Näitä juttuja muutaman kuukauden lukeneena ei voi kun tulla siihen tulokseen että kaikki täällä palstalla ruikuttavat naiset kärsivät Ally McBeal oireyhtymästä. Jos nainen todella on kauniiksi kehuttu, mukava ja herttainen niin silloin kumppanin puute johtuu vain ja ainoastaa omasta nirsoudesta ja siitä että ei kelpuuta kun epärealistiset vaatimukset täyttävän miehen jota ei oikeassa elämässä ole olemassakaan (ja jos on niin on 100% varmasti varattu). Siinä että ei kelpuuta ketä tahansa kumppaniksi ei ole mitään pahaa mutta silloin kun ihan päteviä miehiä on jonoksi asti tarjolla ja kukaan ei kelpaa niin silloin on turha valittaa kumppanin puutetta ja samaan hengenvetoon haukkua suurin osa miehistä maan rakoon. Paluu maanpinnalle voisi tehdä hyvää monellekkin nuorelle naiselle jotka odottavat sen tumman 185cm pitkän komean akateemisesti koulutetun (vain tekniikka, talous, lääketiede kelpaavat) miehen tipahtavan taivaasta ja molemminpuolisen rakkauden syttyvän ensisilmäyksella.
Ally McBeal syndrooma
_M_
323096
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Olen täsmälleen samaa mieltä!
On tossakin varmaan perää, elämäntilanteita on monenlaisia ja niitä "kunnollisia" miehiä ei ihan jonoksi asti ole kyllä näkynyt. Itse olen kilpaurheillut koko nuoruuteni ja silloin ei ehtinyt tai edes ajatellut mitään deittailua tai treffailua seurustelemisesta puhumattakaan. Ja nyt kun on kilpailut kilpailtu ja aikaa muullekin elämälle on suurin osa ikäisistäni varattuja. Olen kyllä tutustunut muutamiin miehiin jotka ovat vaivautuneet oikein tapailemaankin eivätkä ole vain yhdenillanjutun perässä, yksi näistä joiden kanssa tuli oikeen seurusteltuakin oli juoppo eli kännissä 4-5 pvä viikossa, toinen työnarkomaani joka teki töitä illasta aamuun ja viikonloppuisin jolloin "normaalia" elämänrytmiä harrastava minä ei paljon miestä nähnyt ja sitten oli vielä yksi joka oli elänyt tässä 30min matkan päässä Helsingistä "maalla" äitinsä kanssa koko ikänsä eikä tiennyt maailmasta yhtään mitään, loppui puheenaiheet aika äkkiä kun ei mies ollut oikeesti käynyt missään tai harrastanut mitään koko 30v ikänsä aikana(paitsi sen yhden kerran kun tapasin hänet pikkujouluissa jonne hänet oli pakotettu toisen peruuttaneen sijaiseksi) eikä näyttänyt olevan haluakaan tehdä mitään... no kunnollisia kaikki olivat omasta mielestään ja varmaan monen muun, mene ja tiedä, mutta ei kyllä mulle kumppaniksi, olen pahoillani, ehkä olen kranttu, mikä on kunnollinen?
"Näitä juttuja muutaman kuukauden lukeneena ei voi kun tulla siihen tulokseen että kaikki täällä palstalla ruikuttavat naiset kärsivät Ally McBeal oireyhtymästä. Jos nainen todella on kauniiksi kehuttu, mukava ja herttainen niin silloin kumppanin puute johtuu vain ja ainoastaa omasta nirsoudesta ja siitä että ei kelpuuta kun epärealistiset vaatimukset täyttävän miehen jota ei oikeassa elämässä ole olemassakaan (ja jos on niin on 100% varmasti varattu)."
Totta, nirsoudesta johtuu. Mutta mitä vikaa siinä on? Jos itse on kaunis, mukava, akateeminen (ja yhdellä noista mainitsemistasi aloista) niin tottahan kaikenlaisia yrittäjiä koko ajan juoksee perässä. Mutta miksi ihmeessä huolisin jonkun keskivertojampan, kun itseäni kiinnostaa vain fiksu, komea mies, joka on yhtä menestyvä kuin itsekin olen? En minä halua seurustella vain siksi, etten osaisi olla yksin.
Syy siihen, että moni kaltaiseni nainen on pitkiä aikoja yksin, on se, että tuollaisia miehiä vain tosiaankin on harvassa. Muutaman kanssa olen kuitenkin seurustellut, joten kyse ei ole myöskään siitä, että vaatisin jotain, johon minulla ei ole "rahkeita".
"Siinä että ei kelpuuta ketä tahansa kumppaniksi ei ole mitään pahaa mutta silloin kun ihan päteviä miehiä on jonoksi asti tarjolla"
Ei ole koskaan. Miehiä ylipäänsä kyllä, mutta ei kiinnostavia. Se kyllä kummastuttaa, kun nämä "pätevät" miehet sitten jaksavat ruikuttaa, kuinka nirsoja kauniit, fiksut ja herttaiset naiset ovat. Miksi pitää sellaisia naisia yrittää? Jokainen tyytyköön omaan tasoonsa.
siitä että silloin kun ei ole valmis tekemään kompromisseja kumppanin suhteen ei pidä myöskään valittaa kun kumppania ei löydy. Kuinkahan moni mies löytää älyllisesti,taloudellisesti ja ulkonäöllisesti tasavertaisen kumppanin elämässään: veikkaisinpa että aika harva. Silti harvoin kuulee miesten valittavan kyseisestä asiasta millään keskustelupalstoilla tai ongelmasta ei ole tehty tv-satoja tyyliin Ally Mcbeal tai sinkkuelämää. Eli nirso saa olla mutta silloin ei pidä myöskään valittaa.
miehiseen tyyliin kuuluukin että otetaan joku vaan ja sitä sitten petetään.
Niin, miksi olla kenenkään joutavanpäiväisen tortun vaivainen, jos on mahdollisuus saada paljon paljon parempaa?! En itsekään kelpuuttaisi näin akateemisena naisena jotain karvanoppa-amisviiksi yhdistelmää: eihän meillä olisi mitään keskusteltavaa, kuin auton bassokajarit, hellou!
No tottahan minäkin mielelläni löytäisin sen sopivan miehen, ja välillä harmittaa, että niin harvoin sellaiseen törmään. Miksi en saisi sanoa sitä ääneen? Ja miksi sinua ärsyttää muiden ihmisten valinta olla yksin, ja ehdotat kompromisseja? Onko sinusta todella parempi ottaa mieluummin joku "ihan hyvä" paremman puutteessa? Kyllä jokainen ansaitsee kumppanin, joka haluaa JUURI HÄNET. Itse en haluaisi olla kenenkään kompromissiratkaisu.
Onko sinussa muita pointteja kuin tuo akateemisuus? Se ei nimittäin takaa yhtään mitään parisuhteelle.
P.Ss
En viitsi kertoa omaa koulutustani / tukintoani.
Ikää kyllä on enmmän kuin sinulla ja ehkä myös kokemusta.
Kokemus on suhteellista, vaikka ikä olisikin mikä tahansa: toiset viettää aikaa koto-Suomessa, toiset matkustelee: esimerkkejä on runsaasti. Olen luonteeltani diplomaattinen (ehkä siksi valmistuinkin sen kaltaiselta alalta), järjestelmällinen, mukava, nätti, erittäin kielitaitoinen, työssä oleva, sinkku (en muuten pyörisi täällä palstalla) jne. Mitä muuta haluat tietää: kengännumero 39. Ja parisuhteessa olen ehd. antava osapuoli.
Sinua siis kiinnostaa vain fiksu, komea mies, joka on yhtä menestyvä kuin sinäkin olet...
Mitataanko tuota "menestystä" alaisten määrällä, vuosituloilla, kuuluisuudella vai millä?
Onko esim. työstään pitävä kirjastoapulainen "menestyvä" ihminen. Vai onko hän sinun tasosi alapuolella?
Mitä jos sinä itse jonain päivänä lakkaat "menestymästä"? Pitääkö "menestyvän" miehesi siinä tilanteessa hylätä sinut?
Menestyksellä tarkoitan sitä, että miehellä on elämässään ainakin yksi asia, jonka suhteen hänellä on kunnianhimoa, intoa tehdä se niin hyvin vain voi ja kehittää itseään. Tämä herättää kunnioitukseni, ja ilman sitä en voi ihastua. Ajelehtijoista en kiinnostu koskaan.
Menestyksen mukana seuraa usein ammatillista ja taloudellista menestystä, koska ahkeruudella ja pätevyydellä etenee myös uralla. Korkea koulutus on yleensä merkki siitä, että ei ole halunnut mennä siitä, mistä aita on matalin, mutta menestyä voi ilman koulutustakin.
Viimeistä kysymystäsi en ymmärtänyt. Tottahan elämässä sattuu takaiskuja, voi vaikka sairastua vakavasti, ja silloin jos koskaan haluaisin olla kumppanini tukena. Ei sillä ole mitään vaikutusta tämän kuvailemani luonteenlaadun suhteen. Kunnianhimoinen luonteenlaatu on osa minua, en minä sitä koskaan menetä. Vaikeuksissa ilmenee niin, etten jää surkuttelemaan itseäni.
Et siis etsi menestyjiä, vaan paremminkin kunnianhimoisia ja tavoitteellisia yksilöitä...
Kannattaa kuitenkin muistaa, että kunnianhimo voi olla täysin kieroutunutta... Tyyliin Adolf Hitler.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että tavoitteellisuus voi olla yksipuolisuutta. Kun keskittyy yhteen asiaan koko sielullaan, hukkaa miljoona muuta asiaa.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että itseensä tyytyväinen ajelehtija voi olla parempaa seuraa kuin itseään pakeneva tähtien tavoittelija.
Ja kunnia... Se on muuten kovin katoavaista.
"Et siis etsi menestyjiä, vaan paremminkin kunnianhimoisia ja tavoitteellisia yksilöitä... "
Tämä on juuri minun määritelmäni menestyjästä. Sinä määrittelet sen sitten varmaan eri tavalla.
"Kannattaa kuitenkin muistaa, että kunnianhimo voi olla täysin kieroutunutta... Tyyliin Adolf Hitler.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että tavoitteellisuus voi olla yksipuolisuutta. Kun keskittyy yhteen asiaan koko sielullaan, hukkaa miljoona muuta asiaa. "
Nämä ovat niin marginaalisia tapauksia, etten niillä päätäni vaivaa. Kaveripiirini ihmiset sattuvat olemaan minun kuvailemiani ihmisiä, osaavat lisäksi nauttia elämästä monin tavoin, ja ovat mukavia ja uskollisia ystäviä.
"Kannattaa kuitenkin muistaa, että itseensä tyytyväinen ajelehtija voi olla parempaa seuraa kuin itseään pakeneva tähtien tavoittelija. "
Kyllä ajelehtija varmaankin jollekulle muulle sopii, minulle ei. Mielestäni unelmiensa ja tavoitteidensa tavoittelu ei ole itsensä pakenemista ja tähtien tavoittelua. Minulle juurikin tuo itsensä voittaminen ja työskentely tärkeiksi näkemieni asioiden eteen tuo tyydytystä.
"Ja kunnia... Se on muuten kovin katoavaista"
Kunniasta en ainakaan minä ole maininnut sanallakaan, se ei ole mielestäni oleellista parisuhteesta puhuttaessa.
Allekirjoitan N24:n sanomiset täysin.
"Tämä on juuri minun määritelmäni menestyjästä. Sinä määrittelet sen sitten varmaan eri tavalla."
Minä määrittelen menestyjäksi jokaisen ihmisen, jossa asuu ilo.
"Nämä ovat niin marginaalisia tapauksia, etten niillä päätäni vaivaa."
Pikku-Hitlereitä ja yhden asian fanaatikkoja on yllätävän paljon keskuudessamme. Samoin työnarkomaaneja ja urakeskeisiä egoisteja. Henkisesti tasapainoiset yksilöt ovat pian vähemmistössä, kun kaikilla on vimmainen pakko "menestyä".
"Kunniasta en ainakaan minä ole maininnut sanallakaan, se ei ole mielestäni oleellista parisuhteesta puhuttaessa."
Voiko olla kunnianhimoinen ja samaan aikaan halveksia kunniaa? Jaksaako kukaan työskennellä vuodesta toiseen ahkerasti, jos ei koskaan saa kiitosta tai kehuja?
Turhamaisia ja kunnianhimoisia olemme me kaikki. Tämän asian tiedostamalla pystyy kuitenkin ehkä välttämään pahimmat ylilyönnit omalla kohdallaan.
On hienoa, että tietää mitä tavoittelee. Vielä hienompaa on se, että tietää, miksi jotain tavoittelee.
"Minä määrittelen menestyjäksi jokaisen ihmisen, jossa asuu ilo. "
Minusta tuo on elämässään onnistuneen määritelmä, ja menestyjyys on sitä sivuava ja suppeampi käsite.
"Pikku-Hitlereitä ja yhden asian fanaatikkoja on yllätävän paljon keskuudessamme. Samoin työnarkomaaneja ja urakeskeisiä egoisteja. Henkisesti tasapainoiset yksilöt ovat pian vähemmistössä, kun kaikilla on vimmainen pakko "menestyä". "
Totta kai menestyjistä löytyy kaikenlaisia ihmisiä. Mutta ei kunniahimo ja ahkeruus nyt vain millään ole luonnehäiriön merkki.
"Voiko olla kunnianhimoinen ja samaan aikaan halveksia kunniaa? Jaksaako kukaan työskennellä vuodesta toiseen ahkerasti, jos ei koskaan saa kiitosta tai kehuja? "
Enhän minä sanonut myöskään halveksuvani kunniaa, en kommentoinut sitä millään lailla. Ja hyvästä työstä pitäisi osata kiittää myös itseään, vaikka sillä varmasti saa tunnustusta muiltakin.
"TOn hienoa, että tietää mitä tavoittelee. Vielä hienompaa on se, että tietää, miksi jotain tavoittelee."
Sanoisinpa, että kovasti töitä tavoitteensa eteen tekevä on yleensä syynsä ja motiivinsa tarkasti miettinyt. Sama pätee näihin "tavoitteisiin" ihmissuhteissa.
Eli haet sitä unelmien prinssiä, joka on sinun tasoisesi.
Jollei kompromissit onnistu, niin sitä voi joutua kauan elämään yksin. Joidenkin asioiden takia kannattaa tehdä pieniä kompromissiratkaisuja ja niitä sinä teetkin joskus jopa tietoisestikin, vaikka periaatteet ovat selvillä.
Miksei kompromissiratkaisut muka toimisi? Voit saada hyvin koulutetun, komean, pitkän ja hyväpalkkaisen miehen, mutta hän on väkivaltainen
tai
sitten voit saada komean, urheilullisen miehen, jolla on vain opistotason koulutus (keskitason palkka), mutta hän pitää sinua kun kukkaa kämmenellä tai
voit saada rikkaan miehen, joka ei ole kuin tavallisen näköinen tai hieman rumankomea, mutta hän pitää kropan kunnossa...eikä sinun tarvitsisi käydä enää päivääkään työssä.
HIEMAN KARRIKOIDEN, MUTTA KENET VALITSET???
MINÄ VOISIN OLLA TYÖ KESKIMMÄINEN...VALITETTAVASTI.
Hyvää on vaikea saada, jos haluaa parasta. Materia, mammona ja "timantit" kiinnostavat naisia ja se kompensoi usein jotain muuta.
Erittäin fiksua tekstiä ja hyvin perusteltua! :)
Naisistakin vois samanlaisen listan kasata, vaikka ulkoisista seikoista. Loppupeleissähän ne kertovat yhtä paljon ihmisestä kuin koulutuskin :)
Edelleenkin, miksi en saisi olla yksin, jos en sopivaa miestä löydä?
Kuten Annina toisessa threadissa kirjoitti osuvasti:
"Mitä tarkoitat kompromissilla? Miehet tuntuvat luulevan, että naisilla on kriteerilista jota ruksitaan, ja jos ei kaikkia ominaisuuksia löydy, niin sitten ei kelpaa. Mutta kun kyse on siitä, että jotkut ihmiset vain sytyttävät, tiedäthän, vievät jalat alta. Kokemuksen perusteella sitten huomaa ihastuksissa toistuvan tiettyjä piirteitä - eli siis näitä, joita miehet luulevat vaatimuksiksi.
Ihastuksen suhteen ei voi tehdä kompromissia. Sen joko tuntee, tai sitten ei. Ja minä en ole niin epätoivoinen, että ilman ihastusta alkaisin jotakuta tapailla. "
Siinä oli kaikki, mitä aiheesta on sanottavaa.
Kun minä valittaisin hammassärkyä vaikka hammaslääkäri olisi vastapäätä. Mä saan kuulla kaveri/tuttavapiirissä ihan tarpeeksi itseään täynnä olevien sinkkunaisten valitusta miehistä/miehen puutteesta joten ei millään jaksaisi lukea samasta aiheesta juttuja myös tällä palstalla. Esim. tyttöystävän isosisko edustaa tätä Ally McBeal naistyyppiä eli periaatteessa ollaan niin älykkäitä (ekonomi ja fm) mutta käytännön maalaisjärki/itsekritiikki puuttuu täysin. Hänkin haaveilee bisnesmaailman Harri Haataisesta tai Steve Backleystä ja kun sellaista miestä ei löydä/saa, niin asiasta pitää valittaa säännöllisesti ja haukkua kaikki miehet luusereiksi mukaan lukien minut. Ja monesti näillä kuuta taivaalta tavoittelevilla naisilla on myös itsekritiikissä lieviä puutteita eli kuva omasta ulkonäöstä on monesti hieman liian ruusuinen eikä se luonnekkaan monesti ole niin herttainen kuin he itse luulevat.
Järkevää tekstiä ja niin totta.
Eli elämä on valintoja täynnä ja jokaisella on omat kriteerinsä.
Olen aivan samaa mieltä siinä, ettei "kriteerilistaa" ole, mutta uskon kuitenkin, että et kelpuuta jalat alta vievää miestä, jollei hänellä ole hyvän koulutuksen lisäksi hyvää toimeentuloa omistusasuntoineen, autoineen kaikkineen. Tavallaan torjut kaikki "hyvät tyypit" ja yrität etsiä elämäsi prinssiä em. "oikeine" ominaisuuksineen.
Toivottavasti löydän hänet ja hän kelpuuttaa sinut...elämänsä prinsessan, kenties.
Yap, yksin on parempi kuin huonon kanssa, mutta onko hän huono vai "huono"?
Et nyt sitten kertakaikkiaan ymmärrä minua. Mies, joka ei omaa näitä mainitsemiani ominaisuuksia, ei ole koskaan saanut minua ihastumaan, enkä usko, että niin tulee käymään. Mainitut tekijät vaikuttavat tunteen syntymiseen, ei siihen, miten toimin sen pohjalta. Ja tunteen syntyminen nyt ei juurikaan ole ihmisen omassa hallinnassa.
että oma tasosi on korkea, joten vaadit sitä myös mieheltä. Tukahdutat tunteesi kaiken maailman "average-smith" -tyypeiltä ja se saa miehissä aikaan tietynlaisen reaktion "nirppanokkaisesta" tms. naisesta, niin kuin minussakin.
Sinussa yhdistyy materian, ulkonäön ja tunteiden kirjo ja mielestäni kontrolloit erittäin hyvin tunteitasi ja rakastut vain "täydellisyyteen".
Mielenkiintoinen keskustelunaihe ja minä omalta osaltani lopetan tämän keskustelun tähän ja toivon, että "täydellisyyttä" hakevat löytävät elämänsä, elämänsä valon.
Ja minä puolestani toivon, että tosiaankin joskus saisin edes hippusen hallintaa tunteisiini. On mukavaa, että sinä olet tunne-elämästäni paremmin perillä kuin minä itse, saatoit sitten suuressa viisaudessasi valistaa minuakin.
Kun nainen valitsee miehen, soveltaa hän sellaisia valintakriteerejä, jotka ovat peräisin jostain varhaiselta pronssikaudelta. Eli miehen pitää olla terveen ja voimakkaan näköinen. Hänen pitää olla sosiaalisessa hierarkiassa korkealla. Hänen pitää pystyä turvaamaan perheen toimeentulo rankoissakin olosuhteissa.
Kun nainen elää parisuhteessa, soveltaa hän miehen arvioimiseen sellaisia kriteerejä, jotka ovat peräisin 2000-luvun tasa-arvoajattelusta. Eli miehen pitää jakaa kotityöt. Miehen pitää olla empaattinen. Miehen pitää osata keskustella verhojen väristä ja pesuaineiden annostelusta.
Varhainen pronssikausi ja feministinen nykyaika kolahtavat yhteen. Tuloksena avioliittoja, jotka kestävät keskimäärin viisi vuotta.
nyt sanoisin, että olet nimenomaan asian ytimessä. Itse en henk. koht stressaa mistään nykytrendien vaatimuksista, vaan keskityn oman itseni hyvinvointiin.
Hyvin sanottu.
Nykynainen etsii itselleen elättäjää ja suojelijaa siinä missä kivikauden nainen. Sen vuoksi hyvin menestyvillä naisilla on vaikeuksia löytää "tasoisensa" mies. Mitä menestyvämpi nainen on, sitä vähemmän on häntä paremmin menestyviä VAPAITA miehiä. Menestyville miehille kelpaa nimittäin vähemmänkin menestynyt nainen.
Oletteko huomanneet sellaista ilmiötä, että korkeasti koulutetulla ja menestyvällä miehellä voi olla (ja usein onkin) huomattavasti vähemmän kouluja käynyt vaimo? Esim. mies vaikkapa professori, vaimo puutarhuri. Tässähän ei liene mitään ihmeellistä ja tällaisia pareja on ollut maailman sivu. Niinsanottu "yleinen mielipide" ei kummeksu, eikä paheksu millään tavalla.
Jos taas tilanne on päinvastoin, eli nainen on se menestyneempi osapuoli, ns. "yleinen mielipide" kummastelee heti. Miksi hän ei ota ketään "parempaa"? Tosin tällaisia pareja en juurikaan tunne, mutta eiköhän heitäkin liene.
Eli, miksi on jotenkin "hyväksyttävämpää" menestyneen miehen pariutua duunarinaisen kanssa, kuin päinvastoin? Onko menestyneillä naisilla kuitenkin kunnianhimoa enemmän, ja se pitää ulottaa myös ihmissuhteisiin, kun taas miehillä kunnianhimo usein jää sinne työpaikan ovien sisäpuolelle?
-En tiedä, kertokaa te.
Minä ainakin pidän uran ja vapaa-ajan puhtaasti erillään. Ihmissuhde ei ole minulle mikään kunnianhimon tai aseman jatke. Kammoksun ihmisiä, joille parisuhdekin on taistelua asemasta, maineesta ja kunniasta. Sellaisten ihmisten puheenaiheetkin liikkuvat osastolla työ, ura, raha, valta, menestyminen, politiikka jne. Eipä kiinnosta. Työkaverina sellainen menee, muttei seurustelukumppanina. Minua ei huvita puhua töistä vapaa-ajalla.
Ensinnäkin eiköhän kyse ole siitä että jos nainen ei ole toivottoman epätoivoinen kenessä tahansa roikkuja ,joka pelkää yksin olemista, tai ei vaan selviä arjesta ilman että joku pitää kädestä kiinni, ja on sen verran älykäs (akateemisuudella ym ei ole tämän älykkyyden kanssa mitään tekemistä) että tuntee itsensä ja tietää minkälainen elämä itselle sopii ja missä omat rajat menee, ja kun jokainen meistä kaipaa läheisyyttä, tällainen aikuinen nainen on miehen kanssa parisuhteessa sillä perusteella että heillä on niin paljon yhteistä että se on molemmille mukavaa ja mielenkiintoista ja että elämäntavat sopivat yhteen että yhdessä eläminen ole jatkuvaa taistelua, ja vielä kaiken kukkuraksi kun kyse on parisuhteesta niin pitäisi olla sitä tunnettakin. Kyllä siinä voi joskus vähän voivotella, mutta kyllä voivottelee nekin naiset jotka ovat tehneet kompromissin ja elävät miehen kanssa jota eivät rakasta tai jota rakastavat mutta joka pettää heitä tai juo tai elää muuten niin että nainen kärsii siitä. Vaivansa kullakin ;)
...toisinkin päin.
P.S. Olen mies, 186 cm pitkä, tumma ja lähihoitajaopiskelija.