteelle. Tapaamme edelleen hänen kanssaan.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
Viihdyn yksin oikein hyvin, ehkä liiankin hyvin.
Suhde oli myrskyinen ja mies oli myös lievästi väkivaltainen. Ei lapsia, mutta muita syitä joiden vuoksi tapailen joskus exää. Haastaa riitaa kanssani, edelleen yrittää kontrolloida ja määräillä mutta nykyisin sanon vastaan. Ei kiinnosta.
Mistä johtuu tämä onttous ihmissuhteissa, jotenkin tuntuu ettei kykene kiinnostumaan kenestäkään vaikka miten hyvä mies sattuisi kohdalle. Olikin yksi tarina, mutta se kuitenkin jäi ystävyysasteelle. Tapaamme edelleen hänen kanssaan.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
Viihdyn yksin oikein hyvin, ehkä liiankin hyvin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kannattaa uskaltaa kiinnostua, jos kemiat kohtaa uuden miehen kanssa.
En kuitenkaan haluaisi laastarisuhdetta. Se on väärin kaikkia kohtaan.
Voihan se olla että joskus uskaltaa heittäytyä, mutta vaatii se tosiaankin kipinää.
on ihan paikallaan ja toisille ei .itse ollut ns, yksin jo pian 10 v ja alkaa kans sn, tottua ja ihan hyvä näinkin mutta eron jälkeen oli "laastarisuhde" ja luulen että just sen vuoksi selvisinkin oikein hyvin.en tosin hakenut sitä laastaria laastarin vuoksi vaan se tuli siin ihan vahingossa.
Toistakymmentä vuotta yhdessä ja sitten ero viime keväänä. Vaimon mielipide oli usein kiveen hakattu, ja sen muuttaminen olisi vaatinut useiden päivien johdonmukaiset ponnistelut. Yksikin virhe => heihei... Ero sattui, mutta niin myös mies muuttui yllättäen rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi. En juuri kaipaa entistä elämääni, sitä ikeen alla elämistä.
Yksi ongelma on: ei tunnu olevan mitään annettavaa kenellekään. Mukavia ihmisiä olen tavannut, mutta mistään ei ole mitään tullut. Kai se naamasta näkyy tämä "onttous".
Viime viikkoina olenkin painellut jarrua ihmmissuhdekuvioissa. Parempi olla yksin ja antaa ajan kulua, viimeistenkin haavojen umpeutua. Ehkä se siitä.
Pitkän liiton jälkeen on hyvä olla yksin ja miettiä asioita. Tuo onttous häviää kyllä jossain vaiheessa ja itselleen antaa eräällä tavalla luvan kiinnostua toisesta ihmisestä. Sitten, kun on ns. sinut itsensä ja elämänsä kanssa, niin on valmis uuteen suhteeseen. Joku uusi ihminen herättää mielenkiinnon ja on uskallusta heittäytyä siihen mukaan. Toiset ovat valmiita uusiin ihmissuhteisiin heti eron jälkeen ja toisilla menee vuosiakin ennenkuin on uskallusta tunteisiin. Yksin on hyvä olla ja opetella tuntemaan itsensä. Sen jälkeen tietää mitä haluaa elämältään.
parisuhteen kariuduttua on aivan normaalia, ettei uuden suhteen aloittaminen kiinnosta. Varsinkin jos olet ollut suhteessa pitkään ja/tai henkisesti lujasti kiinni. Sinulla on takana pitkä suhde, joka on vielä ollut henkisesti kuluttava. Anna itsellesi aikaa parantua ja saavuttaa jälleen tasapaino. Jotkut palautuvat nopeammin, jotkut hitaammin. Minulla tyhjyyttä kesti 2 vuotta - mikään ei tuntunut miltään. Loistavaa että viihdyt yksin! Pahin tilanne on mielestäni se, että jää niiskuttamaan yksinäisyyttään (lue puolison puutetta). Kyllä sekin päivä vielä koittaa, jolloin elämääsi astuu uusi kiinnostava mies.