Olen paria vuotta vaille viisikymppinen ”vanhapiika”. Päästyäni ylioppilaaksi ei ollut mahdollisuutta jatkaa opiskelua (syistä joita en tässä viitsi selittää), mutta onnekseni lakkiaisia seuraavan päivänä minua pyydettiin töihin. Työ oli mielenkiintoinen ja haastava. Koska en omannut koulutusta tähän työhön, raadoin hullun lailla koska halusin todistaa käytännössä, että pärjään siinä missä muutkin. Hyvin meni, etenin työssäni. Nelisen vuotta meni näissä kuvioissa kun sitten yhtenä aamuna soi puhelin ja pyydettiin toiseen työpaikkaan. Pienen hetken asiaa harkitsin, sillä ala oli aivan outo. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että koska otettiin yhteyttä, niin kaipa mahdollisiin kykyihini luotetaan. Niinpä sitten taas aloin ”nollasta” eli taas omistauduin täysin työlleni, halusin näyttää että pärjään haasteissa, pystyn samaan kuin alalle koulutuksen saaneetkin. Toimenkuvani muokkautui sitten vuosien saatossa vieläkin mielenkiintoisemmaksi; työ vei mukanaan aivan kuin varkain, jouduinhan tekemään kaksin verroin töitä muihin nähden, koska halusin todistaa pätevyyteni työssä. Ettei nyt tulisi käsitystä, että elämässä ei ollut mitään muuta kuin työ, niin mainitsen että toki työn ohessa elin sinkkuelämää aivan niin kuin muutkin bailauksineen yms.
Vuosia vierähti, yks´ kaks havaitsin olevani kolmekymppinen. Kaverit olivat vakiintuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia, elivät kodilleen ja perheelleen. Itse nautin työstäni, sain matkustaa, haasteita tuli lisää, sinkkuystävien kanssa vietettiin hauskoja aikoja. Oli jollain tapaa niin mukavaa kun sai olla ja mennä vapaasti tekemättä tiliä kenellekään menemisistään ja tekemisistään. Ansaitsemansa rahat sai käyttää niin niinkuin halusi; matkoihin, juhlimiseen, vaatteisiin yms.
Hups, yhtäkkiä huomasinkin viettäväni nelikymppisjuhlia. Nyt alkoi vauhti hieman tasaantumaan, koti tuli tärkeäksi ja aloin panostamaan siihen. Halusin kodistani viihtyisän ja mukavan paikan olla, niinpä ei muuta kuin tuumasta toimeen ja panostamaan siihen. Työ oli yhä edelleen ihanaa, mielenkiintoisia ihmisiä, matkoja ym. Pari järisyttävän ihanaa suhdetta, molemmissa tunsin kohdanneeni sen ”elämäni rakkauden”, mutta koska tässä sinkkuna yhä elelen, niin nuo tunteethan olivatkin vain ihanaa hetken huumaa *hymy*.
Muutama vuosi sitten pysähdyin miettimään elämääni, miettimään haluanko olla se ”citysinkku” koko lopun elämääni. Niinpä sitten pohdittuani tuota asiaa tulin tulokseen, että nyt on asioiden tärkeysjärjestyksen muututtava elämässäni. Tuon seurauksena asetin vapaa-ajan ja yksityiselämän työn edelle ja tässä nyt sitten elämääni jatkan näin ja näin on tosi hyvä olla. Tai olisi hyvä olla, mutta - yksinäisyys vaivaa. Eipä olekaan helppoa tavata sitä ”vastakappaletta”. Ikäiseni miehet ovat menneet nuorena naimisiin ja nyt sitten (valitettavasti) heillä on perheet hajonneet ja he elävät sitä ”menetettyä vapautta” jonka itse elin aikanaan, mutta aika joka heillä meni perhekuvioissa. Joskus mietin kumpi on ollut parempi tapa elää; mennä nuorena naimisiin, erota ja elää nyt neli-viisikymppisenä vauhdikasta sinkkuelämää vaiko omani - mennä viilettää vapaana niin kauan kuin siltä tuntuu ja rauhoittua sitten kun tuntee olevansa valmis sitoutumaan ja panostamaan suhteeseen.
Olenko onnellinen näin; on kaunis ja viihtyisä koti, olen saanut tehdä työtä joka on antanut paljon (mutta joka vei myös paljon, nyt sen vasta tajuan), ei ole ollut taloudellisia huolia. Joudun vastaamaan rehellisesti, että en ole niin onnellinen kuin haluaisin olla vaikka elämän peruspilarit ja puitteet kunnossa ovatkin. Toki osaan arvostaa noita asioita samoin kuin terveyttäkin, mutta joltain osin elämä on kuitenkin tyhjää.
Kerroin tämän siksi koska nykyisin niin kamalasti valitetaan kun parisuhteet eivät toimi, mielestäni joskus jopa liiankin helposti harkitaan eroa, näin ainakin tuttavapiirissäni. Ja hassua mutta totta - on useampiakin tuttavanaisia jotka kadehtivat kun elän yksin. En noihin heidän kommentteihinsa vastaa mitään, mietin vain että kuinka helposti kadehditaan toiselta sitä mitä itsellä ei ole sen sijaan että arvostettaisiin sitä mitä itsellä on; nähtäisiin vaivaa sen eteen.
Korostan - tämä ei ole katkeran vanhanpiian vuodatus vaan ainoastaan yksi elämätarina monien joukossa. Toivotan kaikille tämän tarinan lukeneille oikein mukavaa loppuvuotta sekä onnellista ja menestyksekästä tulevaa uutta vuotta; nautitaan jokainen elämästämme niillä eväillä joita meillä on eikä kadehdita muita. Ja hei - eikä luovuta uskosta ja toivosta, että se onni voi tulla vaikka nurkan takaa *nauraa*.
Vuosia vierähti, yks´ kaks havaitsin olevani kolmekymppinen. Kaverit olivat vakiintuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia, elivät kodilleen ja perheelleen. Itse nautin työstäni, sain matkustaa, haasteita tuli lisää, sinkkuystävien kanssa vietettiin hauskoja aikoja. Oli jollain tapaa niin mukavaa kun sai olla ja mennä vapaasti tekemättä tiliä kenellekään menemisistään ja tekemisistään. Ansaitsemansa rahat sai käyttää niin niinkuin halusi; matkoihin, juhlimiseen, vaatteisiin yms.
Hups, yhtäkkiä huomasinkin viettäväni nelikymppisjuhlia. Nyt alkoi vauhti hieman tasaantumaan, koti tuli tärkeäksi ja aloin panostamaan siihen. Halusin kodistani viihtyisän ja mukavan paikan olla, niinpä ei muuta kuin tuumasta toimeen ja panostamaan siihen. Työ oli yhä edelleen ihanaa, mielenkiintoisia ihmisiä, matkoja ym. Pari järisyttävän ihanaa suhdetta, molemmissa tunsin kohdanneeni sen ”elämäni rakkauden”, mutta koska tässä sinkkuna yhä elelen, niin nuo tunteethan olivatkin vain ihanaa hetken huumaa *hymy*.
Muutama vuosi sitten pysähdyin miettimään elämääni, miettimään haluanko olla se ”citysinkku” koko lopun elämääni. Niinpä sitten pohdittuani tuota asiaa tulin tulokseen, että nyt on asioiden tärkeysjärjestyksen muututtava elämässäni. Tuon seurauksena asetin vapaa-ajan ja yksityiselämän työn edelle ja tässä nyt sitten elämääni jatkan näin ja näin on tosi hyvä olla. Tai olisi hyvä olla, mutta - yksinäisyys vaivaa. Eipä olekaan helppoa tavata sitä ”vastakappaletta”. Ikäiseni miehet ovat menneet nuorena naimisiin ja nyt sitten (valitettavasti) heillä on perheet hajonneet ja he elävät sitä ”menetettyä vapautta” jonka itse elin aikanaan, mutta aika joka heillä meni perhekuvioissa. Joskus mietin kumpi on ollut parempi tapa elää; mennä nuorena naimisiin, erota ja elää nyt neli-viisikymppisenä vauhdikasta sinkkuelämää vaiko omani - mennä viilettää vapaana niin kauan kuin siltä tuntuu ja rauhoittua sitten kun tuntee olevansa valmis sitoutumaan ja panostamaan suhteeseen.
Olenko onnellinen näin; on kaunis ja viihtyisä koti, olen saanut tehdä työtä joka on antanut paljon (mutta joka vei myös paljon, nyt sen vasta tajuan), ei ole ollut taloudellisia huolia. Joudun vastaamaan rehellisesti, että en ole niin onnellinen kuin haluaisin olla vaikka elämän peruspilarit ja puitteet kunnossa ovatkin. Toki osaan arvostaa noita asioita samoin kuin terveyttäkin, mutta joltain osin elämä on kuitenkin tyhjää.
Kerroin tämän siksi koska nykyisin niin kamalasti valitetaan kun parisuhteet eivät toimi, mielestäni joskus jopa liiankin helposti harkitaan eroa, näin ainakin tuttavapiirissäni. Ja hassua mutta totta - on useampiakin tuttavanaisia jotka kadehtivat kun elän yksin. En noihin heidän kommentteihinsa vastaa mitään, mietin vain että kuinka helposti kadehditaan toiselta sitä mitä itsellä ei ole sen sijaan että arvostettaisiin sitä mitä itsellä on; nähtäisiin vaivaa sen eteen.
Korostan - tämä ei ole katkeran vanhanpiian vuodatus vaan ainoastaan yksi elämätarina monien joukossa. Toivotan kaikille tämän tarinan lukeneille oikein mukavaa loppuvuotta sekä onnellista ja menestyksekästä tulevaa uutta vuotta; nautitaan jokainen elämästämme niillä eväillä joita meillä on eikä kadehdita muita. Ja hei - eikä luovuta uskosta ja toivosta, että se onni voi tulla vaikka nurkan takaa *nauraa*.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostat tasapainoiselta ja elämäänsä tyytyväiseltä naiselta joka uskaltaa elää oman mielensä mukaan ja tietää ettei kaikkea tarvitse tehdä samalla lailla kuin muut *hatunnosto*
asia on noinkin niinkuin sanoit, kiitos tarkasta havainnostasi:) Toki olen tehnyt paljon elämässä virheitäkin niinkuin kaikki muutkin, mutta ne olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt käydä läpi ja joistakin olen jopa jotakin oppinut. Mutta puupää on puupää ja niinpä on sellaisiakin asioita/virheitä joita vaan toistan toistamasta päästyäni *nauraa*.
Tähän ikään mahtuu myös asioita joita tekisin toisin, mutta mikäänhän ei tunnetusti ole niin viisas kuin jälkiviisas...
Tyytyväinen olen elämääni suurimmaksi osaksi kuten aiemmin totesin, mutta jotakin on mitä kaipaan; kunpa vaan tietäisin mihin menisin, missä se piileskelee *hymy*.
ollenkaan? Aika jännää, itte oon vasta vähän yli 20, mutta välillä yksinäisyys oikein lyö päin naamaa. Iltaisin tietty pahiten, päivällä koulussa se ei niinkään haittaa. Enkä ole mitenkään ylisosiaalinen, mutta kun ei oo ketään kenelle voisi oikein avautua. Puhua hyvistä ja huonoista asioista. Toki kavereitten kanssa tulee puhuttua paljonkin kaikenlaista paskaa mutta eihän se ole sama asia.
Hei, esitit hyvän kysymyksen johon vastaan, että "kyllä ja ei". Sikäli en ole yksinäinen, että tuttavapiiriä löytyy, kavereita ja ystäviäkin muutama (ystäviksi luokittelen nk. sisäpiirin). Sikäli taas olen yksinäinen, että kaipaan hyvää miestä elämääni. Seksiseuraa kyllä tarjolla olisi ihan kiitettävästi, mutta kun se ei riitä; haluaisin "samana pakettiin" myös sen henkisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen *hymy*.
Mutta - ei tässä pyyhettä kehään ole vielä heitetty; jos terveenä saa pysyä niin kyllä tässä mimmissä virtaa riittää liikkua silmät auki ja tuntosarvet eteenpäin suunnattuna. Periaate on, että en vilkuile taaksepäin vaan tähyilen eteenpäin!
Olen nelikymppinen sinkku. Elämä mallillaan, on hyvä koulutus, mielenkiintoinen työ, kaunis koti, harrastuksia sekä muutama hyvä ystävä. Kummilapsista on tullut läheisiä, joten omien lapsien puuttuminen ei satu niin järjettömästi.
Nyt kun olisi itse valmis tasapainoiseen suhteeseen, kun tuntee itseään paremmin ja kykenisi myös antamaan rakkautta ihan eri tavalla kuin nuorempana, niin hyvää miestä ei vain tahdo löytyä.
suoraan sanoen ymmärrä miksi ihmeessä 50v miehet kiinnostuisivat ikäisistään naisista. Roikkuvaa nahkaa, kaulahelttaa, viiruja huulien ympärillä. Katsele sinne 10-20v vanhempia miehiä, niin voi tärpätä.
No, ehkä jos olet varakas, niin joku voi kiinnostua.
...olla noinkin *hymy*.