Olen aina viettänyt valtaosan vapaa-ajastani yksin, erityisesti aikuisiällä, mutta lapsenakin puuhailin lähinnä omissa oloissani. Nykyään on aika normaalia, että tapaan vapaa-ajallani muita ihmisiä n. kerran viikossa, mutta kaiken muun vapaa-ajan vietän yksin. Välillä tämä hiukan häiritsee, koska jos esim. olisi jotain kiinnostavaa keskusteltavaa, niin usein joutuu odottamaan vähintään monta päivää, että asiasta pääsee vihdoin keskustelemaan. Työelämässä puheet keskittyy työasioihin ja harrastuksissani en juurikaan kommunikoi muiden ihmisten kanssa.
Periaatteessahan yksinelämisellä ei ole hirveästi tekemistä sinkkuuden kanssa, koska ihmisellä voi olla laaja ystäväpiiri, vaikka ei elä parisuhteessa. Toisaalta parisuhde tarkoittaa kuitenkin yleensä, että ihmisellä on kumppani jonka kanssa voi jakaa arkiset asiat. Aikuisena kaverit ei välttämättä ole aina tavoitettavissa, koska useimmat elävät parisuhteessa ja monet joko suunnittelevat tai ovat jo perustaneet perheen. Oma ikäni alkaa pikkuhiljaa lähestyä maagista kolmeakymmentä, joten olen huomannut konkreettisesti, miten aikuistuminen vaikuttaa kaverisuhteisiin.
Onnekseni olen niin tottunut fyysiseen yksinäisyyteen, että en oikeen osaa nähdä sitä ongelmana. Minusta on ihan normaalia elää selibaatissa (no, toki masturboin) ja ilman muita fyysisiä kosketuksia (esim. halauksia). Olen aina elänyt ilman seksiä ja muita fyysisiä kontakteja, joten ehkä sen takia en koe niitä mitenkään tärkeiksi.
Millaisia ajatuksia teillä muilla yksinelävillä herää yksinäisyydestä? Muodostuuko yksinäisyydestä ongelma kenties myöhemmällä iällä?
Periaatteessahan yksinelämisellä ei ole hirveästi tekemistä sinkkuuden kanssa, koska ihmisellä voi olla laaja ystäväpiiri, vaikka ei elä parisuhteessa. Toisaalta parisuhde tarkoittaa kuitenkin yleensä, että ihmisellä on kumppani jonka kanssa voi jakaa arkiset asiat. Aikuisena kaverit ei välttämättä ole aina tavoitettavissa, koska useimmat elävät parisuhteessa ja monet joko suunnittelevat tai ovat jo perustaneet perheen. Oma ikäni alkaa pikkuhiljaa lähestyä maagista kolmeakymmentä, joten olen huomannut konkreettisesti, miten aikuistuminen vaikuttaa kaverisuhteisiin.
Onnekseni olen niin tottunut fyysiseen yksinäisyyteen, että en oikeen osaa nähdä sitä ongelmana. Minusta on ihan normaalia elää selibaatissa (no, toki masturboin) ja ilman muita fyysisiä kosketuksia (esim. halauksia). Olen aina elänyt ilman seksiä ja muita fyysisiä kontakteja, joten ehkä sen takia en koe niitä mitenkään tärkeiksi.
Millaisia ajatuksia teillä muilla yksinelävillä herää yksinäisyydestä? Muodostuuko yksinäisyydestä ongelma kenties myöhemmällä iällä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Nykyaika on todella sekaisin. Itse ainakin olen mieluummin yksin kuin nykyisten kanssa. Siis ne joukoissa viihtyvät lampaat eivät missään nimessä ole ns. parempia kuin ns. yksinäiset.
Suurin osa päivistä menee vielä ihan kivasti, mutta aina joskus rupeaa ahdistamaan ja silloin tulee auottua päätä vihaisena, niin täällä netissä kuin todellisessa elämässäkin.
"Millaisia ajatuksia teillä muilla yksinelävillä herää yksinäisyydestä?"
Summasit hyvin minunkin mietteeni.
"Muodostuuko yksinäisyydestä ongelma kenties myöhemmällä iällä?"
Romahdusta odotellessa.
Mä oon kanssa hyvin oppinut elämään yksin. Oon kyllä sua nuorempi eli voi olla että jossain vaiheessa iskee kovempi halu saada joku. Mutta vielä tällä hetkellä se ei aina haittaa, muutaman kerran ollu sellainen tilanne missä oon tutustunut naiseen, mutta sen pelleilyjen takia siitä ei ole ikinä mitään syntynyt joten huomasin että jos en edes yritä mitään en voi pettyä jolloin ei harmita niin paljoa. :)
Ehkä joku voi sanoa että oon luovuttanut, mutta sananlasku "pessimisti ei pety" pätee tässäkin. Ei tule murheita kun ei edes yritä.
Kyllähän sitä aina välillä miettii myös että mitäs jos.. Eli jos ei olis yksin niin millaista se elämä silloin olisi.
"Muodostuuko yksinäisyydestä ongelma kenties myöhemmällä iällä?"
Tota mä pahasti pelkään, mutta toivon että ei muodostuisi vaan oppisin jotenkin hävittämään sen kaiken kaipuun muihin ihmisiin jotenkin.
sinuun!
Mieli muistaa
Ruumis ei unohda
Yksinäisyys järkyttää mielen
Voi kun jotkin ihmiset ymmärtäisivät!
yksinäinen susi ollut aina.
Toki rahahuoletkin vaikuttaa mutta aina mulla on ollu taipumuksia erakoitumiseen.
En pidä suurimmasta osasta ihmisiä, ne kadehtii, vittulee ja jaksaa pitää mua jotenkin epäonnistuneena kun elelen itsekseni.
Maailma ei ole koskaan ymmärtänyt oman tiensä kulkijoita varsinkaan jos on nainen, munkin pitäis muka olla jatkuvasti selittelemässä kun olen tämmönen 28 vuotias vanhapiika, miehet ihmettelee ja naiset pelkää että mä yritän vietellä niitten miehet.
Kyllä mä varmaan kohtapuoliin yritän ruveta vähä ryhdistäytyyn ja ettiin tosissani elämänkumppania, tähän asti ei oo vielä ollu hakua päällä.
Nyt on alannu pikkuhiljaa tuntuun tää nukkumaan meno ja aamulla herääminen kurjalta yksin, kaipaan miehen tuoksua ja lämpöä, unista katsetta ja käsivarsia mun ympärillä.
Tärkeintä on et älä hätäile, kuuntele tuntemuksias, kyllä luonto ilmottaa kun olet tosissas valmis etsimään elämänkumppania, siihen asti nauti yksinolosta ja kehitä itseäs kun on kaikki aika omaa.
Olen 40- ja koen elämän aikatavalla samoin. Kyllä yksinäisyys ahdistaa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Työn ja harrastusten avulla voi paeta yksinäisyyttä, mutta sillonkin parhaimpina hetkinä tuntee, että jotakin puuttuu elämästä. Tuntuu kuin olisi kirottu, etten voi löytää sielunkumppania. Jaksaminen on välillä koetuksella.