Tarina menee näin: takana 10 vuoden avioliitto; ei mikään "tähtiin kirjoitettu" suhde, ei suurta intohimoa tai rakkautta, mutta ihan ok - etenkin kuin taustallani oli henkiseen väkivaltaan kaatunut suhde. Normi-arki miehen kanssa helppoa ja mutkatonta - mutta kun vastamäkeä tulee, olen yksin murheineni, ja kun yritän kertoa miehelle, että kaipaisin hänen tukeansa ja osallistumistaan, tuloksena on yleensä riita tai mykkäkoulu. Eli mieli on sitten vielä enemmän maassa...
Sitten on toinen mies. Ei mikään salarakas - sen verran sentään järki on päässä pysynyt, ettei ole sänkyyn päädytty. Hän on ihminen, johon voin luottaa - ja jota kohtaan tunteet ovat viime vuosina vahvasti kypsyneet... Kaiketi olen rakastunut häneen.
Oma siippa kulkee omissa harrastuksissaan, on "poissolevana paikalla" ; itse kaipaisin kenties yhteistä tekemistä, mutta sitä ei ole yrityksistä huolimatta keksitty. Seksielämä on täysin kuollutta.
Tunnen seisovani tienristeyksessä ; erotako vai jatkaa..? Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että valitsin kumman tien hyvänsä, melkoisen yksinäistä on... Sen varaan en laske, että toinen mies alkaisi järjestellä elämäänsä uusiksi minun vuokseni. Onko muita samassa tilanteessa olleita / olevia - jotka pelkäävät ottaa seuraavaa askelta..?
Sitten on toinen mies. Ei mikään salarakas - sen verran sentään järki on päässä pysynyt, ettei ole sänkyyn päädytty. Hän on ihminen, johon voin luottaa - ja jota kohtaan tunteet ovat viime vuosina vahvasti kypsyneet... Kaiketi olen rakastunut häneen.
Oma siippa kulkee omissa harrastuksissaan, on "poissolevana paikalla" ; itse kaipaisin kenties yhteistä tekemistä, mutta sitä ei ole yrityksistä huolimatta keksitty. Seksielämä on täysin kuollutta.
Tunnen seisovani tienristeyksessä ; erotako vai jatkaa..? Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että valitsin kumman tien hyvänsä, melkoisen yksinäistä on... Sen varaan en laske, että toinen mies alkaisi järjestellä elämäänsä uusiksi minun vuokseni. Onko muita samassa tilanteessa olleita / olevia - jotka pelkäävät ottaa seuraavaa askelta..?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Heippa, kiitos kirjoituksestasi. Minulla on samanlainen tilanne kuin sinulla. Meillä avioliittoa takana hiukan alle kymmenen vuotta. Kaksi vuotta olen tullut torjutuksi kaikissa lähestymisyrityksissäni. Sitten löysin samalla tavalla kuin sinäkin itselleni ystävän. Häneen olen voinut luottaa ja hän on ollut tukenani koko ajan ja kuunnellut. Olen tavannut hänet kerran, mutta silloinkin vain kaverina ja ystävänä. Tiedän että tämä henkilö on eroamassa omasta puolisostaan, ei toki minun takiani, mutta kuitenkin. Hän haluaisi olla minulle elämänkumppani ja osana elämääni, mutta minä en saa otetuksi sitä askelta. Tämä toinen mies ei tällä hetkellä ole edes Suomessa, eli hetken aikaa saisin odotella hänen astumistaan elämääni ja järjestellä elämääni, jotta sitten mahdollisesti voisimme aloittaa edes seurustelun. Oma aviomieheni on uhannut lähteä pois yhteisestä kodistamme useaan kertaan ja olen itkenyt niin moneen kertaan sitäkin asiaa. Mutta joka kerta hän muuttaa mielensä,ja aina minä hölmö uskon, että asiat paranee. Sitten taas muutaman päivän päästä olemme samassa tilanteessa. Olen niin väsynyt tähän edestakaisen soutamiseen ja tunteiden ylä- ja alamäkeen. En edes koskaan käy missään enkä harrasta enää mitään, koska nykyisen mieheni mielestä yksin ei kuulu mennä minnekään. Joku ratkaisu tähänkin on tultava....
sinun kannattaa miettiä asioita itsesi kannalta. Et voi muuttaa kuin itseäsi, joten tuumasta toimeen.
Koska olet vielä avioliitossa, uusi suhde olisi vain laastari, johon kantaisit samat ongelmat mukanasi.
Yritä ensin selvittää miehesi kanssa onko teidän parisuhteen eteen tehtävissä mitään eli löytyykö yhteinen tahtotila. Jos löytyy niin itsensä kehittämisestähän se kummallakin lähtee ja sitten samalla parisuhdeterapiaan ja yksilöterapiakin on todella hyvä ratkaisu kummallekin. Itsensä kehittämiseen on olemassa monia hyviä kirjoja, irene kristeri, tommy hellsten, kiianmaa kari jne...
Sinä yksin voit tehdä vain 50% teidän parisuhteesta, joten kun keskityt omaan itseesi alkaa muukin elämä aukeamaan ja ymmärrät ettei kaikki elämä ole parisuhteen varassa.
näin:
Ex-suhteessa muutin itseäni kauas siitä mitä oikeasti olen. Joustin asioissa, jossa ei olisi pitänyt joustaa, annoin periksi, katsoin sormien läpi. Tästä seurasi pahaa oloa, ahdistusta. Kaikki tunteet eivät tietysti tulleet kerralla vaan pikkuhiljaa, vähitellen. Näin pystyy sopeutumaan erinomaisesti pahaanoloonsa, kunnes jotain päivänä ei saa enää nukutuksi ja haluaisi itkeä aamusta iltaan. Tms. Ajatukset kulkee samaa rataa päivittäin, eroajatus tavoitteena. Ex ei ottanut eropuheitani kuuleviin korviinsa ja se teki asiasta hemmetin vaikeaa minulle, koska olin hänen suhteensa tehnyt vuosikaudet sitä mitä inhosin; yritin miellyttää. Näin siis myös erossa. Nyt en tosin ole siitä yhtään pahoillani, sillä välini exään on paremmat kuin vuosiin. Parasta ystävää en hänestä silti saa tai edes lähelle sitä.
Exsuhteen aikana rakastuin toiseen mieheen. exsuhteen haamut eivät kummittele, sillä nyt tiedän kuka olen, mitä haluan ja ennenkaikkea osaan ilmaista sen. Myös mieheni osaa "lukea" minua paremmin kuin kukaan koskaan ennen. Meillä on myös sama "elämää suurempi" juttu, joka on suhteemme ydin. Siksi ihmettelenkin miksi niin usein sanotaan, että seuraavaan suhteeseen kantaa vanhan suhteen ongelmat.
Meillä jokaisella on vain tämä yksi elämä, miksi se pitäisi elää vain yhdessä avioliitossa?
Nykyään Uusi avioliitto osataan nähdä myös mahdollisuutena.
Vähän samalta tuntuu tuon päätöksen suhteen. Minä olen miettinyt eroa jo 15 vuotta mutta ei ole ollut rohkeutta. Itse asiassa muuten kyllä mutta pelottaa, että lapset kärsisi niin paljon. Koko ajan sellaista estejuoksua. Juuri, kun on hetken mennyt hyvin, tulee taas kuraa naamalle. Nytkin olen ajatellut eroa viimeisen viikon, kun tää on niin kamalan ahdistavaa
Melko pitkään olet funtsaillut! Lapset näkevät tilanteenne paremmin kuin itse huomaat. Oma vanhin lapseni pikemminkin kannusti minua eroamaan, koska ilmapiiri kotona oli muumiomainen. Hänen kysymyksensä "miksi olet yhdessä isän kanssa - tavasta vai jostain säälistä?" herätti minut kokonaan synkästä unesta. Myös psykologi kysyi aikanaan "miksi ajattelet miten miehesi pärjää eron jälkeen, etkä miten lapset voisivat NYT paremmin". Jos toinen vanhempi voi huonosti (tai molemmat!) se ei voi auttaa lapsia selviytymään paremmin elämästä. Päinvastoin- antaa heille esimerkin, että yhdessä pitää olla vaikka hampaat irvessä eikä kenelläkään ole kivaa.
Pohdimme asiaa kauan ja vakavemmin kai muutaman vuoden. Olosuhteet menivät niin naurettaviksi, että tajusimme asumuseron pakolliseksi jotta kaikkien mielenterveys säilyy ja jaksaa hoitaa työt ja koulut. Nyt olen asunut tytön kanssa muutaman viikon ja pidämme miehen kanssa yhteyksiä ja välit ok. Ei ollut onneksi väkivaltaa yms. vaan erosimme asumuseroon ystävinä. Olen sitä mieltä, että olisi kannattanut tehdä ehkä jo aiemmin mutta asioilla on tapana järjestyä silloin kun on sopiva hetki ja kaikki osapuolet ovat valmiit ratkaisuun.En halua kannustaa, että kukaan pitkittää ratkaisua mutta esim. meille ero ei vielä ole "valmis nyt" vaan katsomme asumista erillään. Tosin tämä vaatii taloudellisia järjestelyjä yms. mutta ainakin me kaikki tiedämme, että tämä oli nyt meille pakollinen ja tarpeellinen askel pikku hiljaa ehkö kohti lopullista ja virallista eroa. Kukaan ei kuole, kuten mieheni (ex-sellainen) sanoo!!
ajatus, ettei kannata vielä hosua, on ihan hyvä... Vaikken oikein jaksa uskoa, että tästä liitosta mitään kunnollista enää tulisikaan, odotan jotain... Sysäystä eteenpäin kaiketi. Mies varmaan jatkaisi liittoa tällaisena hamaan vanhuuteen asti, hänelle kaikki muutos on aina kauhistuksen paikka. Ehkä pikkuhiljaa saan hänet näkemään asioita toisin. Ehkä.
Näin minäkin ajattelin ettei voi jatkua loputtomiin,tiesin että ero tulee..odotin sitä kauan ja jopa toivoin, että asia ratkeaisi ilman että minun pitää tehdä mitään...Meilläkin mies sanoi, että on pieni säie välillämme kun kysyin miksei voida erota...
Meillä toinen vaati keskustelun ja konkreettiset päätökset..(se olin minä, sanoin, että makaan rekan alla jos ei ratkaista asiaa :) Ja siitä se sitten lähti. Lopulta keksin (keksimme) etten vaadi eroa vaan sen asunnon ja asumuseron koska avioero oli liian rankka juttu meille molemmille. Nyt mennään avioeron suuntaan ja tämä ensiaskel oli hyvä! Muutoin ehkä roikkuisimme edelleen yhdessä. Tässähän voi lohdutella, että ehkä vielä palataan yhteen vaikka kumpikin tietää ettei näin käy :) Kannattaa kuunnella sydäntä ja toimia siten mikä on juuri teille sopiva ratkaisu! Pääasia on, että saatte rauhan ja tasapainon elämäänne! Kukaan ei tosiaan kuole vaan elämä jatkuu edelleen:)
Kyllä minäkin olen ajatellut, että voisi olla lapsillekin lopulta helpompi tai oikeastaan toiselle ja tässä on se ongelma. Toinen lapsista on hirveän herkkä näissä jutuissa. Yhden mykkäkoulun aikana hän itkeä tihuutti, että ette kai te eroa ja on kyse kuitenkin kohta täysi-ikäisestä lapsesta. Jotenkin siinä sitten menee siihen ajatukseen, että hitto itsehän olen naimisiin mennyt. Tuntuu niin itsekkäältä, jos eroaisin vain itseni takia.
itseänsä koskaan armahda, vaan aina ajattelee vain toisten etua - ts sitä, mitä pitää toisten etuna - ajautuu vain suurempaan ahdinkoon. Se, että ajattelee terveesti itseäänkin, ei ole pahasta!
ovat toki erilaisia kuten aikuisetkin. Jos sinusta tuntuu, että ero on parempi (ja varmaankin niin on, koska olet sitä jo vuosia pohtinut), niin eroa.
Melkein täysikäinen lapsesi varmaan voi tuntea syyllisyyttä tai mitä tahansa negatiivisia tunteita, siksi itkeä tihuuttaa. Yritä puhua hänelle, ettei teidän ero ole hänen syynsä tai edes hänen asiansa. Lapset ovat vanhemmilla vain lainassa ja muuttavat kotoa (oli se yhden tai kahden vanhemman perheessä) pois aikanaan.
Meillä nuorimmainen kesti ajatuksen erosta huonoiten. Vanhin lapsi sanoi nuuorimmalle aika osuvasti, että isä ja äiti ovat oikeasti, silleen henkisesti, eronneet jo ajat sitten. Ihan tästä yhdestä lauseesta hän rauhoittui silminnähden. Suurin hätä hänellä ei kuitnekaan ollut itse erosta, vaan siitä luulosta, että olisi pitänyt muuttaa kauemmas ja/tai vaihtaa koulua.
sinäkin miehesi näkemään, että ero on parempi ratkaisu. Mietinpä minäkin jokusen vuoden eroa. Ensin itsekseni, sitten puhuin (eikä kuunneltu..), puhuin ja puhuin. Välillä tuntui, että kilahdan odottamiseen ja vetkutteluun. Itseeni. Mikä siinä on, ettei saa yhtä plankettia toimitetuksi...
Sitten kun ei vain enää kestä, onkin jo kiire erota. Oli toinen siihen valmis tai ei. Meillä ex kyllä kasvoi ajatukseen erosta, kun näki miten ahdistunut olen. Itsessäni huomasin lopulta aggressiivisia piirteitä, joita en ollut kokenut koskaan. Sitä kautta opin ymmärtämään myös railakkaampia suhteita, joissa karjutaan heti toiselle sen mitä minä vain ajattelin esim. "painu vi*'uun siitä". Ei edes millään pahalla, mutta kun sietokyky on ylitetty, se on ylitetty.
Kyllähän se nyt on selvää, että sen asian teen lapsille selviksi ettei heissä ole mitään syytä eroon. Hehän ovat juuri asia, mitä rakastan tässä elämässä yli kaiken.
No omalla tavallaan olen nyt ottanut yhden askeleen eteenpäin. Nyt en kyllä taas anna periksi ja ajattele, että kyllä se tästä taas menee eteenpäin. Sitä en osaa sanoa onko rakkautta vai ei. Itselläni on vaan sellainen olo, että miehelläni se on vaan takertumista helppoon elämäntapaan ja näyttäähän se hyvältä, kun on perhe. Hirveästi aina väittää rakastavansa mutta rakkaus taitaa olla hänelle hiukan erilainen käsite kuin mulle. Kyllä mielestäni rakkaudessa jakaa kaikki asiat mielellään puolisonsa kanssa. Meillä esim. on niin että minä hoidan 90% laskut ja mieheni tietää kyllä minun raha-asiat mutta ei kerro omistaan minulle.
No nyt lähti juttu karkuteille
... suuntana poispäin molemmista mainitsemistasi
miehistä?
Siis mitä SINÄ olet omana itsenäsi, ilman muita?
Joo - ja ei , niikuin itsekkin sanoit. Tuntuu niin tutulta. Olen seuraillut tätä palstaa juuri itseni takia, katsoakseni muiden näkövinkkeliä eroihin. Itse kirjoitin tänne noin syyskuussa ja pähkäilin samaa. Esitin kysymykseni lähinnä miehille-mikä saa heidät pitämään avioliitossa , vaikka olo on kuinka huono.
Sain vastauksia lapset, lainat, parempi kuin ei mitään..ja tätä rataa. Itselläni myös 15 vuoden ihmissuhde ja viimeiset 3 vuotta on käynyt klassiset..Olemme kuin sisar-veli suhteessa. Se tärkein puuttuu, puhuminen,läheisyys, yhdessä olo ja tekeminen.
Ei toista voi pakottaa puhumaan ja aina vain kysyä itse joka asia. Tapasin itsekkin ihan "puun takaa " vanhan tutun miehen , ihmisen jolla toinen jalka ulkona , mutta lapset pitää hänet kotosalla. Kun tapailimme ihan normisti ihmisten ilmoilla, tuntui että olisin tuntenut hänet aina. Meillä meni tosi moni asia yhteen ja ajatukset.
Hänen kanssa puhuin enemmän elämästä, haaveista ja iloista ja suruista kun oman kumppanin kanssa koko aikana! Silti olen edelleenkin tässä tienhaarassa. Olen päättänyt niin monta kertaa lähteä. Olen puhunut hänelle reilusti ja antanut mahista, olen tsemannut meitä..Jospa molemmat tsempattaisiin! Mutta ei. Toisena päivänä kaikki hyvin. Viikon päästä olen todella allapäin ja menossa "maanpakoon"..Tilanne on aina se etten tiedä miten päin olisin. Kaikki tuntuu olevan väärinpäin.
Toisena hetkenä taas tiedän kuinka paljon merkitsen hänelle. Omassa päässä tiedän, että kun eroa jo miettii, on sen päätöksen jo tavallaan tehnyt. Nyt on mieli kirkastunut niin, että uskallan kyllä nostaa kytkintä. En vielä vain ole valmis siihen. Uskallan heittäytyä elämälle "yksin".
Sen kuuluisan tiimalasin täytyy vain täyttyä , niin paljon että ratkaisu tulee itsestään. Kun tarpeeksi miettii mitä itse haluaa tältä elämältä, niin pitkään ja hartaasti sitä pyöritellen päätös kypsyy. Kaikki kannattaa katsoa loppuun kuitenkin. Itse en tiedä, milloin on se viimeinen pisara, mutta tiedän että se on edessä.
Kukaan ei eroa kenenkään ihmisen takia, silloin on helpompi toki lähteä, mutta omalla kohdallani tämä mies ei ole lähdössä mihinkään lasten takia, joten kunnioitan hänen päätöstä. Emme ole enään niin yhteyksissä, kuin olimme aikaisemmin. Mutta siinä tuli itselle esiin se , mitä itse haluaa.
Sitä yhteistä!! meillä on samaa alaa duunit, samaa harrastusta, jolle molemmat olemme "pimahtaneet",samat arvot elämästä, mikä tulee ensin..Ja se ei ole työ/ura, vaan se voimavara sieltä hima/kotiasioista. Tämä mies purkaa "huonoa" suhdetta duuniin ja on paljon poissa kotona. Vaimon kanssa hänkään ei jaa mitään yhteistä.
Ja myönsi hänkin, että kun lapset jää pääsääntöisesti äidille, ei hän pysty olemaan lapsistaan erossa arjessa. Ymmärrän täysin, toisaalta en. Lapsia ei kuseteta, kyllä he ovat "kartalla"...Mutta kukin tamplaa tyylillään. On niin vaikea tehdä sitä lopullista päätöstä erosta. En kehu omiakaan päätöksiä tässä ollessani juu-ja ei linjalla jo pari-kolme vuotta.Omassa viestissäni silloin esitin miehille vs. kysymyksen mitkä ovat heidän "fiilarit" tälläisessa tilanteessa. Eli hain miesnäkövinkkeliä asiaan..Kun on ns.päättänyt eron/erota, mikä sitä pitkittää? Miksi miehet kuitenkin ehkä enemmän kuin naiset tyytyvät suhteeseen? Ei mihinkään pitäisi tyytyä! Aina tulee uusissakin suhteissa arki ja omat vastamäet, mutta jos ja kun elää kuin sisar.veli/kämppis menolla. Ei omaa yhteisiä harrastuksia eikä puhuminen tunteista tai vähänkään hankalasta asiasta onnistu, ei sellainen suhde kanna.
Enpä osaa sanoa muuta, juuta enkä jaata,kuin kuulostaa hyvinkin tutulta. Ikäväkyllä on niin yleistä ,että ihmiset elävät tyytyäkseen yhdessä..Ja eivät ole oikeasti onnellisia. Olen myös nähnyt todella hyviä suhteita vuosien jälkeen. Ihana katsoa kuin mies ja nainen miehenä ja vaimona/kumppanina jaksavat/ottavat huomioon toisensa vuosienkien jälkeen pienissä asioissa, koskettaa, puhua, pitää sitä suhdetta yllä..
Ikävä kyllä itse olen huomannu, että eron läpikäyneet ihmiset osaavat arvostaa onnea/pieniä arjen asioita ja sitten uutta ihmissuhdetta aivan toisella "levelillä". ei tietenkään aina , mutta useasti.
En itsekkään tekisi enään samoja virheitä. keskittyisin täysin lämpöisen hyvän kodin ilmapiiriin ja mukavan yhdessäolon olemiseen.Joka sisältää kaikki ketkä "perheeseen kuuluvat hyvät ystävät". Tekisin paljon, paljon enemmän uudessa suhteessa töitä, että onni kestäisi.
Toisilla se kestää siitä nuoruuden rakkaudesta..sanotaan reilu 20 v.stä-eteenpäin...Usein kuitenkin näemmä käy niin , että lapset saatuaan niin moni eroaa, kun lapset "ovat kyllin vanhoja"..siinä 40 kympin kieppeillä..
Ja ihmiset miehet ja naiset saavat paljon paremman ihmissuhteen ja elämän! Ja osaavat arvostaa sitä!
Anna sinä ajan tehdä tehtävänsä, katsoa itse loppuun ja miettiä päänsä puhki..Nyt hypin vielä aiheesta toiseen eli omaan juu-ja ei--olen siis puhunut, sanonut , jättänyt kirjeen, miettimisaikaa ja kysynyt samoja asioita..Mieti mitä "sinä haluat", kerro!!En oleta, en arvaa mitään. Nyt huomaan, että kun itse on kypsynyt päätökseen että jokin päivä...Niin nyt sitten toinen osapuoli ehkä hieman ymmärtää ja todella tajuaa että voin lähteä.
Se tekee asiasta vielä kurjemman. Nyt kuin sitten hän yrittää, itse olen jo mielessäni johonkin suuntaan kallistunut. Ja tämä kyllä pitkittää omaa päätöstä. Silti on tunne että se "juna meni jo" ja kuten olen sanonut se puhuminen ei luonnistu!! Teoilla ja olemalla läsnä olen huomannut hänen tsemaavan, mutta joskus tarvitaan niitä sanojankin. Tässä asiassa tämää henkilö ei tule koskaan muuttumaan..Mutta on todella vaikeaa ja kuluttavaa..syö miestä/naista tämmöinen tilanne.
Tiedän ja sinäkin tiedät että kun se vihdoin se päätös tulee, ei siitä ilman itkuja päästä. Olo kuitenkin kevenee ja elämä muuttuu täysin, niin monen vuoden pähkäilyn jälkeen. Ennen ei kuitenkaan kannata lähteä , kunnes on aivan varma...Jokaisella tämä päätös vie oman aikansa. edelleenkin jos joku mies vs.tilanteessa on, niin olen kiinostunut siitä miesnäkövinkkelistä..Miten miehet kokee asian, kun tiedostaa että ero on edessä, mikä pidättelee?? Miksemme voisi heittäytyä elämän vietäväksi. Kyllä elämä kantaa...
kiva lukea pitkä pohdiskelusi asiasta!
Sen verran tässä on ehtinyt muutamassa päivässä tapahtua, että eilen sain sanottua miehelle ajatukseni ääneen: kannattaako tältä pohjalta jatkaa..?
Ei tämä hänelle kaiketi "puun takaa" tullut... Mutta suht yllätyksenä. Kerroin, etteivät kaikki tunteeni ole kuolleet, mutta lähinnä ollaan kuin kämppäkavereita. Enkä tiedä/usko, että tämä muuttuisi... Joulunaika nyt kuitenkin ollaan kuin ei oltaisikaan.
No, mene ja tiedä. Aika sen näyttää, miten asiat järjestyvät. Hiekka valuu tiimalasissa loppuun, kuten sanoit. Sitten aika on varmaankin kypsä.
Itse voin jo sanoa että olemme jo menneet tuon tienristeyksen läpi eli ero on astunut voimaan, meilläkin tuo "virallinen" prosessi kesti kolme vuotta eli kolme vuotta kumpikin tiesi että toinenkin osapuoli pohtii eron mahdollisuutta, tuota julkilausuttua pohdintaa ennen ainakin minulla oli tämä pohdinta ollut päällä jo useampia vuosia. Asiat jotka pitivät suhteessa kiinni olivat 1 lapset , 2 yhteinen omaisuus, 3 ainakin minulla oli viellä tulevaisuudenhaaveita joita olisimme voinneet yhdessä toteuttaa , 4 unelma yhteisestä isovanhemmuudesta jne jne .
Ex vaimon puolesta en pysty sanomaan mitään koska mistään asioista ei koskaan yhdessä pystytty puhumaan. Syitä eroon olivat 1 erilainen arvomailma , 2 arvomailman erosta johtunut erilainen elämän rytmi eli emme tavanneet toisiamme enää vapaa-aikoinamme, 3 erilainen näkemys lasten kasvatuksesta, tämä asia jää myös elämään parisuhteen päätyttyäkin, 4 olimme reilusti eri tasoilla seksuaalisesti ainakin omasta mielsetäni.
Mitään tiimalasia tälle asialle ei ole olemassa ainakaan minun mielestäni kyllä me miehet pystymme aika pitkään kärvistelemään epätyydyttävässä suhteessa, mutta asioiden ratkominen sitten kun niiden aika tulee on toki helpompaa kun kummallekkaan osapuolelle ei tule yllätyksenä toisen ajatukset suhteesta ja sen tilasta. Meillä on kaikki muut asiat ratkaistu sovussa paitsi tietysti se lasten kasvatus asia joka tulee olemaan se jatkuvien neuvvottelujen ja kompromissien suma (ei missään tapauksessa kuitenkaan riitelyn aihe) ,joka kestää siihen asti kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä ja tulevat omillaan toimeen.