tämä palsta on kieltämättä aikamoinen henkireikä ku suhteen loppumisen rajoilla alkaa tuntua siltä että seinät tulee päälle ja ei muka enää olisi riittävä ihmisenä sille toiselle jota ite rakastaa enemmän kuin mitään muuta asiaa.
mun tarina on n vuoden mittainen tosi kiihkeesti alkanut suhde (eikös ne melkein kaikki niin ala), jossa kumpikin löysi erilaiset toisensa ja vastakohdat veti puoleensa yms tosi romanttista ihanaa. ennen tätä suhdetta, pitkistä sydänsuruista ajan kanssa itseni kanssa sinuiksi päässyt minä opin vihdoin luottamaan toiseen ihmiseen, naiseen, jota halusin rakastaa mutta en vaan heti uskaltanut. alkukankeudesta päästyä ja käynnistymisen jälkeen kaikki sujui taivaallisen hyvin ja opittiin antamaan rakkautta vihdoin, ehkä vähän kauhallakin - ehkä jopa hieman liikaakin sillä maailma tuntui molemmista olevan yhtäkkiä kuin auringonnousu tuhannen vuoden tulimyrskyn jälkeen.. henkinen ja fyysinen ei voinut olla paremmin..
kaikki oli aivan mahtia ja asiat loksahteli kohdilleen kunnes nainen taisi lopulta tukahtua sitten siihen 'liikaan' välittämiseen koska nykyään ei miesosapuoli enää paljoa kiinnosta ja hän menee miten haluaa, turhaan yhteyttäkään pidä kuin pakollisen pahan tuntuisena.. ilmaa kuulemma tahtoo ja kaikkea.. olipas aikamoinen täyskäännös.. sinne meni läheisyydet.
tää taitaa siis nyt olla se klassikko ilmaa-juttu josta aina varoitellaan.. mutta mä minkäs sille voin jos haluan rakastaa toista ja pitää hänen kanssaan kivaa aikaa, ei sitä tunnetta hillopurkittaakaan voi..
ehkä se voi myös olla sitten jotain ns saalistus juttua että kun ei-kiinnostunut sälli saadaan ihan loveksi ja yhteinen huominen kimaltelee silmissä niiin se onkin sitten siinä, tarttee miettiä asioita ja kattoa jos jostain löytyisi vielä parempi ukko.. en tiiä kun en ole enää vaan niin kiinnostava näköjään nykyään.
mä en oo katkera, tai no ehkä siis ripauksen oon koska en enää tunne itseäni kiinnostavaksi tän nykyisen jatkuvan kylmetyksen jälkeen, varsinkin niin kuuman yhteisen ajan jälkeen vastakohta on aikamoinen mutta mä lopulta haluan vaan sen toisen olevan onnellinen. oon antanut aikaa ja vapauksia sekä muistanut häntä välillä tosi lämpimästikin mutta tuntuu että se ns jokaisen suhde-forumin "mistä näitä sika-miehiä riittää" karikatyyrin vastakohta sitten ei olekaan vaan mistään kotoisin vaan pitää olla se luolamies ja blaablaa.. ehkä tää mimmi ei sitten vaan oo onnellinen mun kanssa niin mitä mä jäisin roikkumaan.. haluisin mutta en haluisi. jos mun kanssa ei oo onnellinen ja kivaa niin miksi mä surisin? mutta kun suren silti?
mitään muuta en maailmalta pyydä kuin kumppanin jota saisin rakastaa pilke silmäkulmassa, tehdä hyvän olon hänelle ja tuntea itekin olevani luotettavasti kokonainen ihmisenä, helliä välillä toista ja kokea maailman ihmeet yhdessä.. en mitään muuta. koulut työt ja muut tulee aina olemaan toissarvosia koska rakkaus on kauneinta maailmassa mun mielestä. se on maagista ja koko tää maapallo voi olla kauniimpi kun käsi kädessä katsoo.
kaikesta tästä huolimatta yksin aletaan näköjään taas olla tällä menolla ja pohdin syitä miksi vaivautuisin enää kokeilemaan tätä parisuhteeseen -rumbaa ja karusellia joka pyörittää sisuskalut ympäri x 1000 niin paljo et tekisi huutaen itkeä ja se ei ole kivaa. ehkä ajan kanssa parannun, järjellä mietittynä kyllä, mutta jokin tunne vaan tuntuu siltä ettei missään ole enää mitään järkeä kun nää päättyy aina tällä tavalla että mies ei enää nappaa.. huumori mielessä mietin muuttuuko asiat jos rupean autofixariksi ja raavin rasvaisia palleja kokoajan niin olisin sittenkin se muka alpha uros mutta en aio itseäni muuttaa.. en.
jaa-a mitähän sitä tekis tänään(kin) kun en jaksaisi enää toista miettiä vuorokauden ympäri että mitähän se haluaa.. kello seisoo mä tuijotan johonkin ja toivon että joku hakisi mut vaan pois täältä, löisi leimat papereihin ja siirtäisi toiselle planeetalle.
haluan vaan rakastaa. ehkä joskus tulee vastaan se joka haluaa samaa. en tiedä onko tämä kaikki liikaa pyydetty... jos on niin se selviää mulle toivottavasti tän, välillä ihan liian kivuliaan, elämän aikana..
tsemppiä teille kaikille. mä toivon että teillä menee hyvin ja saatte nauttia oikeesti kestävästä rakkaudesta.
mun tarina on n vuoden mittainen tosi kiihkeesti alkanut suhde (eikös ne melkein kaikki niin ala), jossa kumpikin löysi erilaiset toisensa ja vastakohdat veti puoleensa yms tosi romanttista ihanaa. ennen tätä suhdetta, pitkistä sydänsuruista ajan kanssa itseni kanssa sinuiksi päässyt minä opin vihdoin luottamaan toiseen ihmiseen, naiseen, jota halusin rakastaa mutta en vaan heti uskaltanut. alkukankeudesta päästyä ja käynnistymisen jälkeen kaikki sujui taivaallisen hyvin ja opittiin antamaan rakkautta vihdoin, ehkä vähän kauhallakin - ehkä jopa hieman liikaakin sillä maailma tuntui molemmista olevan yhtäkkiä kuin auringonnousu tuhannen vuoden tulimyrskyn jälkeen.. henkinen ja fyysinen ei voinut olla paremmin..
kaikki oli aivan mahtia ja asiat loksahteli kohdilleen kunnes nainen taisi lopulta tukahtua sitten siihen 'liikaan' välittämiseen koska nykyään ei miesosapuoli enää paljoa kiinnosta ja hän menee miten haluaa, turhaan yhteyttäkään pidä kuin pakollisen pahan tuntuisena.. ilmaa kuulemma tahtoo ja kaikkea.. olipas aikamoinen täyskäännös.. sinne meni läheisyydet.
tää taitaa siis nyt olla se klassikko ilmaa-juttu josta aina varoitellaan.. mutta mä minkäs sille voin jos haluan rakastaa toista ja pitää hänen kanssaan kivaa aikaa, ei sitä tunnetta hillopurkittaakaan voi..
ehkä se voi myös olla sitten jotain ns saalistus juttua että kun ei-kiinnostunut sälli saadaan ihan loveksi ja yhteinen huominen kimaltelee silmissä niiin se onkin sitten siinä, tarttee miettiä asioita ja kattoa jos jostain löytyisi vielä parempi ukko.. en tiiä kun en ole enää vaan niin kiinnostava näköjään nykyään.
mä en oo katkera, tai no ehkä siis ripauksen oon koska en enää tunne itseäni kiinnostavaksi tän nykyisen jatkuvan kylmetyksen jälkeen, varsinkin niin kuuman yhteisen ajan jälkeen vastakohta on aikamoinen mutta mä lopulta haluan vaan sen toisen olevan onnellinen. oon antanut aikaa ja vapauksia sekä muistanut häntä välillä tosi lämpimästikin mutta tuntuu että se ns jokaisen suhde-forumin "mistä näitä sika-miehiä riittää" karikatyyrin vastakohta sitten ei olekaan vaan mistään kotoisin vaan pitää olla se luolamies ja blaablaa.. ehkä tää mimmi ei sitten vaan oo onnellinen mun kanssa niin mitä mä jäisin roikkumaan.. haluisin mutta en haluisi. jos mun kanssa ei oo onnellinen ja kivaa niin miksi mä surisin? mutta kun suren silti?
mitään muuta en maailmalta pyydä kuin kumppanin jota saisin rakastaa pilke silmäkulmassa, tehdä hyvän olon hänelle ja tuntea itekin olevani luotettavasti kokonainen ihmisenä, helliä välillä toista ja kokea maailman ihmeet yhdessä.. en mitään muuta. koulut työt ja muut tulee aina olemaan toissarvosia koska rakkaus on kauneinta maailmassa mun mielestä. se on maagista ja koko tää maapallo voi olla kauniimpi kun käsi kädessä katsoo.
kaikesta tästä huolimatta yksin aletaan näköjään taas olla tällä menolla ja pohdin syitä miksi vaivautuisin enää kokeilemaan tätä parisuhteeseen -rumbaa ja karusellia joka pyörittää sisuskalut ympäri x 1000 niin paljo et tekisi huutaen itkeä ja se ei ole kivaa. ehkä ajan kanssa parannun, järjellä mietittynä kyllä, mutta jokin tunne vaan tuntuu siltä ettei missään ole enää mitään järkeä kun nää päättyy aina tällä tavalla että mies ei enää nappaa.. huumori mielessä mietin muuttuuko asiat jos rupean autofixariksi ja raavin rasvaisia palleja kokoajan niin olisin sittenkin se muka alpha uros mutta en aio itseäni muuttaa.. en.
jaa-a mitähän sitä tekis tänään(kin) kun en jaksaisi enää toista miettiä vuorokauden ympäri että mitähän se haluaa.. kello seisoo mä tuijotan johonkin ja toivon että joku hakisi mut vaan pois täältä, löisi leimat papereihin ja siirtäisi toiselle planeetalle.
haluan vaan rakastaa. ehkä joskus tulee vastaan se joka haluaa samaa. en tiedä onko tämä kaikki liikaa pyydetty... jos on niin se selviää mulle toivottavasti tän, välillä ihan liian kivuliaan, elämän aikana..
tsemppiä teille kaikille. mä toivon että teillä menee hyvin ja saatte nauttia oikeesti kestävästä rakkaudesta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
..tosi hyvältä ja toivoa antavalta lukea viestisi. Tuollaisia miehiä siis todellakin on olemassa! Sinunlaisesi haluaisi moni, minäkin. Jospa joskus kohdalle osuisi, muuta en toivo. Älä koskaan, ikinä muutu.
olipa hieno kirjoitus, todellakin! tsemppiä itsellesi! =)
Niin se minunkin suhde alkoi...Oltiin onnellisia, tehtiin juttua yhdessä ja olin onnellisempi kuin ikinä ennen. Mutta sitten tapahtui jotain, juuri tuo "tahdon ilmaa" juttu myös minulle. Exäni ei kaivannut minua, vihasi jos soitin enemmän kuin 2 kertaa päivässä, halusi olla villi ja vapaa. Taisi kaivata jotain muuta kuin ikuista rakkautta. Itsekin haluan vaan rakastaa, pitää toista hyvänä, suojella, huolehtia...olla elämän ylä- ja alamäissä mukana ja tukena.
on se ihmeellistä, että noin vaan sitten käy elämässä useammallekin meistä.. osanottoni :( tutultahan tuokin tosiaan kuulostaa.. onko teidän suhteenne nyt sitten katkolla vai mikä on tilanne..?
pahinta oli tajuta tuo "ILMA" tilanne (ainakin mulle oli), kun "vaakakupissa" on ihminen ketä rakastat enemmän kuin itse elämää, mutta itse ei vaan voi tehdä tilanteelle muuta kuin antaa sitä ilmaa eli olla erossa.. kivuliampaa asiaa saa hakea. toivossa eläminen. se kai.
joko sitten se orastava ikävä tuo rakkaan takaisin, tai sitten vapaus vetääkin enemmän jostain syystä... :/
sitä ei jotenkin pysty itse käsittämään miten ne partnerin tunteet voi kääntyä ympäri niin totaalisesti. itse jää vaan monttu auki ihmettelemään, että "ohhoh. aha." toistahan ei tietenkään voi omistaa, mutta se, että toinen vaan lopettaa suhteen yhtäkkia kaiken fantastisen jälkeen (tai tauottaa tai haluaa miettiä), ja tekee sen yllättävänkin viileästi, sattuu niin järjettömästi ettei mitään rajaa..
..oma suhteeni päättyi sitten ikävä kyllä lopulta eroon toisen puolelta, joten nyt on valtava surutyö edessä ja kaikkien yhteisten ihanien asioiden jatkuva läpikäyminen mielessä, myös tahdosta riippumatta, eli vähän kuten nauhaa kelaisi taaksepäin vanhalla nauhurilla..
rakkaus, miksei se käänny off-asentoon valokytkimen lailla vain näitä tilanteita varten. joskus niin toivoisi, mutta sitten taas siltikään ei haluaisi sitä, vaikka tunne tekeekin kipeää. ehkä sitä haluaa säilyttää edes sen kauneimman osan toisesta sisällään, tai jotain.. selittämätön tunnehan tuo on kaikille..
itse koitan ottaa nyt vain yhden ainoan päivän kerrallaan, selvitä jotenkin siitä ajatuksesta ettei se toinen halajakaan yhtä paljon syliin enää varmaan koskaan, ponnistelen yli vuorokaudenvaihteen, saatan saada unta hetkellisesti ja sama juttu uusiksi.. toivon niin paljon että herään joskus taas normaalin positiivisena ja uskovaisena ihmisiin, vaikka nämä arvet jääkin vahvoiksi ja heikentävät luottamusta tunnepuolella.
ja kaikesta huolimatta, toivon silti yhä että jokin maailman ihme toisi sen toisen takaisin ja saisi hänet kysymään tosissaan "tehdäänkö tästä sittenkin kestävä suhde." ei pitäisi ajatella näin, järki sanoo..!
onneksi ainakin tämän topicin aikaisemmat vastaukset (kiitos kaikille niistä!!) antaa vähän valoa pimeyteen, että kyllä tuntevia ja välittäviä miehiäkin tarvitaan vielä tällä pallolla.
arvet alta pois, jotenkin, jonakin päivänä ja kuka tietää mitä rakkaus tuo vastaan. tähän itse haluan ja yritän uskoa, mutta se tuntuu vielä kaukaiselta kuin toinen tähtikunta.
hyvää jatkoa kaikille ja onnea rakkauteenne.