Voih :(
Tässä sitä taas ollaan.
Helsingissä nousin Lahteen menevään Z-junaan tyhjään penkkiriviin ikkunapaikan ääreen. Myöhemmin vastapäätä istahtaa kerrassaan lämpöisen ja herttaisen oloinen ihanasti pukeutunut neiti luoden samalla katseen. Istuuduttuaan hän vilkaisee puhelintaan ja junan lähdettyä liikkeelle alkaa raapustaa vihkoseensa.
Siinä sitten ohi viliseviä maisemia seuraillessa alkaa itse tuumailla mitä tuo ihanuus mahtaa juuri tällä hetkellä pohtia. Tai miten saattaisi saada tytölle sanottua edes yhtä sanaa. Mutta aina on jäänyt sanomatta, itseluottamus kun on nollilla eikä ole tehnyt mitään vastaavaa ennen, perusmeininki. Sitä käytännössä luovuttaa jo kättelyssä että saisi itsestään mitään irti. Pienet arat katseet aina onneksi tuovat hieman eloa suoraviivaiseen junamatkaan. Pieni haaveilu.
Aikaa kuluu. Pieniä katseita. Jonka jälkeen tyttö alkaa vaivihkaa naputella penaaliaan kynällä hieman hermostuneenoloisesti ikkunaan päin katsoen. Kaikenlaisia ajatuksia alkaa liikkua päässäni, ja käännän katseeni ikkunaan päin piilottaakseni hymyni. Pysäkkini vaikuttaa lähestyvän kotvasen kuluttua. Alan pukemaan päälle ja huomaan tytön kirjottavan jotain numeroita vaivihkaa vihkosensa sivun reunaan. Toki alkaa kaikenlaisia ajatuksia heräämään päähän, mutta ei sitä silti tohdi naisen rauhaa suuremmin alkaa häiritsemään. Eihän hän nyt sentään kiinnostunut voisi olla.
Kellon lähestyessä 12.55 pysäkkini hiljakseen näkyy lipuvan ikkunan takaa. Nousen tytön ohi käytävälle, ja samalla alkaessani suunnata ovia kohti silmämme löytävät toisensa. Tämä oli se hetki joka toden totta jätti koko tapauksen hyvinkin syvästi mieleen. Pitkä neljän sekunnin katse, tytön haikeanoloiset kauniit silmät, kumpikaan ei räpytä kertaakaan... junan ovet ovat jo hetken olleet auki. Irroitan vastahakoisesti katseeni ja kiirehdin käytävän päätyyn ja ovista ulos.
Toki välittömästi tämän jälkeen kävellessäni pitkää asemalaituria pitkin kotia kohti junan samalla suhatessa horisonttiin sitä alkaa miettimään että olisikohan ehkä nyt sittenkin pitänyt laittaa se elämä oikeasti likoon tällä kertaa.
Koko kotiinkävelymatkan mielessä pyöri ainoastaan se katse ja tytön suloiset kasvot söpöine poskipunineen.
Noh.
Aika parantanee haavat, sanotaan.
Sen pituinen se :[
Ehkä vielä joskus..
10.12.2008
Tässä sitä taas ollaan.
Helsingissä nousin Lahteen menevään Z-junaan tyhjään penkkiriviin ikkunapaikan ääreen. Myöhemmin vastapäätä istahtaa kerrassaan lämpöisen ja herttaisen oloinen ihanasti pukeutunut neiti luoden samalla katseen. Istuuduttuaan hän vilkaisee puhelintaan ja junan lähdettyä liikkeelle alkaa raapustaa vihkoseensa.
Siinä sitten ohi viliseviä maisemia seuraillessa alkaa itse tuumailla mitä tuo ihanuus mahtaa juuri tällä hetkellä pohtia. Tai miten saattaisi saada tytölle sanottua edes yhtä sanaa. Mutta aina on jäänyt sanomatta, itseluottamus kun on nollilla eikä ole tehnyt mitään vastaavaa ennen, perusmeininki. Sitä käytännössä luovuttaa jo kättelyssä että saisi itsestään mitään irti. Pienet arat katseet aina onneksi tuovat hieman eloa suoraviivaiseen junamatkaan. Pieni haaveilu.
Aikaa kuluu. Pieniä katseita. Jonka jälkeen tyttö alkaa vaivihkaa naputella penaaliaan kynällä hieman hermostuneenoloisesti ikkunaan päin katsoen. Kaikenlaisia ajatuksia alkaa liikkua päässäni, ja käännän katseeni ikkunaan päin piilottaakseni hymyni. Pysäkkini vaikuttaa lähestyvän kotvasen kuluttua. Alan pukemaan päälle ja huomaan tytön kirjottavan jotain numeroita vaivihkaa vihkosensa sivun reunaan. Toki alkaa kaikenlaisia ajatuksia heräämään päähän, mutta ei sitä silti tohdi naisen rauhaa suuremmin alkaa häiritsemään. Eihän hän nyt sentään kiinnostunut voisi olla.
Kellon lähestyessä 12.55 pysäkkini hiljakseen näkyy lipuvan ikkunan takaa. Nousen tytön ohi käytävälle, ja samalla alkaessani suunnata ovia kohti silmämme löytävät toisensa. Tämä oli se hetki joka toden totta jätti koko tapauksen hyvinkin syvästi mieleen. Pitkä neljän sekunnin katse, tytön haikeanoloiset kauniit silmät, kumpikaan ei räpytä kertaakaan... junan ovet ovat jo hetken olleet auki. Irroitan vastahakoisesti katseeni ja kiirehdin käytävän päätyyn ja ovista ulos.
Toki välittömästi tämän jälkeen kävellessäni pitkää asemalaituria pitkin kotia kohti junan samalla suhatessa horisonttiin sitä alkaa miettimään että olisikohan ehkä nyt sittenkin pitänyt laittaa se elämä oikeasti likoon tällä kertaa.
Koko kotiinkävelymatkan mielessä pyöri ainoastaan se katse ja tytön suloiset kasvot söpöine poskipunineen.
Noh.
Aika parantanee haavat, sanotaan.
Sen pituinen se :[
Ehkä vielä joskus..
10.12.2008
Vastaukset 8
Vanhimmat
siitä kuinka hyvä mahollisuus on annettu lipua sormien läpi noin vaan. Et ois mitään menettäny jos oisit suus avannu, mutta nyt saatat olla menettäny paljonki. Nyt saat vaan toivoa, että näät sen tytön uuestaan, mutta enpä tiiä antasinko ainakaan ite uutta mahollisuutta tommoselle tuppisuulle.
esimerkki taas siitä kuinka ei anneta toista mahdollisuutta vaikka tunteet ovat aidot.
Vaadit siis muilta jotakin mutta itse et salli mitään?
Hienoa, erinomaisen hienoa. Sulla on varmaan tosi upea rakkauselämä edessä.
Miksi nostat jonkun täysin tuntemattoman tytön, noin suurelle jalustalle? Ymmärrän kyllä, että ulkonäkö, hymy jne. voivat olla tosi sööttejä ja tehdä lähtemättömän vaikutuksen, mutta entä sitten? Yhtä hyvännäköisiä naisia on maailma väärällään. Lähdetään siitä totuudesta, että naiset ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin sinäkin, kaikkine ujouksineen, sosiaalisten tilanteiden pelkoineen, kaikkineen. Tosiasiassa et olisi menettänyt yhtään mitään JOS olisit aloittanut keskustelun hänen kanssaan, ja vaikka sen jälkeen kaikki olisi ihmeenkaupalla mennyt päin mäntyä, niin silläkään ei ole mitään merkitystä, ei hän tulisi muistamaan sinua tulevaisuudessa. Sinun ongelmasi on se että pelkäät epäonnistumista enemmän kuin haluat onnistumista. Valitettavasti homma vain toimii niin päin, että jos haluaa oikeasti tutustua naisiin, on ensin laitettava itsensä peliin ja avattava itse keskustelu. Kukaan ei tee mitään puolestasi, on yksinkertaisesti toimittava itse ensin.
Juurikin näihin johtopäätöksiin ja mietteisiin olen itsekin vuosien itsetutkiskelun ja lukuisten kertomani tapaisten kokemuksieni aikana päätynyt.
Olennaisempi kysymys onkin, miten tavoittaa ratkaisevalla hetkellä se oikea mielentila jossa saa itsensä tekemään asioita?
Toistaiseksi olen sen kannalla, että tuota mielentilaa kannattaisi yrittää opetella löytämään vaikkapa suoriutumalla jostain pienestä, mutta itselleen täysin uudesta asiasta, joka ennen tuotti vaikeuksia tai vastahakoisuutta. (Vaikka juuri siitä näissä puheongelmissakin on hyvin pitkälti kyse). Itse esimerkiksi maalta tulleena olen tottunut siihen että hiukset leikataan kotona, siilipääksi useimmiten. Enkä näin ollen ole liiemmin partureissa itse käynyt, ja sen takia niitä karttanut. Aina kotovierailulla taas siistinyt kuontalon. Voisi sitä kyllä kyseisessä palvelussa uskaltaa tosiaan joskus piipahtaa.
Mutta sitten, uskaltaisin olla aika varma että jos joskus tosiaan onnistuu pääsemään naisen kanssa ensikohtaamista pidemmälle, ehkä jopa hyvinkin läheiseksi, niin pienet itseluottamusongelmat loppuvat kyllä siihen paikkaan. Jonka jälkeen voi huolettomasti alkaa nauraa näille nuoruutensa "ylitsepääsemättömille vaikeuksille" - kuten kaikki te onnistuneet henkilöt hyvin tiedätte.
Oletko naisen kasvattama?
Ihmetyttää miten naiset kasvattavat kilttejä poikia vaikka hyvin tietävät millaisia itse olivat nuorina.
Voin hyvin kuvitella tilanteen. Vähän aikaa sitten olin itsekin tilaisuudessa, jossa oli myös todella kiinnostusta herättävä nainen, jonka kanssa pari kertaa vain katseita vaihdettiin. Tosi kauniit kasvot ja nainen tuntui oikein säteilevän iloisuutta ympärilleen. Loppujen lopuksi minun olisi vain tarvinnut kääntyä ja aloittaa keskustelu, mutta ei sitä vaan keksi miten aloittaa ja mitä sanoa. En ollut siinä tilaisuudessa mukana, jossa jaettiin taidot ihmisiin tutustumiseen.
Oli ihan mielenkiintoista lukea tämä tarina, kun se on kuin suoraan omasta elämästäni. Jotenkin en koskaan saa suutani auki tällaisissa tilanteissa ja sitten taas kävellään kotiin syviä mietteitä hautoen.
Minun ongelmani on siinä, että tarvitsen aikaa päästäkseni käyntiin. On tavallaan huvittavaakin seurata omaa käytöstäni. Tuntemattomien ihmisten parissa olen hyvin hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö. En meinaa millään keksiä mitään sanottavaa. Kavereiden parissa olen varmaankin kaikkein puheliain, eikä jutun keksiminen ole koskaan ongelma.
Näissä tilanteissa pitäisi kuitenkin saada se suunsa auki.
Sun tapa kertoa tuo pieniaikainen episodi kertoo sun kirjailijanluonteesta. Se oli mun mielestä viihdyttävästi kerrottu tarina, pieni rakkaustarina ilman fyysistä kanssakäymistä ihastuksen kohteen kanssa. Vain valtva kaipuu jäi sydämmiinne. Miten dramaattinen loppu. Jos kirjoitat kirjan, niin toivon että päähenkilöt ovat onnellisia ja rakastavaisia kirjan lopussa. Pidän onnellisista lopuista.