kysyn neuvoa täältä, ja vaikka tämä on vaimeasti luokiteltavissa tänne perheväkivaltaan, niin en tiedä voinko luokitella tilannettani muuallekkaan.
Tämä on pitkä historia, mutta toivon, että luette ja osaatte sanoa, olenko minä hirviö vai mitä tapahtuu ja tapahtui. Vastatkaa asiallisesti, kiitos.
Aivan varhaislapsuuteni on ollut hyvä, isä oli aina töissä ja kaivattu, äiti enemmän kotona, mutta ollessani 12 vuotias lähti äitikin kotoa ja oli töissä kello 7-22. Silloin kolme isompaa sisarustani olivat muuttaneet jo kotoa ja kolme pienempää jäivät minun vastuulleni (iät: 10, 8 ja 3).
Vastasin sisaruksistani koko teini-iän 17 vuotiaaksi asti. Puoli vuotta vanhempani olivat kotona kanssani, ja sitten muutin pois.
Tästä ajasta on perheessäni paljon erillaisia muistoja. Minun on, että äiti viimein tuli kotiin, muut siskot paineli yläkertaan piiloon ja minä koetin puhua äidin kanssa joka oli niin väsynyt ja vihainen ettei puhunut minulle sanaakaan käytännössä. Vuosiin. Koska olin vastuussa sisaristani, otin vastaan äidin vihan ja koetin rakentaa kuitenkin perhettä. Minulla ei ollut teini-ikää sillä en voinut kapinoida omia sääntöjä vastaan, eikä paikalla ollut ketään sitä vasten joka olisi kantanut vastuun jos minä olisin heittäytynyt vastuuttomaksi.
18 vuotiaana sain tietää, että äidillä oli siihen aikaan toinen mies ja että hän harkitsi eroa vuosia.
19 vuotiaana sairastuin masennukseen ja sitä kesti kolme vuotta. 24 vuotiaana sairastuin masennukseen uudelleen, sain psykoottisia oirieta ja kävin kolme vuotta terapiaa.
Nyt olen 31, ja olen selvittänyt välini isäni kanssa ja muutama päivä sitten avasin keskustelun äidin kanssa, sillä minä en pääse vihasta häntä kohtaan yli ja se kuluttaa minua valtavasti. En siedä vierailla vanhempieni luona ja lapsuuden kuviot nousevat siellä aina pinnalle.
Äitini sanoi ettei hän aio keskustella suhteestaan minuun kanssani.
Nyt saan valtavan määrän vihaa sisariltani. He kritisoivat minua lapselliseksi, moraalittomaksi ja ettei heillä ole vastaavia muistoja kuin minulla samalta ajalta, ja että ylireagoin tilanteeseen, että minun tulisi vain lopettaa tämä kehänkiertäminen.
Että äiti vain on sellainen, hän ei ikinä pyydä anteeksi ja se vain tulee hyväksyä. Että äiti ei muista että olisi laittanut minut huonoon tilanteeseen, tai että meidän välimme edes olisi huono. Hänestä olen aina ja yhä vain hänen lapsensa ja hän on äitini joka huolehtii. Että kautta aikain on lapset huolehtineet toisistaan ja kaikilla on ristinsä lapsuudesta kannettavana, jokaisella heistäkin ja että heistä kukaan ei koe että äiti olisi erityisesti vastuussa heidän ongelmistaan.
Samalla siskot kuitenkin kertovat mm. miten äiti on minun poissa ollessani tullut herättämään heitä itkien ja uhannut itsemurhalla useaan kertaan, heistä se on vain sitä millainen äiti on tunteissaan, minusta se on merkki äidin sairaudesta ja erittäin suurta epävarmuutta luovaa käytöstä.
Sisaristani kahdella on vakava masennus ja toinen yrittänyt tappaa itsensä, kolmas kärsii maanis-depsessiivisyydestä, neljäs paino-ongelmainen ja sitten olen minä.
Totta on, että heillä kaikilla on muutenkin äärimmäisen vaikeat ja haastavat elämät, mutta voiko kasvatuksen poistaa koko kuviosta?
Heistä minä mustavalkoista asiaa ja olen yksinkertaisesti väärässä kun koen vihaa äitiäni kohtaan ja väitän, että hänen käytöksessään on paljon tekemistä siinä miksi me olemme valinneet ne vaikeat ihmissuhteet ja sairastuneet.
Isä sanoi, että vanhemman ja lapsen välistä suhdetta ei pitäisi alkaa avata, siitä seuraa vain ja ainoastaan syyllisyyttä.
Minä koen, että voin päästä irti vihasta ja syyllisyydestä ainoastaan avaamalla, edes sanoa ääneen että tämä oli väärin. Tein niin ja tein sen silkkihansikkain, korostaen korjaamisen mahdollisuutta, ja että haen anteeksi antamista.
Nyt en tiedä, olenko minä väärässä? on totta, että elämäni on kiertänyt kehää ja että olen vaatinut hyvitystä hyvityksen perään, ja että koen suunnattomasti vihaa, mutta onko tämä tarpeeni väärin ja teinkö väärin koettaessani lopettaa sen?
Tavallaan hyvitys on molemmin puolinen tarve, vanhempani ostavat omatunnon puhtautta, mutta he tekevät niin kaikille, maksavat toisten valtavat tuhensien laskut, ottavat kotiinsa asumaan ja pitävät omalta osaltaan yllä tätä toimintaa. Äiti määrittää minun kotiani, mitä tavaroita minulla on ja miten, arvostelee pukeutumiseni ja ulkonäköni, ja toivoo, että muuttaisimme kaikki lapset takaisin kotiin hänen luokse. Jos kieltäydyn tästä, on edessä valtava syyllisyys.
Aloitin keskustelun jotta tämä loppuisi.
NYT olen vain sekaisin. Voiko olla, että minä aiheutan kaiken? Voiko olla, että minä olen tähän kaikkeen syyllinen? Voiko olla, että minä pidän tätä yllä koska on helpompaa olla näin, vaadinko paapomista, enkä vapautta sittenkin? Olenko kohtuuton kokiessani äidin toimineen vuosia väärin kohtaani? Olen itsekäs ja tiedostan vanhempieni auttavan minua taloudellisesti paljon, olen koettanu ponnettomasti kieltäytyä siitä. Ehkä en ole halunnutkaan? Olen lapsellinen ja minulla on vaikeuksia vihantunteiteni kanssa. En selkeästi määritä paikkaani elämässä.
Olenko minä perheeni hirviö? Voiko olla niin, että kenekään muun ongelmat eivät johdu edes osittain vanhemmistamme? VOIKO olla, ettei heille edes ole ongelmia vanhempieni kanssa, vain minulla on?
AUttakaa nyt tässä mitä minun tulee ajatella, olisiko pitänyt pitää vain mölyt mahassa ja odotella.
Tämä on pitkä historia, mutta toivon, että luette ja osaatte sanoa, olenko minä hirviö vai mitä tapahtuu ja tapahtui. Vastatkaa asiallisesti, kiitos.
Aivan varhaislapsuuteni on ollut hyvä, isä oli aina töissä ja kaivattu, äiti enemmän kotona, mutta ollessani 12 vuotias lähti äitikin kotoa ja oli töissä kello 7-22. Silloin kolme isompaa sisarustani olivat muuttaneet jo kotoa ja kolme pienempää jäivät minun vastuulleni (iät: 10, 8 ja 3).
Vastasin sisaruksistani koko teini-iän 17 vuotiaaksi asti. Puoli vuotta vanhempani olivat kotona kanssani, ja sitten muutin pois.
Tästä ajasta on perheessäni paljon erillaisia muistoja. Minun on, että äiti viimein tuli kotiin, muut siskot paineli yläkertaan piiloon ja minä koetin puhua äidin kanssa joka oli niin väsynyt ja vihainen ettei puhunut minulle sanaakaan käytännössä. Vuosiin. Koska olin vastuussa sisaristani, otin vastaan äidin vihan ja koetin rakentaa kuitenkin perhettä. Minulla ei ollut teini-ikää sillä en voinut kapinoida omia sääntöjä vastaan, eikä paikalla ollut ketään sitä vasten joka olisi kantanut vastuun jos minä olisin heittäytynyt vastuuttomaksi.
18 vuotiaana sain tietää, että äidillä oli siihen aikaan toinen mies ja että hän harkitsi eroa vuosia.
19 vuotiaana sairastuin masennukseen ja sitä kesti kolme vuotta. 24 vuotiaana sairastuin masennukseen uudelleen, sain psykoottisia oirieta ja kävin kolme vuotta terapiaa.
Nyt olen 31, ja olen selvittänyt välini isäni kanssa ja muutama päivä sitten avasin keskustelun äidin kanssa, sillä minä en pääse vihasta häntä kohtaan yli ja se kuluttaa minua valtavasti. En siedä vierailla vanhempieni luona ja lapsuuden kuviot nousevat siellä aina pinnalle.
Äitini sanoi ettei hän aio keskustella suhteestaan minuun kanssani.
Nyt saan valtavan määrän vihaa sisariltani. He kritisoivat minua lapselliseksi, moraalittomaksi ja ettei heillä ole vastaavia muistoja kuin minulla samalta ajalta, ja että ylireagoin tilanteeseen, että minun tulisi vain lopettaa tämä kehänkiertäminen.
Että äiti vain on sellainen, hän ei ikinä pyydä anteeksi ja se vain tulee hyväksyä. Että äiti ei muista että olisi laittanut minut huonoon tilanteeseen, tai että meidän välimme edes olisi huono. Hänestä olen aina ja yhä vain hänen lapsensa ja hän on äitini joka huolehtii. Että kautta aikain on lapset huolehtineet toisistaan ja kaikilla on ristinsä lapsuudesta kannettavana, jokaisella heistäkin ja että heistä kukaan ei koe että äiti olisi erityisesti vastuussa heidän ongelmistaan.
Samalla siskot kuitenkin kertovat mm. miten äiti on minun poissa ollessani tullut herättämään heitä itkien ja uhannut itsemurhalla useaan kertaan, heistä se on vain sitä millainen äiti on tunteissaan, minusta se on merkki äidin sairaudesta ja erittäin suurta epävarmuutta luovaa käytöstä.
Sisaristani kahdella on vakava masennus ja toinen yrittänyt tappaa itsensä, kolmas kärsii maanis-depsessiivisyydestä, neljäs paino-ongelmainen ja sitten olen minä.
Totta on, että heillä kaikilla on muutenkin äärimmäisen vaikeat ja haastavat elämät, mutta voiko kasvatuksen poistaa koko kuviosta?
Heistä minä mustavalkoista asiaa ja olen yksinkertaisesti väärässä kun koen vihaa äitiäni kohtaan ja väitän, että hänen käytöksessään on paljon tekemistä siinä miksi me olemme valinneet ne vaikeat ihmissuhteet ja sairastuneet.
Isä sanoi, että vanhemman ja lapsen välistä suhdetta ei pitäisi alkaa avata, siitä seuraa vain ja ainoastaan syyllisyyttä.
Minä koen, että voin päästä irti vihasta ja syyllisyydestä ainoastaan avaamalla, edes sanoa ääneen että tämä oli väärin. Tein niin ja tein sen silkkihansikkain, korostaen korjaamisen mahdollisuutta, ja että haen anteeksi antamista.
Nyt en tiedä, olenko minä väärässä? on totta, että elämäni on kiertänyt kehää ja että olen vaatinut hyvitystä hyvityksen perään, ja että koen suunnattomasti vihaa, mutta onko tämä tarpeeni väärin ja teinkö väärin koettaessani lopettaa sen?
Tavallaan hyvitys on molemmin puolinen tarve, vanhempani ostavat omatunnon puhtautta, mutta he tekevät niin kaikille, maksavat toisten valtavat tuhensien laskut, ottavat kotiinsa asumaan ja pitävät omalta osaltaan yllä tätä toimintaa. Äiti määrittää minun kotiani, mitä tavaroita minulla on ja miten, arvostelee pukeutumiseni ja ulkonäköni, ja toivoo, että muuttaisimme kaikki lapset takaisin kotiin hänen luokse. Jos kieltäydyn tästä, on edessä valtava syyllisyys.
Aloitin keskustelun jotta tämä loppuisi.
NYT olen vain sekaisin. Voiko olla, että minä aiheutan kaiken? Voiko olla, että minä olen tähän kaikkeen syyllinen? Voiko olla, että minä pidän tätä yllä koska on helpompaa olla näin, vaadinko paapomista, enkä vapautta sittenkin? Olenko kohtuuton kokiessani äidin toimineen vuosia väärin kohtaani? Olen itsekäs ja tiedostan vanhempieni auttavan minua taloudellisesti paljon, olen koettanu ponnettomasti kieltäytyä siitä. Ehkä en ole halunnutkaan? Olen lapsellinen ja minulla on vaikeuksia vihantunteiteni kanssa. En selkeästi määritä paikkaani elämässä.
Olenko minä perheeni hirviö? Voiko olla niin, että kenekään muun ongelmat eivät johdu edes osittain vanhemmistamme? VOIKO olla, ettei heille edes ole ongelmia vanhempieni kanssa, vain minulla on?
AUttakaa nyt tässä mitä minun tulee ajatella, olisiko pitänyt pitää vain mölyt mahassa ja odotella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vanhempasi laittivat sinut todella vaikeaan tilanteeseen, ja menetit monta vuotta nuoruudestasi. Ilmeisesti vanhempasi eivät halua käsitellä asioita, siihen ei voi heitä pakoittaa. Itselläni oli vähän samanlainen nuoruus, ja vieläkin on asioita käsittelemättä. Olen oppinut ymmärtämään miksi vanhempani tekivät mitä tekivät, se ei tarkoita sitä että heidän tekonsa olisivat oikein. Äidilläni on myös sairaus mikä on vaikuttanut hänen tekemisiin ja joiltain osilta tunteettomuuteen.
Olen antanut anteeksi, se ei ollut helppoa. Se on päätös, ei tunne, että haluaa antaa anteeksi. Joskus,varsinkin äitini kanssa puhuessani vanhat tunteet nousee pintaan, ja taas sitä joutuu muistuttamaan että antaa anteeksi. Sillä anteeksi antamattomuus sitoaa tunne tasolla ihmisen tosi paljon. En halua sitä taakkaa enää kannettavakseni.
Itse nyt äitinä tiedän että sitä tulee tehtyä monia virheitä. Koitan olla toistamatta vanhempieni virheet, ja pidän hyvän puhe yhteyden lasteni kanssa. Myönnän heille virheeni ja en ole liian ylpeä pyytämään anteeksi.
Vanhemmilla ja nuoremmilla sisaruksillasi ei voikaan olla asioista samaa kuvaa kuin sinulla on sillä he eivät olleet sinun kengissäsi. He eivät ehkä ikinä tule ymmärtämään sinun tunteitasi.
Minun pikku veljellä ei ole meidän lapsuus ajoista samoja muistoja koska hän ei joutunut minun osuuttani elämään.
Mennyttä ei voi muuttaa, voi vain vaikuttaa nykyhetkeen ja omiin päätöksiin.
Tsemppiä sinulle.