Olen nuorehko ihminen (reilusti alle 30), mieheni on muutaman vuoden minua vanhempi ja hänellä on vauvakuume. Tai en tiedä voiko sitä kuumeeksi kutsua, hän kuitenkin tietää haluavansa tulevaisuudessa lapsia. Itse taas en ole asiasta niinkään varma.
Ennen halusin lapsia, lapset olivat parasta maailmassa ja ihania viattomia palleroita.. Itselleni tehtiin abortti muutama vuosi sitten. Se otti koville, silloin olisin halunnu lapsen pitää mutta senaikainen miesystävä pakotti tekemään toisin. Ajoittan asia on kaduttanut ja vaivannut paljon mieltäkin, mutta nyt olen päässyt asiasta yli (tai ainakin toivon näin, mutta voi olla että joskus asia taas palautuu mieleen masennuksena).. Asiassa myös kaduttaa se, jos en koskaan voisikaan saada enää omia lapsia, ajatus siis pelotta..
Miehelläni on yksi lapsi aikaisemmasta suhteestaan, mies oli halunnut silloin abortin, mutta naisystävä ei ollut suostunut. Olivat sitten yhdessä lapsen takia, mutta ei se loppujenlopuksi kestänyt. Tulen miehen lapsen kanssa oikein hyvin toimeen, hän on meillä jokatoinen viikko. Mieheni sukulaiset ovat toki onnensakukkuloilla lapsenlapsesta ja jälkikasvusta yleensäkin.
Itse olen kuitenkin mustasukkainen tästä, en voi sietää sitä, että miehelläni on jo lapsi. Jotenkin tunnen itseni 'arvottomaksi' kun mies ei voi minun kanssa kokea sitä 'ekaa kertaa' tulla isäksi jne. Siksi en haluakaan lasta hänen kanssaan.. Lapsellista ajatella näin, mutta en voi ajatuksilleni mitään enkä tiedä oikein miten käsitellä niitä.. Mieheni on sanonut, että jos saisi lapsen kanssani, olisi se aivan eri asia, kuin edellinen kerta, jossa lapsi oli vahinko ja jossa vanhemmat eivät rakastaneet edes toisinaan..
Tiedän, että tuon on totta kyllä. Mutta siltikään en voi ajatuksilleni mitään. Jotenkin häiritsee ajatus, että hänellä on jo esikoinen eikä mikään ole enää hänelle uutta.. Nyt kun olen ajatellut tätä lapsiasiaa, tulen koko ajan epätoivoisemmaksi ja 'vihaisemmaksi' etten ehkä koskaan halua lapsia. Mieleeni tulee lapsista vain kaikkea negatiivisia asioita, vastuu, yöheräämiset, kakkavaipat jne. Vaikka onhan niissä paljon hyvääkin, mutta en osaa kuvitella sitä, kun päällimmäisenä mielessä kaikki ei niin mukavat asiat..
Itseäni on alkanut rasittamaan myös kaikki muut lapset, tuttavillamme on paljon lapsia, ja aina heidän luona käydessään lapset pörrää ympärillä eikä saa mitään rauhaa. Onko vanhemmilla enää koskaan omaa rauhaa?! Edes vieraiden kanssa ei pysty keskustelemaan, kun lapset pörrää siinä, tai sitten keskustellaan vain lapsista.. Ihan kun elämässä ei muuta olisikaan!
Itseäni myös synnytys pelottaa kauheasti. Abortti tehtiin lääkkeillä, eli tuli ihan samanlaisia supistuksia kuin synnytyksessä. 'Synnytin' vain verta, en lasta. Silloin kivut olivat sietämättömiä etten kestänyt, lopulta lääkäri joutui antamaan morfiinijohdannasta, että taju meni kankaalle, kun en kestänyt tilannetta.. Painajaiseni onkin, että joutuisin synnyttämään alateitse, luultavasti sekin varjostaa tätä lapsiasiaa. Mutta ei kai sitä voi hoitaa (synnytyspelkoa) kun ei edes odota mitään, eikä tiedä odottaako koskaan..?
Itse en tiedä mitä pitäisi tehdä.. Ammattiapua olen yrittänyt hakea, mutta jänistän viime hetkellä ja perun ajan. Tuntuu kauhealta puhua ulkopuoliselle, joka ei kuitenkaan voi ymmärtää.
Tulipa taas tilitystä, kommentoikaa mikäli jaksatte nähdä vaivaa.. :)
Ennen halusin lapsia, lapset olivat parasta maailmassa ja ihania viattomia palleroita.. Itselleni tehtiin abortti muutama vuosi sitten. Se otti koville, silloin olisin halunnu lapsen pitää mutta senaikainen miesystävä pakotti tekemään toisin. Ajoittan asia on kaduttanut ja vaivannut paljon mieltäkin, mutta nyt olen päässyt asiasta yli (tai ainakin toivon näin, mutta voi olla että joskus asia taas palautuu mieleen masennuksena).. Asiassa myös kaduttaa se, jos en koskaan voisikaan saada enää omia lapsia, ajatus siis pelotta..
Miehelläni on yksi lapsi aikaisemmasta suhteestaan, mies oli halunnut silloin abortin, mutta naisystävä ei ollut suostunut. Olivat sitten yhdessä lapsen takia, mutta ei se loppujenlopuksi kestänyt. Tulen miehen lapsen kanssa oikein hyvin toimeen, hän on meillä jokatoinen viikko. Mieheni sukulaiset ovat toki onnensakukkuloilla lapsenlapsesta ja jälkikasvusta yleensäkin.
Itse olen kuitenkin mustasukkainen tästä, en voi sietää sitä, että miehelläni on jo lapsi. Jotenkin tunnen itseni 'arvottomaksi' kun mies ei voi minun kanssa kokea sitä 'ekaa kertaa' tulla isäksi jne. Siksi en haluakaan lasta hänen kanssaan.. Lapsellista ajatella näin, mutta en voi ajatuksilleni mitään enkä tiedä oikein miten käsitellä niitä.. Mieheni on sanonut, että jos saisi lapsen kanssani, olisi se aivan eri asia, kuin edellinen kerta, jossa lapsi oli vahinko ja jossa vanhemmat eivät rakastaneet edes toisinaan..
Tiedän, että tuon on totta kyllä. Mutta siltikään en voi ajatuksilleni mitään. Jotenkin häiritsee ajatus, että hänellä on jo esikoinen eikä mikään ole enää hänelle uutta.. Nyt kun olen ajatellut tätä lapsiasiaa, tulen koko ajan epätoivoisemmaksi ja 'vihaisemmaksi' etten ehkä koskaan halua lapsia. Mieleeni tulee lapsista vain kaikkea negatiivisia asioita, vastuu, yöheräämiset, kakkavaipat jne. Vaikka onhan niissä paljon hyvääkin, mutta en osaa kuvitella sitä, kun päällimmäisenä mielessä kaikki ei niin mukavat asiat..
Itseäni on alkanut rasittamaan myös kaikki muut lapset, tuttavillamme on paljon lapsia, ja aina heidän luona käydessään lapset pörrää ympärillä eikä saa mitään rauhaa. Onko vanhemmilla enää koskaan omaa rauhaa?! Edes vieraiden kanssa ei pysty keskustelemaan, kun lapset pörrää siinä, tai sitten keskustellaan vain lapsista.. Ihan kun elämässä ei muuta olisikaan!
Itseäni myös synnytys pelottaa kauheasti. Abortti tehtiin lääkkeillä, eli tuli ihan samanlaisia supistuksia kuin synnytyksessä. 'Synnytin' vain verta, en lasta. Silloin kivut olivat sietämättömiä etten kestänyt, lopulta lääkäri joutui antamaan morfiinijohdannasta, että taju meni kankaalle, kun en kestänyt tilannetta.. Painajaiseni onkin, että joutuisin synnyttämään alateitse, luultavasti sekin varjostaa tätä lapsiasiaa. Mutta ei kai sitä voi hoitaa (synnytyspelkoa) kun ei edes odota mitään, eikä tiedä odottaako koskaan..?
Itse en tiedä mitä pitäisi tehdä.. Ammattiapua olen yrittänyt hakea, mutta jänistän viime hetkellä ja perun ajan. Tuntuu kauhealta puhua ulkopuoliselle, joka ei kuitenkaan voi ymmärtää.
Tulipa taas tilitystä, kommentoikaa mikäli jaksatte nähdä vaivaa.. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Älä hyvä tyttö jänistä, vaan mene sinne! He ovat saaneet koulutuksensa sitä varten, että osaavat kuunnella, ymmärtää ja auttaa! Mielestäni miehesi on oikeassa tuossa erilaisessa tilanteessa; miten upealta tuntuukaan saada lapsi juuri rakastamansa ihmisen kanssa!
Synnytyskipu on ihan eri juttu kuin aborttikipu; sunohda ihmeessä se vanha juttu! (Jos tarvitset siihen ammattiapua, käytä ihmeessä hyväksesi!)
Olet niin kietoutunut tähän "ongelmaan", että jotenkin suggeroit itsesi olemaan pitämättä lainkaan lapsista...en jaksa uskoa sen olevan oikeasti niin...
Hei, oikein hyvää jatkoa sinulle; käy rupattelemassa ammatti-ihmisen kanssa, juttele miehesi kanssa avoimesti, hänkin todennäköisesti haluaa olla tukenasi ja rakastaa sinua todella, koska haluaa saada rakkauden suurimman täyttymyksen kanssasi...sen yhteisen lapsen!
Olet vielä sen verran nuori, että voit hyvinkin työntää lapsiasian mielestäsi muutamaksi vuodeksi. Reilu parikymppisenä ei tarvitse päättää vielä haluaako tulevaisuudessa lapsia vai ei ja kenen kanssa. Todennäköisesti suhteenne on vielä nuori (
kaverini sai vasta lapsen, ja olen seurannut vierestä heidän elämää. Kaverikin pelkäsi, että elämä muuttuu kokonaan ja ei ole enää mihinkään aikaa.
Mutta kuinka ollakaan, hän on sanonut että ei elämä ole paljonkaan muuttunut! Lapsen kanssa on helppo olla, ja kakkavaipatkaan eivät tunnu pahoilta ollenkaan kun oma lapsi on kyseessä.
Ja menojakaan ei tarvitse kamalasti rajoittaa, miehensä hoitaa lasta, jos kaverini haluaa vaikka lähteä kanssani kahville.
Ja lapsi kulkee helposti mukanakin tarvittaessa.
Niin helpolta hänen elämänsä lapsen kanssa näyttä', että sain itsekin jo vauvakuumeen!
Sitä vain halusin sanoa, että ei vauvan kanssa ole välttämättä niin rankkaa ja raskasta kuin monet antaa ymmärtää. En oikeastaan tajua näitä, jotka kertovat kauhujuttuja lapsiarjesta. Miksi he haluavat pelotella toisia?? varmasti on raskastakin, mutta varmasti se lapsi myös antaa niin paljon, että se on sen arvoista.
Jos siis on tullut siihen tulokseen, että haluaa lapsen, niin turhat pelot pois vain!
Ymmärrän tunteesi, olen itsekin alle 30v, reilusti. Seurustelen miehen kanssa jolla edellisestä suhteesta lapsi. Mieheni ei lasta olisihalunnut, mutta eihän hänelle vaihotehtoja jätetty. No, minulle erittäin tuttu tunne että olen "mustasukkainen" mutta ajan kanssa se minulla on mennyt jo parempaan suuntaan. Poika on aivan ihana tapaus. Aluksi minusta tuntui ettei poikaystäväni äiti pidä minusta yhtä paljoakaan kuin mieheni exästä, sillä hän oli kuitenkin jo antanut ensimmäisen lapsenlapsenkin.
Tein itse abortin yhdessä ollessamme sillä olimme yksimielisiä silloin että lapsi tulee liian aikaisin.
No nyt on aikaa kulunut ja keskustelimme lapsiasioista. Olen joskus ollut todella vauvakuumeinen, mieheni ei lasta ole halunnut silloin. Keskustelimme uudestaan ja hän oli myöntyväisempi, kuitenkin hän sanoo että on aivan sama tuleeko lasta vai ei ja että näin on hyvä mutta myös niin voi olla hyvä . Nyt olen raskaana, alussa ja kamalasti aloin epäröimään että haluanko tätä ihan oikeasti miehen kanssa kenellä on lapsi. Se ensimmäinen lapsi jota en voi hänen kanssaan omalla tavallaan enää kokea. Ystäväni ovat olleet minulle tuki ja turva, on muutama kenelle olen todella voinut avautua. Kuitenkin rakastan miestäni todella paljon mutta kuinka esim päästä omista "huonoista" tunteistaan eroon.
Omilla kavereillani on lapsia ja vauva-aika on sitä rauhallista aikaa, ja yhden kanssa menee helpommin kuin kolmen kanssa. Onhan siihen kaikillä sopeutumisensa mutta en usko että kovin moni on kuitenkaan katunut lapsen saamista jälkeenpäin.
Kannattaa ehdottomasti kuitenkin keskustella asioista jonkun kanssa.
Tunnen samoin..miehelläni kaksi aikuista tyttöä, toista ei mieheni olisi halunnut lapsi sai alkunsa yhdenillanjutusta mutta, eihän sitä häneltä kysytty..Menimme muutama vuosi sitten naimisiin ja toiveissa oli yhteinen lapsi, mutta niin kävi lasta ei tullut!En voi olla tekemisissä tyttöjen kanssa se sattuu minuun,!!Jos rakastat miestäsi on lapsi oikea ratkaisu ja onhan lapset sitten sisarpuolia!