Kertoisitteko oletteko missä asioissa saaneet muutettua/kehitettyä itseänne? En tarkoita tekemisen kautta tulevaa osaamista ja kehittymistä, vaan luonteeseen kuuluvien piirteiden muokkaamista/muuttamista ja mihin suuntaan muutos on tapahtunut.
Onko ikä tuonut minkä suuruisia muutoksia luonteenpiirteisiinne? Vai onko vaikkapa vastoinkäymiset, erilaiset koettelemukset hyvässä ja pahassa muuttaneet teitä ja asenteitanne ja minkä verran, vai eikö havaittavaa muutosta ole tapahtunut?
Jos olette kokeneet jotkin piirteenne ongelmallisiksi, tai saaneet rakentavanlaatuista palautetta niistä, niin oletteko saaneet muutettua ja hiottua niitä piirteitä, tai päässeet kokonaan niistä eroon? Miten? Onko se hyödyttänyt teitä ja muuttanut teitä mihin suuntaan?
Onko ikä tuonut minkä suuruisia muutoksia luonteenpiirteisiinne? Vai onko vaikkapa vastoinkäymiset, erilaiset koettelemukset hyvässä ja pahassa muuttaneet teitä ja asenteitanne ja minkä verran, vai eikö havaittavaa muutosta ole tapahtunut?
Jos olette kokeneet jotkin piirteenne ongelmallisiksi, tai saaneet rakentavanlaatuista palautetta niistä, niin oletteko saaneet muutettua ja hiottua niitä piirteitä, tai päässeet kokonaan niistä eroon? Miten? Onko se hyödyttänyt teitä ja muuttanut teitä mihin suuntaan?
Vastaukset 12
Vanhimmat
sillee, että en elä vain muille, vaan mukaan on tullut terve itsekkyys. Koitan opetella hemmottelemaan itseäni, arvostamaan itseäni,..hyvä minä-tyyliin.
On siitä lähinnä lähipiiri huolissaan...sisaret, vanhemmat...että mikä sille on tullut. Koko ajan hion itseäni ja ympäristöhän muovaa meitä, ketä enemmän, ketä vähemmän...koitan iloita jokaisesta päivästä. Sen suomista mahdollisuuksista. Kuitenkaan sisintä menettämättä. Hyvin tyypillisiä keski-iän ajatelmia ;D
perusiloinen?
Minä en oikein usko, että itseään voisi muuttaa väkisin. Muutos tulee itsestään iän myötä jos on tullakseen. Itse olen huomannut tulleeni kärsivällisemmäksi ja itsevarmemmaksi iän myötä.
kokemusteni takia varovaisemmaksi ihmisten suhteen.
Eräs ihmissuhde taas on saanut minut enemmän arvostamaan itseäni, uskomaan itseeni. Tuo ei ole aina ollut mulle itsestäänselvyys. Samainen ihmissuhde on karsinut minusta liiallista tarvetta toisten miellyttämiseen ja ymmärtämään, ettei mun ole pakko saada kaikkia ihmisiä pitämään musta ollakseni hyvä ihminen. Ja mikä parasta, samainen ihmissuhde on saanut mut myös uskomaan, että on olemassa ihmisiä, jotka ei halua mulle pahaa ja joihin uskallan luottaa.
Vaikken osaakaan, siksi kysyinkin teiltä...
Yritetään jotain. Itsestäni olen huomannut että mitä tulee ihmissuhteisiin, niin elämisen ja kokemisen myötä ymmärrystä ja näkymystä on tullut rutkasti lisää. Siinä sivussa eräänlainen lapsenuskoinen idealismi on karissut pois ja tilalle on astunut kohtalaisen kyyninen pessimistinen idealismi. Eli ehkä kuva omista haluamisista on ns. tarkentunut. Tai sitten se on alitajuinen reaktio jolla alitajuisesti pyrkii suojelemaan itseään. Luonne ei mielestäni ole mitenkään ratkaisevasti muuttunut (voiko se edes muuttua?), sillä omasta mielestäni olen ollut lapsesta saakka luonteeltani hyvin samanlainen kuin mitä nyt olen.
Mutta tosiaankin lapsellinen, lapsenomainen kyllä mäkin vielä joku päivä-toiveikkuus eräänlaisista ihanteista on vaihtunut kyyniseen pessimistisyyteen mikä ehken on johtanut tietynlaiseen tunteelliseen sulkeutumiseen, välinpitämättömyyteen. Vastuunkantokyky (vai mikähän tuo nyt olisi) lienee kuitenkin koko ajan lisääntynyt, ja onkin, ettei se ainakaan ole vähentynyt välinpitämättömyyden lisääntymisen kustannuksella.
Tuosta johtuen olen miettinyt, että kyllä ihminen voi sitten olla huoleton omasta elämästään. En tarkoita itsetuhoisuutta, tms. vaan hieman siihen rinnastettavaa huolettomuutta "ehdottoman turvallisuuden" suhteen. Eli välinpitämättömyyttä omasta turvallisuudesta. Ainahan olen ollut tällainen, mutta nyt se on iän myötä korostunut.
Parissa asiassa nuo korostuu, ja vaikka ne tiedostaa, niin silti ei tule tehtyä selkeää muutosta niihin sinänsä hyvin yksinkertaisiin asioihin. Mutta tuo ehken johtunee osin siitä kun ei ole ketään niin tärkeää ihmistä, jonka vuoksi voisi tehdä sen muutoksen. Tai näin olen miettinyt. Joo, joku voisi todeta että nehän pitää tehdä itsensä vuoksi, kuten pitääkin, mutta sepä siinä onkin kun niitä ei ilmeisesti tunne niin tärkeiksi asioiksi että tekisi sen muutoksen.
Kärsimättömyys on myös lisääntynyt. Jos ei ole mitään konkreettista koettuna, niin helpommin tulee tunteellisella tai toiveikkaalla tasolla luovutettua nykyään.
Aavistan että monilla tunteellinen sulkeutuminen, kovettuminen on luonnollinen reaktio siihen, että on saanut tunnepuolella osumia. Sitä rakentaa itselleen sitä kilpeä. Minä luulen että se on hyödyllinen välivaihe. Vähitellen oppii liikkumaan niin, ettei niin raskasta suojaa tarvitse kantaa yllään. Kokemukset muovaavat meitä, mutta eivät vain kokemukset, vaan se mitä teemme niillä.
voisi verrata "täydellisyyden tavoittelu".
Minun kohdalla he, jotka ovat sanoneet luonteenpiirteissäni olevan jotain vikaa, harvemmin ovat asiaansa perustelleet.
Asia mitä olen oppinut:
Kukaan muu kuin minä itse, ei saa itseäsi koskevia asioita eteenpäin, mikäli en itse tee asian eteen mitään.
"Kukaan muu kuin minä itse, ei saa itseäsi koskevia asioita eteenpäin, mikäli en itse tee asian eteen mitään."
Tuo kannattaisi muistaa, etenkin jos tapaa olla luonteeltaan herkästi nariseva.
Olen kyllä muuttanut/muuttunut. Hyvä tapa havaita asia on kirjoittaa ylös ajatuksiaan. En tarkoita päiväkirjaa tms. vaan kirjata kun siltä tuntuu, ajatuksiaan joistain asioista. Yleensä ihmiset puhuvat asioista tärkeimpien ihmisten kanssa, mutta jos kirjaa ylös, voi huomata myöhemmin muutokset.
Olen joskus lueskellut aikaisempia postauksiani keskustelupalstoille. Olen muuttunut. En edes tunnistanut itseäni kaikista. En uskonut ensin että olin ne itse kirjoittanut.
Avaudutaanpa vähän. Olen tarkoituksellisesti poistanut itsestäni sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Ujoutta. Ujous on lähtenyt. Karrikoiden, joskus punastuin kun joku edes puhui minulle. Viihdyn yksin edelleen, mutta viihdyn hyvin myös seurassa. En olisi joskus voinut kuvitellakaan että olisin seurueen keskipiste, että siinä mielessä muutos on ollut valtava. Siksi osaan myös auttaa ihmisiä jotka tuntevat epämukavuutta sosiaalisissa tilanteissa.
Vastoinkäymisillä ei ole ollut positiivista vaikutusta minuun. Sanotaan näin että muutosta parempaan on ollut niistä huolimatta.
Ikä tuo tyyneyttä ja varmuutta. Se tuo myös onnellisuutta. Ikä tuo mukanaan myös oikeanlaista nöyryyttä, turha varmuus (typeryys siis) irrottaa otettaan, mutta hitaasti. Joissain asioissa ei vaan opi, ei sitten millään.
Olen huomannut jotta kirjoittaminen, enkä minäkään tarkoita päiväkirjaa vaikka se varmasti ajaisi asiansa, on melkoisen selkeä keino huomata omat muutokset. Minulle (se olisi) varmasti paras siihen. Minäkin olen joskus silmäillyt joitain vanhoja kommenttejani, niin joistakin kirjoituksista tilanteet ja tunteet muistaa kuin eilispäivän, ja niistä ajoista/asenteista olen paikoitellen muuttunut melkoisesti. Sama humpan perusjuoni siellä on pohjalla, mutta silti voi puhua muutoksesta - vähän isommasta tai vähän pienemmästä. Hyvempään tai kehnompaan suuntaan.
Ujoudesta, niin oletko luonteeltasi miten puhelias? Vai oletko myös opetellut puheliaaksi supliikkimieheksi? Tuo "myös" siksi, että varmastikin ikä ja kokemukset muovaavat noitakin ominaisuuksia. Itsestäni ainakin olen huomannut että kun saa näkemyksiä asioihin, sellaisia näkemyksiä jotka itselle merkkaa enemmän kuin huulten heiluttelu tuulessa, niin sitä kautta on tullut tilanneriippuvaisesti muututtua puheliaammaksi. Tosin, mikä ainakin minulla vaikuttaa, niin suurin osa ihmisistä on sellaisia ettei yhteinen vire keskustelulle lähde oikein millään ja joidenkin harvojen, todella harvojen kanssa se puheliaisuus tulee itsestään eikä se puhuminen edes tunnu teennäisen turhalta.
On myös ne ihmiset joiden kanssa huomaa olevansa samanlainen, mutta ilmeisesti osin juuri sen takia puheliaisuus on hiukan harvasanaisempaa. Mutta ainahan ei tarvita (paljoa) sanoja toisen ymmärtämiseen.
Hyviä pointteja sulla. Sama minulla, että joidenkin kanssa juttu lähtee kulkemaan itsestään, joidenkin kanssa se on niin työlästä, että se väsyttää. Ikä on vaikuttanut siihen varmasti että olen tullut puheliaammaksi. Siis sitä kautta että on karttunut tietoa ja näkemyksiä monista asioista.
Mutta kehitys ei ole ollut vain varttumisesta johtuva seuraus. Olen ollut alkujaan vähäpuheisempi. Oikeassa porukassa olen kyllä jutellut mielelläni aina, mutta ehkä nuorempana tarvitsin rohkaisua siihen. Minusta supliikkimies ei ole sellainen, joka on puhelias vain oikeassa porukassa, vaan sellainen, joka tekee joka porukasta itselleen sen oikean. Tarkoitan kykyä löytää jotain kiinnostavaa joka tilanteesta, joka porukasta. Mutta täytyy myöntää, että tapaan ihmisiä, joiden kanssa ei tunnu löytyvän oikein mitään puhuttavaa, ja kun löytyy, niin se ei ole tarpeeksi kiinnostavaa, jolloin sitä väsyy rupatteluun.
Tyhjänpuhuminen on opeteltava jos on ujo. Useimmiten ihmisten puheet ovat tyhjänpuhumista. Siihen on vain totuttava. Se voi olla vaikeaa pohdiskelijatyypeille, joka ovat helposti omissa ajatuksissaan tai eivät oman itsekritiikkinsä vuoksi ole mielellään äänessä. Mulla on ollut tässä asiassa haastetta, mutta luulen että se suurin juttu oli vain yksinkertaisesti siinä, että aloin ottaa enemmän tilaa itselleni
Jos tarkkoja ollaan, niin minustakin varsinainen supliikkimies on juuri sellainen joka lähestulkoon porukasta riippumatta tekee itsestään seurueen keskipisteen. Tai ehkä niin kuten totesit, että tekee porukasta itselleen oikean.
Tyhjänpuhumisesta, niin niinhän se on että monet keskustelut ovat enemmän tai vähemmän tyhjänpuhumista. Tai ne itsestä tuntuvat siltä. Eikä siinä sinänsä mitään "huonoa" olekaan. Ei minua itseänikään tiukan asiapitoinen keskustelu kiinnosta, kun saa molempia sekaisin niin hyvä tulee. Mun kohdallani siinä on just se, että puheliaisuus ja viitseliäisyys kantaa ottamiseen riippuu seurasta - toisten kanssa keskustelu on virikkeelisempää kuin toisten.
Jotenkin tuntuu etten saisin harjaannutettua itseäni siihen, että lähes aiheesta kuin aiheesta saisi väännettyä keskustelua ja etenkin pidettyä sitä yllä. Monet kerrat tuntemattomien kanssa jutellessa, lähinnä siis baariympäristössä, on tullut huomattua ettei yksinkertaisesti osaa tai tiedä mistä tässä oikein pitäisi puhua, ja on tullut mietittyä että mistä ihmeestä ne ihmiset oikein keskustelevat, jotka saavat rupeteltua suunnilleen koko illan keskenään. Vaikka siis oltaisiin samassa pöytäseurueessa, niin eihän se sen kummempaa heidänkään keskustelunsa ole, mutta ilmeisesti olen sen verta friikki etten yksinkertaisesti osaa jutella "samalla tavalla kuin kaikki muut tuntuvat kykenevän" kuin ehkä 5, max. 10 prosentin kanssa - siis kaikista ihmisistä.
Tai oikeastaan kyse ei edes ole osaamisesta, vaan siitä että keskustelun saisi pidettyä yllä. Jos joku kysyy että "mitä teit tänään", ja jos en ole tehnyt mitään mainittavaa, eli ihan vaan normaalia, tai ei kiinnosta kertoa omista asioistaan, niin sanon vaan "enpä mitään, ollut vaan". Monet ihmiset saavat kerrottua ummet ja lammetkin pienistä arkiaskareistaan, eikä se välttämättä heidän kertominaan kuulosta tyhjänpuhumiselta, mutta jos minä taas kertoisin omista askareistani samoin, niin se tuntuu minusta itsestäni typerältä.
No, ehkä tuosta voisi opetella poiskin, eikä eräänlaisesta sosiaalisuuden lisäopettelusta varmasti haittaakaan olisi, mutta kun nytkin asiaa ajattelee, se tuntuu enemmänkin väkinäiseltä pelkkänä ajatuksenakin. Eikä minulla sinänsä ole kaipuutakaan muunlaiseksi.
Hullunkurista.
En muuten koe itseäni pohdiskelijaksi vaan tarkkailijaksi.