Sairaseläkkeelle vaiko avioero?
Jäljelle jääneet vaihtoehdot ei naurata kun puoliso ei halua tai ymmärrä tehdä ongelmilleen mitään. Kaikki saavat kärsiä; minä, hän itse, poikamme, läheiset jne...
"Vikaa" minussakin kun olen ollut niin kiltti ja niellyt kaiken (kun sinua lyödään niin käännä toinenkin poski). Nieleskelyä ja poskien kääntelyä ei voi määrättömästi tehdä. Työkyky meni ja joudun popsimaan masennuslääkkeitä ja käymään terapiassa.
Jos aikanaan olisi tajunnut mitä vaimon juoppohullu-väkivaltainen isä on rikkonut vaimoni mielessä, olisin ehkä osannut pitää varani, vai olisinko, rakkaus kun on sokea.
"Yhdessä kunnes kuolema erottaa",
mutta ei kait:
"yhdessä vaikka henki menis".
Jäljelle jääneet vaihtoehdot ei naurata kun puoliso ei halua tai ymmärrä tehdä ongelmilleen mitään. Kaikki saavat kärsiä; minä, hän itse, poikamme, läheiset jne...
"Vikaa" minussakin kun olen ollut niin kiltti ja niellyt kaiken (kun sinua lyödään niin käännä toinenkin poski). Nieleskelyä ja poskien kääntelyä ei voi määrättömästi tehdä. Työkyky meni ja joudun popsimaan masennuslääkkeitä ja käymään terapiassa.
Jos aikanaan olisi tajunnut mitä vaimon juoppohullu-väkivaltainen isä on rikkonut vaimoni mielessä, olisin ehkä osannut pitää varani, vai olisinko, rakkaus kun on sokea.
"Yhdessä kunnes kuolema erottaa",
mutta ei kait:
"yhdessä vaikka henki menis".
Vastaukset 8
Vanhimmat
Valitettavasti toista ei voi pakottaa muuttumaan, ja jos teillä on yhteinen poikakin, eikö olisi armeliainta hänenkin elämäänsä ajatellen ryhdistäytyä ja lähteä.
Olen itse joutunut sivusta katsomaan, kun vaikeista oloista lähtöisin oleva äitini alkoholisoitui ja teki elämästämme helvettiä. Kuvittelin että isä oli se hyvä ihminen joka piti minusta huolta - mutta eihän hän ottanut vastuuta meistä vaan antoi äidin terrorisoida elämäämme loputtomiin. Isä yritti löytää sisältöä elämäänsä ja äiti torpedoi jokaisen yrityksen kunnes isä ei enää yrittänyt vaan alkoi juoda itsekin. Lopulta vanhempien hidas syöksykierre päättyi molempien itsemurhaan.
Eli suosittelen lämpimästi että laitat vaimollesi tiukan rajan - tietyn ajan sisällä hän menee hoitoon tai sinä otat pojan ja lähdet. Jos olet loputtomiin antanut periksi, hän tuskin uskoo sinua, mutta kun perävalot vilahtavat nurkan taa etkä palaakaan nöyrästi heti seuraavana päivänä, karmea totuus alkaa valjeta. Jos hyvin käy, hänen toipumisensa saattaa alkaa siitä. Ensin rytinällä pohjalle ja sieltä entistä ehompana ylös. Jos taas menneisyys painaa niin raskaana ettei hän uskalla sitä päästää itsestään ulos.. ei voi mitään. Apua voi tarjota, mutta ei pakottaa ottamaan sitä vastaan.
Toivon sinulle voimia että saat tehtyä tärkeän päätöksen, koska te kaikki olette pelastamisen arvoisia.
Niin se taitaa olla.
Vaimo on uhkaillut että jos harkinta aika alkaa niin se on sit sillä selvä. Huomenna se nähtäneen!
On kaveripiirissäkin sellaista ollut että vaimo(kin) huomaa muutoksen tarpeen kun harkinta-aika päättyy. Ehkäpä sit meilläkin.
Tulen kyllä viettämään unettomia öitä poikamme vuoksi. Vaimolla kun pultti katkeaa niin siinä on kyllä kaikki vaarassa.
Taidan lähteä kävelemään mutkan lähtevän postin laatikolla saman tien, enpähän ala pehmoilemaan aamuun mennessä.
Jos kerran pelkäät hänen puolestaan? Jotenkin ei kuulosta järkeenkäyvältä - et voi taata lapsen turvallisuutta koska vaimolla voi kilahtaa noin vain, ja mikä olisi helpompaa kuin purkaa pettymystään heikompaansa. Oletan että haluat kuitenkin ratkaista tilanteen etkä vain säikäyttää vaimoasi.
Harkinta-ajan astuttua voimaan voi hankalampikin ihminen hetkellisesti muka nöyrtyä, mutta ei pidä mennä halpaan ja uskoa että muutos tapahtuu noin vain. Oikeasti se vaatii paljon töitä teiltä molemmilta jos päädytte jatkamaan liittoa, vanhojen mallien purkaminen ja uusien opetteleminen puolin ja toisin on pitkä tie johon täytyy sitoutua.
Niin tai näin, mitään helppoa pikaratkaisua tulehtuneisiin väleihin ei ole. Olen kuitenkin iloinen jos saat itsestäsi irti niin paljon että vedät rajasi ja pidät ne, on hienoa jos lakkaat kääntämästä sitä toista poskea. Uskon ettei vaimosikaan pohjimmiltaan ole tyytyväinen määrättömään valtaansa, joka loppujen lopuksi aiheuttaa turvattomuutta. Paras teko hänenkin kannaltaan on että huolehdit itsestäsi, ensin muutos saattaa pelottaa mutta kun siinä pitäytyy mahdollisesta vastustuksesta huolimatta.. kaikki saattaa kääntyä hyväksi. Tavalla tai toisella.
Jaettu vanhemmuus on minulla ollut mielessä. Tämän päivän keskustelujen perusteella näkisin siihen olevan mahdollisuuden. Jaksaisimme varmasti olla parempia vanhempia kun 1/3 hereilläoloajastamme ei kuluisi riitelyyn.
"Uskon ettei vaimosikaan pohjimmiltaan ole tyytyväinen määrättömään valtaansa, joka loppujen lopuksi aiheuttaa turvattomuutta."
Naulan kantaan!
Siihen samaan on tultu parin kaverin kanssa jotka niin ikään ovat "anonyymejä kotikiusattuja".
" Paras teko hänenkin kannaltaan on että huolehdit itsestäsi, ensin muutos saattaa pelottaa mutta kun siinä pitäytyy mahdollisesta vastustuksesta huolimatta.. kaikki saattaa kääntyä hyväksi. Tavalla tai toisella."
Kiitos rohkaisusta!
Jos päädymme asumuseroon niin uskon pystyväni pitämään housut jalassa sen harkinta-ajan ja olemaan sortumatta tyhmyyksiin, on meinaan selipatiastakin kylliksi kokemusta. Jos taas vaimoni haluaa kostaa/testata muita miehiä, niin siitä vaan, itsetuntoni kestää sen, en siis näe niitä asioita mustavalkoisena.
Olisi myös helpohkoa lääkitä olotilaani alkoholilla mutta tiedän ettei minun sitäkään sovi tehdä, vaimo ottaisi siitä takuulla lyömä-aseen.
En ole tupakoija mutta olen nyttemmin huomannut että se kyllä rauhoittaa hermoja.
Vaimo ei suostu mihinkään omaan terapiaan, pelkää kait kontrollinmenetystä yms. toivon että harkinta-aika pistäisi harkitsemaan asiaa uudestaan.
Ne terapeutit joiden tykönä ollaan yhdessä käyty ovat puhuneet avioeron puolesta.
Nykyinen terapeuttini on sanonut että omin avuin tuskin kukaan pääsee irti lapsuutensa traumoista ja toisaalta hän on puolestaan avioliiton puolestapuhuja.
Äiti opetti ettei naista saa vaihtaa kuin hevosta, on tässä nyt sitten yli 15 vuotta "yritetty".
(Olen tässä jälleen "verstaassa" vuolemassa puu-ukkoja kun ei uni tule, koska sydän hakkaa rinnassa kuin viimeistä päivää.)
Kuulostat siltä, että olet kypsytellyt päätöstä muutoksesta niin kauan, ettei itse teko vaadi enää paljoa. Unettomia öitä asiaan liittyvät tunteet varmaan aiheuttavat - tunteitaan kun ei voi käskeä vaikka järki sanoisi mitä - mutta kuulostaa että selviät niistäkin.
Sinulla tuntuu olevan vahva tuki miehissä jotka ovat kokeneet vastaavaa, on suuri etu jos uskaltaa puhua asioista rehellisesti.
Ja jos olette vaimosikin kanssa huoltajuuden jakautumisesta puhuneet, se kielii siitä ettet ihan totaalisen hullun kanssa ole naimisissa - omaan äitiini järkipuhe ei auttanut vaan hänen tunteensa veivät laidasta laitaan ja kaiken piti pyöriä niiden ympärillä. Ei ollut toivoakaan koettaa sopia asioita kaikkien kannalta järkevästi..
Aikoinaan sanoin isälle usein, että parasta mitä hän voisi äidille tehdä, olisi heittää hänet pihalle ja hoitaa itsensä kuntoon, äiti joutuisi ottamaan vastuun itsestään. Niin kauan kuin isä viime kädessä aina pelasti tilanteen, äiti saattoi heittäytyä moniongelmaiseksi pikkukakaraksi jolle minä olin joko uhka tai ystävä, äiti tai sisar mutta harvemmin lapsi.
Yhtä lailla äiti tuntui pelkäävän, että jos hän avautuu terapeutille tms , hän joutuu ikuisiksi ajoiksi suljetulle osastolle koska hänen sisällään on niin paljon kaikkea pahaa jota kukaan maailmassa ei voi ottaa vastaan. Mutta niin se vain on, että itse täytyy kasvaa niin vahvaksi että uskaltaa päästää mörkönsä ulos.
Päihteet ovat petollisen sekä näennäisen helppo tapa hakea lohtua ja turruttaa, mutta jo oman itsen kannalta on parempi jos löytää muita keinoja - liikunta, taiteet, mikä nyt itsestä hyvältä tuntuu. Pääkin pysyy selkeämpänä.
On hieno piirre ihmisessä, ettei nakkaa heti hanskoja tiskiin jos suhde ei sujukaan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta joskus tilanne lukkiutuu pitkäksi aikaa niin pahasti että täytyy vain päästää irti ja katsoa mitä tapahtuu. Niinhän sitä sanotaan että kriisi on mahdollisuus.
Kiitos jälleen paljon ajatuksia ja kokemuksia sisältävästä viestistäsi.
Vaimo suostuu nyt edes yhteen uuteen paritapaamiseen perheneuvolassa ja keskusteluyhteys on jostain syystä kohtalainen eikä täysi 0.
AE hakemus saa odotella kirjekuoressaan siihen paritapaamiseen asti.
hulluudesta
Juu, ei hänen "hulluutensa" ole jatkuvaa. Se vaan iskee päälle turhan usein, joskus ihan ilman pienintäkään syytä, mutta hengähdystauot on ainakin minulle olleet liian lyhyet.
Ja se "hulluus" käytännössä on kait "vain" sitä että antaa tunteensa sumentaa järjen valon. Itse olen oppinut sitä että voi opetella tunnistamaan tunteensa ja sen jälkeen valitsemaan tekonsa. Sen kun oppii niin on palkitsevaa kun voi tiedostaen valita sen keskustelujen "raiteen" jolla todennäköisimmin luovitaan ohi pahimmista kivenlohkareista.
Uusin asia jota olen huomannut itsessäni voivani alkaa työstää on se että tehokkaammin/nopeammin torjun sen aiheettoman p*skan joka lähtee suuntaani vyörymään kun toisella on paha olla.
Joskus muinoin nielin kaiken. Viimeiakoinakin annoin itseni vielä hautautua sen kakan alle ennenkuin tein stopin. Jatkossa aion olla vieläkin huomaavaisenpi itseäni kohtaan.
Kun ajoissa saan sanottua että STOP&AIKALISÄ niin pystyn sen tekemään ennen kuin olen itse ärtynyt liikaa ja tulee se riski että sanon provosoivan pahasti.
Kas. Se on joulukin ovella.
Jos alkais käärimään juniorin lahjoja joulupaperiin, jos vaikka sais hitusen joulumieltä itsellekin.
JOULUA!
Kuulostaa todellakin hienolta, että vaimosi suostuu vihdoin keskustelemaan eikä vain pyöritä sinua omien tunteittensa aallokossa miten lystää. Ehkä osaat jo olla riittävän painokas että hän ymmärtää toden olevan kyseessä. Ehkä hänkin oikeasti haluaa panostaa teidän suhteeseenne. Mutta kuten sanottu, töitä se tulee teettämään sekä vaatii tarkkuutta rajojen pitämisessä. Ja notkahduksiakin varmaan tulee eteen..
Hienoa on myös se, jos osaat ottaa aikalisän ennen kuin tilanne kärjistyy - äitiin moinen ei olisi tosin tehonnut, hän kulki perässä naputtamassa tasan niin kauan että meni hermo ja jos pois yritti lähteä, hän esti. Tai ehkä olimme isän kanssa liian heikkoja ja hän tiesi sen, jos olisimme osanneet pistää kovan kovaa vastaan, ei meidän perhe olisi sellaisessa loputtomassa helvetissä elänytkään.
Mutta olen iloinen, jos jonkun elämä muuttuu mallikkaammaksi kuin mitä se lapsuudenkodissani oli, se antaa uskoa siihen että parisuhteen voi pelastaa kun molemmat niin tahtovat ja toimivat sen eteen eivätkä vain odota että joku muu taikoisi kaiken hyväksi.
Vastuullisuus tuntuu olevan monelle aikuiselle liian vaikeaa, on helpompaa syyttää olosuhteita tai toisia ihmisiä kuin katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse voisi tehdä että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan.
Toivotan teille oikein hyvää ja rauhallista joulua ja parempaa uutta vuotta!