Pää hajoo ja sydän repee..

on vain kemiallinen tapahtuma jossa ihmisen järkeilykin sumenee.

Päättää rakastaa on se todellinen tie joka on pysyvämpää, johon oletkin päätynyt, mutta rakkautta ei ole lähteä suhteeseen , joss toista ihmistä pitää saada muuttaa, vaikkakin kohtuudella kummankin pitää voida sovittaa pahempia särmiään.

Olipa mielenkiintoista lukea viestiäsi. Luulenpa, että miehesi on samasta maasta (tai ainakin läheltä) kuin omani.

Olemme todella sitoutuneet, emme tosin vielä naimisissa, mutta suunta on sinne. Tässä on muutama asia selvitettävänä vielä, mutta puolen vuoden sisään olemme menossa kihloihin jos asiat menee hyvin.

Mieheni on juurikin tuollainen kuin sinun...kunnollinen, kunnoittava, hauska, huolehtii minusta ja tekee mitä vaan, että minulla on kaikki hyvin. Hän on mies isolla M:llä, rauhallinen kaikin puolin mutta temperamenttiakin löytyy. Hän on kaikkea mitä olen mieheltä toivonut, niin monen huonon suhteen jälkeen.

Mutta (aina se tulee), hänelle myös täytyy välillä selittää juurta jaksaen asiat. Tämä turhauttaa minua aikaajoin suuresti ja silloin rupeankin tiuskimaan miehelle. Hän tuntee minun temperanmentin, joten ei juurikaan itseensä tuota tiuskimista ota vaan antaa minun kiukutella.

Yleensä kuitenkin pääsemme yhteisymmärrykseen, mutta ns. normaalia enemmän selvitystä se vaatii. Sinun tarinasi pisti miettimään, onko tämä selittäminen asia, joka voi tuhota suhteemme...ongelmia se ainakin aiheuttaa se on varma.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun naimisiin mennään niin se on sitten loppuelämän eikä ero ole vaihtoehto. Kuten joku kirjoittikin, rakkaus on päätös. Se ei pysy samanlaisena vuosikymmeniä ja vaatii tahtoa. Ihastumisia tulee ja menee, se on luonnollista, mutta silloin oma tahdonvoima mitataan. Koita keskustella miehesi kanssa asiasta ja löytää sopiva kultainen keskitie. Hyvän suhteen perusta on myös keskustelu keskustelu keskustelu....

Unohda se hollantilainen.

Jaksamisia ja mukavaa joulun odotusta (jos sitä vietätte)!!

Holly

Houkutuksia tulee kaikille vastaan, mutta avioliitossa on kyse tahdosta oikeasti jakaa elämänsä toisen kanssa. Mielestäni on todella upeata, että sanoit hyvästit sille, joka sinua houkutti lankeamaan ja päätit pysyä avioliitossasi!
Ja sitten siitä miehesi avuttomuudesta, yhtäältä on totta, että intialainen mies on pienestä pitäen kasvanut siihen, että nainen huolehtii kaikista kodin asioista, mutta toisaalta hänen omanarvontunnolleen saattaisi tehdä hyvää se, että hän oppisi tekemään joitakin asioita ihan itse, ja sitä hän ei pääse oppimaan niin kauan kuin sinä teet kaiken hänen puolestaan. Hän kykenee kyllä oppimaan kun on pakko. Esimerkiksi oma intialainen mieheni oppi hoitamaan lapsiamme vasta kun minä vain kertakaikkiaan aloin jättää häntä yksin lastemme kanssa kerta kerralta pidemmiksi ajoiksi (aluksi vain lyhyt kävelylenkki, sitten pidempi, aikanaan uskalsin jo mennä leffaankin, ja hei presto, nykyisin voin olla viikon matkoilla ja tiedän, että sekä lapset, että mies pärjäävät kyllä). Nykyisin hän oikeasti nauttii lasten ruokkimisesta ja nukkumaan laittamisesta. Jollen olisi antanut hänelle tilaa oppia uusia asioita, hän olisi jäänyt paljosta paitsi.
Kielitaitokin muuten karttuu kummasti kun on oikeasti pakko kieltä käyttää, eikä aina ole vaimo vieressä kääntämässä.

Minua jäi silti ihmetyttämään pissismäisyys, joka tekstistäsi on aistittavissa. Pyri eroon pissismäisyydestäsi ja sen jälkeen vasta koittaa seurustelua ja avioliittoa. Mistä teitä sikiää!?

Miten tulit tutustuneeksi ja avioituneeksi miehesi kanssa? Tuntuu, että olette ns. eri planeetoilta. Mikä se "ansa" oli johon lankesit?

Tietyissä rajoissa tuollainen avuttomuus on väliaikaisena ok, mutta sinun miehesi tapauksessa se on liikaa. Onko hän "vähäjärkinen" vai onko tämä joku kulttuurinen juttu? On varmasti vaikeaa oppia suomalaisia tapoja ja jaksaa elää vieraassa maassa, mutta aina pitää yrittää.

Sano miehelle, että asioiden on muututtava. Keskustelkaa. Tuli mieleen, että tunnetteko toistenne kulttuurit? Se auttaisi paljon - ymmärtäisitte toisianne enemmän.

Jos mies jatkossakin osoittautuu vätykseksi, niin mieti sitten, että jaksatko tuollaista koko elämän. Kai mies on töissä tai opiskelee?

Todella ihania ja ajattelemisen arvoisia vastauksia suurin osa. KIITOS!
Kommentoin nyt niitä siinä järjestyksessä kuin tulee mieleen..:)

Ensinnäkin, "ansa" johon olen langennut on turvallisuuden tavoittelu. Uskottelin ainakin itselleni, että rakkaus, joka alkaa leiskuvana lempenä haalistuu nopeasti.. niinkuin paperin sytyttäisi, hetken palaa kirkkaalla liekillä mutta pian on vain kylmä tuhka. Mutta hitaasti kypsynyt rakkaus, jossa toisesta on pitänyt, mutta ei kipinöiden ihastunut, on kuin halko jonka hitaasti mutta varmasti olet saanut syttymään. Palaa pitkään ja lämmittää mukavasti.:)

Mies tuli elämääni hetkellä kun en oikeastaan kaivannut miestä, oli vain sellainen heinäkuun heila. Loppujen lopuksi huomasin että siitä on tullut ihan pysyvä heila ja että sovimme yhteen. En ihan alkuun kiinnittänyt huomiota siihen, että hän on vähän "yksinkertainen". Ajattelin sen olevan kielestä ja kulttuurieroista johtuva. Oikeastaan ennenkuin tapasin hollantilaisen en osannut edes kaivata "älykkäitä" keskusteluja, riitti ne perushöpinät. Nyt olen kuunnellut perushöpinöitä jo aika pitkään ja jotenkin toivoisi aiheen muuttuvan. Kyllähän me joskus keskutelemme maailman asioista ja erilaisista asioista, mutta joko hänellä on aivan väärää tai käsittämätöntä tietoa tai muuten on vain pihalla. Sitten jos kerron miten asia on hän voi sanoa, että en usko. Vaikka asia olisi järjellä ajateltavissa (kuumaa ruokaa ei saa laittaa jääkaappiin siksi, että se nostaa jääkaapin lämpötilaa niin että siellä jo olevat tuotteet joutuvat kärsimään lämpötilan vaihteluista, ei siksi, että se ko kuuma ruoka menisi pilalle siitä.) Se on todella hermostuttavaa kun ei jotenki kehtaisi jankuttaa et kuule kyllä minä tiedän, ku en kaikkea tiedä kuitenkaan.

Olen käynyt hänen kotimaassaan ja oleillut siellä pitkiä aikoja, ollaan keskusteltu kulttuureistamme ja eroista jne, mutta silti molemmilla tuntuu olevan vaikeuksia niellä joitain asioita.

Joku kysy häiritseekö hänen sivistymättömyytensä minua ja sanoisin että kyllä se ajoittain vähän häiritsee. Toki yritän katsella maailmaa hänen vinkkelistään ja olen oppinut paljon asioista liittyen esim sosiaalisiin suhteisiin, joita hän ymmärtää loistavasti. Mutta hänen maailmankatsomuksensa on erittäin suppea. Toisaalta taas ihailen hänen naiviuuttaan ja toivon etten minäkään tietäisi kaikkea mitä tiedän tai olisi nähnyt mitä olen.

Kauhea valitus virsi. Ehkä on syytä vähän valottaa myös sitä, miksi haluan jäädä. Muuta kuin että rakkaudesta. Tiedän että hän ei ikinä tule jättämään minua kuin nallia kalliolle (no, tiedän niin hyvin kuin ihmisestä voi tietää..), luotan häneen kuin kallioon. Hän on (joskus kiusallisen) rehellinen, ehkei paras korulauseiden käyttäjä, mutta tiedänpä, että suusta tulee totuus, oli se sitten hyvä tai huono asia, ainakin se on totta. Ensimmäisenä hän ajattelee minun hyvinvointia ja tarpeita. Turvaa taloudellisesti vaikka yritänkin pitää huolen etten ole hänestä millään tavalla riippuvainen. Tarjoaa elämyksiä, näkemyksiä ja asioita joita en olisi ikinä kokenut, näkenyt, ajatellut jos en olisi jonkun "ei- eruooppalaisen" kanssa ollut. Hän on opettanut minut näkemään miten tärkeä perhe on, auttanut (ehkä tietämättään) korjaamaan välejäni joihinkin perheenjäseniini, rakastaa minun perhettä ja on ottanut heidät omakseen. Hän on tukenut minua jokaisessa vastoinkäymisessä, kannustanut ja kertonut olevansa ylpeä minusta. Minulla on ongelmia saada lapsia ja hän on sanonut, että lapset antaa jumala, ei ole minun tehtävä sinua siitä tuomita tai hylätä, minun tehtävä on sinua rakastaa. Se on paljon sanottu ihmiseltä, joka tulee kulttuurista jossa lapset on tärkeintä ikinä.. Hän ei kertaakaan ole korottanut minulle ääntään, ei hermostu vaikka minä hermostun, pyytää anteeksi jos on loukannut.

Ylipäätään hän on antanut niin paljon hyvää minulle, että uskon sen olevan typerintä ikinä jos nyt lähtisin. Hänelle se olisi paljon vaikeampaa kuin minulle. Hän ei menettäisi vain minua, vaan kokonaisen perheen, isän, äidin, sisarukset, ystäviä koska on suomessa aivan "yksin". Rakkaus ja vastuu toisesta estää minua eroamasta. Olen pohjimmiltani sitä mieltä, että jokainen on vastuussa omasta elämästään ja oikeus onneen. Mutta loppupeleissä mitä se onni on? Uskon että mun on aika räväyttää silmät auki ja nähdä mitä olen elämältä saanut ennenkuin on liian myöhäistä..

Joku sanoi, että voithan kertoa kaikenmaailman asioista miehellesi ja opettaa häntä tekemään asioita. Taidan kallistua hänen kannalleen. Onhan se rasittavaa vääntää rautalangasta, mutta ehkä se sitten tuottaa tulosta kuitenkin.:) Vastuukin vähenee kun annan hänen itse ottaa oman elämänsä ohjakset käsiinsä. Eikä se ole toisen muuttamista, jos toivoo että hän pärjäisi myös itse.:)

Kiitos kaikille vastaajille vielä! Olin toki ajatellut tässä päivän aikana asiaa itsekin mutta monta muutakin verhoa kyllä raottui.
Se hollantilainen toki haluaisi olla minun kanssa ja minä jollain tasolla hänen kanssaan, mutta en kuitenkaan elämänkumppanina. Toivon että olisi ystävä jonka kanssa olisi yhtä hauskaa. Tiedän myös sen, että hän ei voi olla se ystävä tunteistamme johtuen. Show must go on. Ehkä jonakin päivänä en taas huomaa että selitän viidettä kertaa mitä eroa on pannujauhatuksella ja suodatinjauhatuksella.:)


"Etkö ajattele että et sinä täällä ole ainoa joka rakastaa? Minäkin rakastan sinua!"