Asuin ulkomailla ja palannut Suomeen. Täällä olen erittäin yksin, enkä saa läheisiä ystäviä, niinkuin oli ulkomailla ja ennen vanhaan nuorena. Epäilen ettei tuttavat ole aitoja ystäviä. He nauttivat siitä että elään ilman tukiverkostoa, ja kaipaan seuraa.. Ihan kuin suurin osa suomlaisista olisivat narsisistejä. En saa ikinä kutsuja mihinkään, ei kukaan kutsu kahville, ei Ikeaan. Joskus saan, mutta niitä perutaan tahallaan. Olen ihan syrjäytynyt Helsingissä. Haluaisin joskus perhe. Painajainen olla sinkku, joka kaipaa seksiä ja lämpöä, eikä kukaan ymmärrä.
Helsingin painajainen
syrjäytynyt
13969
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mulla on myös enemmän ystäviä ulkomailla, ja heihin oli paljon helpompi tutustua kun saattoivat itse alussa lähestyä ja nähdä vaivaa vakuuttaakseen kaikin puolin että heihin voi luottaa. Multa oli nimittäin jo muutamia vuosia nuorempana Suomessa mennyt luottamus muihin nuoriin jatkuvasti/ päivittäin koetun koulukiusauksen takia.
Samaan aikaan kun tapasin nuo ulkomaalaiset sain kerätyksi rohkeutta ja koitin tutustua kovasti samassa paikassa olleisiin suomalaisiinkin. No mitäs he tekivät? Alkoivat eristää ja jättivät minut keskellä yötä yksin keskelle ulkomaista miljoonakaupunkia.
Onneksi nuo ulkomaiset tyypit joihin tutustuin siis samassa paikassa (eri maalaisia eurooppalaisia, mm. ruotsalaisia, ranskalaisia, norjalaisia, italialaisia, espanjalaisia...) olivat olemassa, he olivat minulle seurana silloinkin kun suomalaiset olivat hylänneet ja alkaneet puukottaa selkään ja tukivat kovasti/ saivat mieleni pysymään aurinkoisena.
Nuo ulkomaalaiset (joista osa on edelleen todella läheisiä, paljon läheisempiä ystäviä kuin moni suomalaisista kavereista) osin auttoivat palauttamaan luottamuksen muihin nuoriin, sillä he itsekin olivat nuoria (15-18-vuotiaita) tuohon aikaan. Toki muutama kaikkein pitkäaikaisimmista ystävistäni on suomalaisia, mutta paljon enemmän on tosiaan näitä ulkomaiden ystäviä.
Ensimmäiset kehut ulkonäöstänikin sain ulkomaan kavereilta. Kuulin olevani nätti, hyväkroppainen ja kaunis, mihin alussa sanoin paljon vastaan sen takia että olin Suomessa tottunut jos minkämoisiin haukkuihin. En tarkoita että on pakko kehuskella kavereitaan, mutta minun kohdallani se ainakin teki myös hyvää koska mulle oli ehtinyt muodostua kamalan huono itsetunto.
Suomalaiset pitkäaikaisimmat ja luotettavimmatkin kaverit olivat esim. saattaneet purskahtaa räkänauruun kun joku heidän tuttunsa oli sanonut päin naamaani: "Hahah. Vittu tota naamaa. Susta ei ainakaan saisi missiä tekemälläkään." Okei, se ei ole ollenkaan pahimmasta päästä, onhan eri asia sanoa ettei saa missiä tekemälläkään kuin esim. että näytän helvetin rumalta ja hirviöltä, kuten olen suomalaisten poikien suusta usein nuorena kuullut. Mutta paha juttu siinä olikin se että yksi luotettavimmista Suomen kavereistani reagoi siihen nauramalla täyttä kurkkua?!
Mua myös vaivaa suuresti yksinäisyys. En minäkään usein saa kutsuja, ehkä kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa. Iso kiitos siitä niille parille harvalle suomalaiskavereille, jotka edes silloin vaivautuvat niitä tekemään! Suurin osa nimittäin ei kutsu mua edes sillonkaan, ei todellakaan ikinä minnekään. Yhteyttä pidetään heidän tasoltaan lähinnä mesen välityksellä.
Vika ei ole siinä ettenkö itsekin tekisi kutsuja, ne vain perutaan juuri kuvaamallasi tavalla ja vieläpä aivan viimetingassa samana päivänä kun olen jo hylännyt muut menot niiden takia.
Usein pahimpien murheideni keskellä olen myös huomannut että ulkomaalaiset jaksavat tukea ja kuunnella kavereistani parhaiten. Suomalaiset usein eivät välitä silloin kun olen yksinäisyyteni ja muiden juttujen takia vajonnut apatiaan/ miltei masennuksen partaalle. Tai silloin jos joku täysin tuntematon kadulla vastaankävellyt on käyttäytynyt törkeästi mua kohtaan.
Mutta ulkomaan kaverit yleensä kuuntelevat ja osaavat käyttää juuri rohkaisevia sanoja ja luoda uskoa tulevaisuuteen, vaikka sitten mesen välityksellä kun toisessa maassa asuvat.
Olen samaa mieltä siitä että suomalaisessa luonteessa on jotain kummallista. Okei, mulla on ne muutama luotettava suomalainen kaveri, jolle voi uskoa salaisuudet. Mutta eivät he tosiaan huolten keskellä välitä tai vaivaudu tukemaan samalla lailla kuin nuo ulkomaalaiset. Lisäksi heissä on juuri noita jotka saattavat loukata haukkumalla mun ulkonäköä ("Peili menee rikki"), joko sanoa itse tai tekemällä noin kuten tuo yksi pitkäaikaisimmista teki.
En vaan voi kaiken kokemani jälkeen pitää suomalaisesta perusluonteesta. Mä pidän kyllä kavereistani kaikesta huolimatta, ja suht monista tutuista tai puolitutuista (yleensä vanhempia ihmisiä jo). Mutta suomalaisilla on usein jokin tarve haukkua muita ja saada heidän itsetuntonsa murenemaan, vaikka päin naamaa törkeyksiä huutamalla. Tai sitten toinen on just tää kavereiden tekemä kieroilu ja yksin hylkääminen (olen kokenut sen myös kavereiden osalta). En kiellä etteivätkö ulkomaalaiset hauku ihmisiä joista eivät pidä, mutta eivät he sitä yleensä yhtä usein päin naamaa tee kuin suomalaiset...
Kiitos pitkästä vastauksestasi.
Olen täys sama mieltä että suomalaisessa luonteessa on jotain kummallista ja ilkeätä.
Ulkomaalaiset ovat pehmeämpiä, kohteliaampia, fiksumpia ja haluaa keskustella ongelmista koska on heille luonnollista.
"Mutta suomalaisilla on usein jokin tarve haukkua ja loukata muita ja saada heidän itsetuntonsa murenemaan, vaikka päin naamaa törkeyksiä huutamalla. Tai sitten toinen on just tää kavereiden tekemä kieroilu ja yksin hylkääminen (olen kokenut sen myös kavereiden osalta)."
Olen myös huomannut että erityisesti nörttejä jotka nykyään ovat menestyneitä, käyttää valtaansa näin törkeästi.
jossa ihmisiä syrjitään ja toisten itsetunto pyritään tuhoamaan että itselle tulisi parempi olo.
Tämä on syrjittyjen ja yksinäisten maa.
Oikeita sosiaalisia ihmisiä voi löytää ehkä vanhemmasta ikäluokasta hieman enemmän mutta jostakin muualta ei.
Ulkonäöstä puhuen niin olen nykyään tyhmä ruma vanhapiika helsingissä.. Syksyllä jouduin eteläeuroppaan messuille, jossa oli vaan komeita myyntiedustajia. Meillä oli niin hauskaa. Tunsin itseni kuin Carrie Bradshaw, fiksu bisnessdiiva korkokengissä.
Ihmettelen miksi on näin?
Kutsu itse kavereita jonnekin. Jos kaikki aina peruvat niin heität hyvästit niille ja yrität päästä johonkin toimintaan mukaan, käyt vaikka jossain kurssilla tms missä tutustut muihin. Entä jos Helsinki ei olekaan sulle se oikea paikka? Ehkä paremmin tärppäis jossain pienemmällä paikkakunnalla, ihmisetkin saattavat olla avoimempia kuin Helsingissä. Tsemppiä kuitenkin :)
Ei tuo ongelma ole ainoastaan pk-seudulla, kyllä sama ongelma sinkulla on joka paikassa. Naispuolisena sinkkuna vielä törmää siihen, että seurustelevat ja naimisissa olevat naisystävät eivät pyydä koskaan esim kylään, koska luulevat ettei sinkkunaisella ole muuta tekemistä kuin vokotella heidän miehiään;-(
Ja joku vielä kadehtii sinkun elämää...
tuon edellisen viestin ja haluan vielä lisätä että olen huomannut saman, suurin osa naisita pelkää minun olevan vokotteleva miesten nielijä, eivätkä he pyydä minua kylään kun luulevat että yritän heidän miestään ja jos baarissa tai kaupungilla törmää tuttava pariskuntiin niin voi luoja sitä naisten mustasukkaisuutta ja pelkoa että vilkaisenkin heidän miehiään.
Suomalainen nainen taitaa olla vielä kateuden lisäksi sairaaloisen mustasukkainenkin koska en ulkomailla ollessani ole näin myrkyllisiä katseita osakseni saanut.
...luo epävarmuutta ja sairaalloinen omistamisenhalu sekä mustasukkaisuus tuntuvat olevan meillä kansantauteja joka syö ihmisiltä taidon ajatella terveesti ja realistisesti. Ja tuo kateuskin kyllä kuuluu kansantauteihin, toisella ei missään nimessä saisi olla mikään asia paremmin kuin itsellä on. Kaikista huvittavinta on kun minulla on työkaveri kenellä ei yksikään miessuhde ole onnistunut, niin hän kadehtiin sinkkuuttani. Olen yrittänyt hienotunteisesti selittää hänelle, että hänelläkin olisi mahdollisuus sinkkuuteen, mutta ei mene perille. Sitten kun on juonut vähintään pullollisen punkkua, niin sitten uhotaan, että nyt kyllä ukko lähtee :D
kyllä päinvastaisesta ilmiöstä kuin mustasukkaisuudesta ja omistuksenhalusta.
Nimittäin siitä että toisesta ihmisestä ei aidosti välitetä ja kumppania vaihdetaan kuin sukkia.
on mitta ollut jo kauan täynnä suomalaisia.
Olen suomalainen 28 vuotias nainen ja asunnut myös ulkomailla ja matkustellut paljon.
Nyt olen asunnut suomessa parisen vuotta ja yrittänyt opetella elämään täällä mutta ei tästä mitään tule näitten ihmisten takia.Suunnittelen vakavasti muuttoa ulkomaille koko loppuelämäkseni koska nää suomalaiset ihmiset on karmeita.
Olen yksin ja hylätty, luulin jo saaneeni muutaman kaverin mutta he lopulta paljastivat todellisen suomalaisuutensa käyttäytymällä törkeästi minua kohtaan (en edes jaksa luetella mitä kaikkea apinakäyttäytymistä olen saanut täällä osakseni). Kaikkea pientä ja mitätöntäkin suomalainen kadehtii, ja lukemattomat kerrat olen joutunut palaamaan taksilla yksin yöllä kaupungista kotiin kavereiden hylätessä mut, lisäksi he juovat aina liikaa.
Suomlainen joko piilovittuilee taidokkaasti tai möläyttelee asiattomuuksia päin naamaa kuin metsäläinen,valla pienintäkään sivistystä, varsinaista apina kansaa, HÄPEÄN TODELLA OMAA KANSAANI.
Jahka saan perusasiat kuntoon niin lähden enkä enää palaa,jos saisin lapsen niin häntä en halua tässä sikakulttuurissa kasvattaa, en ole saanut mitään avustuksia edes kuuluisasta sosiaalitoimistosta yms. paikoista vaan töitä olen joutunut tekemään kuin muuli, EI TÄÄLLÄ KUKAAN KETÄÄN AUTA VAIKKA MIKÄ OLISI, itsekkäitä ja laiskoja ovat suomalaiset ja en näe tässä maassa mitään hyvinvointivaltiota, tää talvikin tulee köyhälle vaan kalliiksi kun pitää olla talvivaatteet, talvirenkaat autoon yms... talven varalle. Olen todella lopenuupunut näitten kylmien ihmisten takia ja toivon että tää painajainen loppuu pian.Lisään tähän vielä että kaikki suomalaiset joita olen ulkomailla ollessani tavannut ovat yhtä törkeitä sielläkin kuin täällä, voisin kertoa vaikka mitä juuttuja mitä suomalaiset ovat mulle tuolla reissussakin tehneet,huh. Kadun syvästi paluutani tähän hönöjen maahan, ulkomailla eräässä maassa jonne kaipaan olisi ollut lämminehenkisiä ja fiksusti käyttäytyviä kavereita, mulla oli niin monia hauskoja hetkiä siellä joita nyt yksin itkien kaipaan.
yksinäistä o, eikä ketään kiinnosta.
Suomessa ehkö on ongelmana että toista ei auteta koska itse täytyy tiensä raivata ja omat koettelemuksensa kestää. En itsekkään pahemmin jaksa kannustaa heikkoja jotka rupeavat itkemään omasta elämästään minulle. Minä teen olen ja yritän enkä pidä omia kärsimyksiäni maailman suurimpana. Ei minuakaan kukaan tue eikä arvosta mutta en silti lähde ulkomaille koska siellä arvostetaan ketä tahansa mihinkään katsomatta ja kellään ei ole mitään muuta kuin positiivisia ajatuksia toisista ihmisistä.
No, siinä se taas nähtiin, ettei kukaan ole "profeetta omalla maallaan".