Seurustelimme noin 3-vuotta ja kaikki oli täydellistä. Viime keväänä tyttöystäväni Äiti menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen joka oli jo tiedossa meidän alkaessa seurustelemaan. Suhteemme on aina ollut äärettömän lämmin ja rakastava. Hänessä on 3-miljoonaa ihanaa asiaa jota minä rakastan ja niin kuulemma minussakin. Kaikki oli täydellistä ennen tuota kuolemaa. Olemme molemmat parikymppisiä nuoria.
Tottakai tuska oli kova meille molemmille ja varsinkin hänelle. Mielestäni mallikkaasti kestin kaikki itkut, surut, raivonpuuskat ja tunnepurkaukset. Olin tukena ja turvana kun piti. Pidin lähelläni kun oli paha olla, silitin päätä kun itketti, kuuntelin ja puhuin kun piti. Tein kaiken niinkuin hyvä mies, ihminen ja kumppani tekee. Puolessa vuodessa suhteestamme tuli "tukipilarisuhde" kaikki romantiikka jne. mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu, unohtui. Minua hän on kohdellut huonosti sekä laiminlyönyt ja tietää sen itsekin. En usko hänen tehneen sitä tahalleen, enkä ole ottanut mitään henkilökohtaisesti.
n. 2 kk sitten tyttöystäväni ilmoitti haluavansa taukoa ja että hän näkee minut enemmän hyvänä ystävänä. Ei kuulemma pystynyt ylläpitämään ihmissuhdetta ja tarvitsi tilaa hengittääkseen ja ollakseen vaan. Kuukauden taukoa kestettyä hän kertoi miten nauttii tilanteesta kun ei tarvitse miettiä tai stressata meidän suhteesta. Hän ehdotti että eroamme toistaiseksi kunnes "kiinnostaa". Vastahakoisesti suostuin tähän, koska halusin hänen olevan onnellinen, varsinkin kaiken tämän jälkeen.
Minulla on hyväksikäytetty-olo. Tein kaiken täysin oikein enkä hylännyt toista hädän hetkellä. Nyt hän tapailee ja leikittelee muiden miesten kanssa. Haluaa kuulemma tapailla muita jne. Kaikesta huolimatta hän sanoo että rakastaa minua ja vain minua. Ei halua kuulemma uutta suhdetta, eikä miellä tätä eroksi. Varsinkaan lopulliseksi. Kukaan muu mies ei ole kuulemma yhtä ihana ja erityinen kuin minä. Silti tekee niiden kanssa ties mitä. Hän haluaa aloittaa "joskus" puhtaalta pöydältä. (eli lakaista kaikki laiminlyönnit, miesseikkailut, vääryydet jne. maton alle ja unohtaa ne?)
Minulle tämä on ollut yhtä tuskaa. Olen ikävöinyt häntä joka päivä ja yö. Kaipaan häntä enemmän kuin mitään. Mikään ei tunnu miltään ilman häntä. Annoin sydämeni hänelle ja nyt sillä ei ole mitään merkitystä? Miten toisen ilo ja vapaus voi olla toisen tuska ja vankila? Nukun huonosti ja voin pahoin. En pysty palaamaan entiseen, enkä jatkaa eteenpäin. Muut naiset eivät kiinnosta minua, haluan hänet. Joka päivä mietin häntä, törmään kaikkialla asioihin jotka muistuttavat hänestä. Minua kohtaan hän on edelleen lämmin ja mukava silloin harvoin kun nähdään, mutta ei pidä yhteyttä ja touhuaa kaikkea mistä minä en pidä. Se ei ole minun asiani mitä hän tekee, mutta silti se nakertaa minua sisältä. Ja en pysty olla ajattelematta sitä kaikkea. Tämä on ahdistavaa...
Olen valmis kärsimään kirveleviäkin henkilökohtaisia tappioita jotta voisin palata hänen kanssaan yhteen ja saavuttaa yhteisen onnen vielä joskus. Hän on parasta mahdollista vaimo- ja lastenäitimateriaalia ja voin kuvitella meidät Avioliittoon. Hänkin kuvitteli, ainakin silloin joskus. Taustalla kummittelee vielä se että hän on jäämässä Helsinkiin opiskelemaan ja minä olen lähdössä muualle opiskelemaan. Miten suhteemme voisi kestää etänä jos lähtökohdat ovat näin huonot. En haluaisi luovuttaa sillä inhoan sitä yli kaiken. Olenko hölmö kun olen "alistunut" tällaiseen tilanteeseen? Olisiko minun parempi jättää hänet lopullisesti? Teenkö itseäni kohtaan väärin kun nielen kaiken tämän vaan paremman tulevaisuuden toivossa?
Anteeksianto kaiken uuden alku?
Tottakai tuska oli kova meille molemmille ja varsinkin hänelle. Mielestäni mallikkaasti kestin kaikki itkut, surut, raivonpuuskat ja tunnepurkaukset. Olin tukena ja turvana kun piti. Pidin lähelläni kun oli paha olla, silitin päätä kun itketti, kuuntelin ja puhuin kun piti. Tein kaiken niinkuin hyvä mies, ihminen ja kumppani tekee. Puolessa vuodessa suhteestamme tuli "tukipilarisuhde" kaikki romantiikka jne. mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu, unohtui. Minua hän on kohdellut huonosti sekä laiminlyönyt ja tietää sen itsekin. En usko hänen tehneen sitä tahalleen, enkä ole ottanut mitään henkilökohtaisesti.
n. 2 kk sitten tyttöystäväni ilmoitti haluavansa taukoa ja että hän näkee minut enemmän hyvänä ystävänä. Ei kuulemma pystynyt ylläpitämään ihmissuhdetta ja tarvitsi tilaa hengittääkseen ja ollakseen vaan. Kuukauden taukoa kestettyä hän kertoi miten nauttii tilanteesta kun ei tarvitse miettiä tai stressata meidän suhteesta. Hän ehdotti että eroamme toistaiseksi kunnes "kiinnostaa". Vastahakoisesti suostuin tähän, koska halusin hänen olevan onnellinen, varsinkin kaiken tämän jälkeen.
Minulla on hyväksikäytetty-olo. Tein kaiken täysin oikein enkä hylännyt toista hädän hetkellä. Nyt hän tapailee ja leikittelee muiden miesten kanssa. Haluaa kuulemma tapailla muita jne. Kaikesta huolimatta hän sanoo että rakastaa minua ja vain minua. Ei halua kuulemma uutta suhdetta, eikä miellä tätä eroksi. Varsinkaan lopulliseksi. Kukaan muu mies ei ole kuulemma yhtä ihana ja erityinen kuin minä. Silti tekee niiden kanssa ties mitä. Hän haluaa aloittaa "joskus" puhtaalta pöydältä. (eli lakaista kaikki laiminlyönnit, miesseikkailut, vääryydet jne. maton alle ja unohtaa ne?)
Minulle tämä on ollut yhtä tuskaa. Olen ikävöinyt häntä joka päivä ja yö. Kaipaan häntä enemmän kuin mitään. Mikään ei tunnu miltään ilman häntä. Annoin sydämeni hänelle ja nyt sillä ei ole mitään merkitystä? Miten toisen ilo ja vapaus voi olla toisen tuska ja vankila? Nukun huonosti ja voin pahoin. En pysty palaamaan entiseen, enkä jatkaa eteenpäin. Muut naiset eivät kiinnosta minua, haluan hänet. Joka päivä mietin häntä, törmään kaikkialla asioihin jotka muistuttavat hänestä. Minua kohtaan hän on edelleen lämmin ja mukava silloin harvoin kun nähdään, mutta ei pidä yhteyttä ja touhuaa kaikkea mistä minä en pidä. Se ei ole minun asiani mitä hän tekee, mutta silti se nakertaa minua sisältä. Ja en pysty olla ajattelematta sitä kaikkea. Tämä on ahdistavaa...
Olen valmis kärsimään kirveleviäkin henkilökohtaisia tappioita jotta voisin palata hänen kanssaan yhteen ja saavuttaa yhteisen onnen vielä joskus. Hän on parasta mahdollista vaimo- ja lastenäitimateriaalia ja voin kuvitella meidät Avioliittoon. Hänkin kuvitteli, ainakin silloin joskus. Taustalla kummittelee vielä se että hän on jäämässä Helsinkiin opiskelemaan ja minä olen lähdössä muualle opiskelemaan. Miten suhteemme voisi kestää etänä jos lähtökohdat ovat näin huonot. En haluaisi luovuttaa sillä inhoan sitä yli kaiken. Olenko hölmö kun olen "alistunut" tällaiseen tilanteeseen? Olisiko minun parempi jättää hänet lopullisesti? Teenkö itseäni kohtaan väärin kun nielen kaiken tämän vaan paremman tulevaisuuden toivossa?
Anteeksianto kaiken uuden alku?
Vastaukset 6
Vanhimmat
sai äitinsä kuolemasta hyvän syyn lopettaa seurustelunne. Ikävä juttu :(
Viisaus tai latteus ... mikään ei ole niin rankkaan kuin luopuminen, päästää irti kokonaan, lopullisesti. On sitten kyse kuolemasta, ystävän tai rakastetun menetyksestä. Mikään, mikään ei satu yhtä paljon. Sanotaan, että kaikkein eniten ihminen joutuu kärsimään, jos joutuu saattamaan lapsensa hautaan.
Minusta sinun kannattaisi kertoa hänelle se, että sinä et halua luopua hänestä niin kuin hänkään ei halunnut luopua äidistään.
Joku sanoi aika osuvasti, että veneestä voi tippu vain kerran. Rakkaus ei osu kahta kertaa samaan kohtaan.
Latteus tämäkin, mutta aika parantaa haavat. Nuorena on hyvin uusiutumiskykyinen, mutta joka kerta, kun sydän särkyy, on sitä jäljellä aina vähemmän seuraavaa kertaa varten.
Toisessa säikeessä joku antoi hyvän neuvon. Kysy häneltä niin, että hän vastaa itselleen rehellisesti ei sinulle. Jos näiden kysymysten jälkeen hän vielä haluaa arota, niin sitten et voi mitään, et kerrassaan mitään. Rakkautta kun ei voi pakottaa. Tämän olen itse oppinut kantapään kautta.
Anteeksianto on vaikeaa, mutta varmasti se ainoa ratkaisu lopulta. Se vaan vaatii aikansa. Sanoja, tyhjiä sanoja voi aina sanoa, mutta sydän lopulta päättää.
Rohkeutta ja kaikkea parasta sinulle.
"En haluaisi luovuttaa sillä inhoan sitä yli kaiken. Olenko hölmö kun olen "alistunut" tällaiseen tilanteeseen? Olisiko minun parempi jättää hänet lopullisesti? Teenkö itseäni kohtaan väärin kun nielen kaiken tämän vaan paremman tulevaisuuden toivossa?"
Et sinä ole se, joka luovutti, mutta ei luovuttamisessakaan ole mitään pahaa, sillä joskus joutuu tilanteeseen, johon mikään oma teko ei enää auta. Et ole ehkä hölmö, mutta liian pitkälle olet antanut asian mennä. Parempi olisi, kun keskittyisit kohentamaan omaa elämääsi ilman häntä, ja jos hän tulee takaisin, mieti asiaa sitten uudestaan. Ja kyllä, teet itseäsi kohtaan väärin! Mutta taisit tietää nämä jo itsekin.
Kaikkea hyvää.
Koska sä olet tuollainen, niin nainen käyttää sitä heikkoutta hyväkseen. Sussa ei ole tarpeeksi asennetta ja renttumaista otetta ja nainen vihaa sitä. kaikkihan sen tietää, että renttumaiset miehet ovat varsinkin suomalaisten miesten makuun. Mitä välinpitämättömämpi ja ilkeämpi sä olet, sen parempi.
tiedäthän tämän juha vat vainion laulun,jossa lauletaan hänestä,jolla oli lämmin vain käsi.minun poika silloin 23v, ihastui palavasti erääseen tyttöön helsingissä.vei elokuviin,kantoi kukkia,ruokaa.tyttö sanoi ,että ei ole aikaa seurustella,hän pyrkii lääkikseen,että aletaan keväällä seurustelu.poika odotti ja unelmoi.tuli kevät,tyttö kertoi,että hänellä oli ollut kokoajan suhde,hän oli lesbo.kuule,kaikesta toipuu.nyt on poika 25v ja hänellä on uskova tyttöystävä,käyvät tuomasmessuissa,tiedätkö niitä,suosittelen ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta.sinullakin on vielä elämä edessä.tiedätkö minä olen jo 54 ja suunnilleen kaiken nähnyt.
on ehdoton auktoriteetti.Musta,karu,suunnattoman suuri,joka laittaa kaiken uuteen arvoon suhteessa itseensä.
Niinkuin luuletkin,niin on käynyt myös muillekin,ettei kuoleman lohduttomuus, lopullisuuden toivottomuus jätä rinnallaan romanssille paljoakaan toivoa.