Onpa tässä nyt ollut keskustelua tästä, onko sinkkuna hyvä olla, ja kuinka paljon sitä tarvitsee toista ihmistä. Itse olen sitä mieltä, että toinen ihminen ei sitä onnea voi antaa, jos ei yksin ole elämäänsä tyytyväinen. Moni tuntee, että kumppanin puuttuminen on se suuri ongelma, eikä sen vuoksi huomaa niitä monia muita asioita, joihin on elämässään tyytymätön. Helposti sitten harhautuu ajattelemaan, että jos löytäisi "sen oikean", onnellisuus löytyisi automaattisesti.
MUTTA olen myös sitä mieltä, että yksin ei ihminen koskaan voi olla niin onnellinen kuin kaksin. Vaikka muuten elämä olisi kuinka tyydyttävää, niin jos se oikea ihminen puuttuu rinnalta, jotain kaipaa koko ajan. Haluaisinkin kuulla, onko joku tästä toista mieltä? Voiko yksinkin olla onnellinen? En nyt tarkoita sinkkukausia nuoruudessa, vaan sitä, jos yksinolo näyttää todennäköiseltä vaihtoehdolta loppuelämäksi.
MUTTA olen myös sitä mieltä, että yksin ei ihminen koskaan voi olla niin onnellinen kuin kaksin. Vaikka muuten elämä olisi kuinka tyydyttävää, niin jos se oikea ihminen puuttuu rinnalta, jotain kaipaa koko ajan. Haluaisinkin kuulla, onko joku tästä toista mieltä? Voiko yksinkin olla onnellinen? En nyt tarkoita sinkkukausia nuoruudessa, vaan sitä, jos yksinolo näyttää todennäköiseltä vaihtoehdolta loppuelämäksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mielestäni: tuplataan ilot ja jaetaan surut on yksi parisuhteen perusta. Ja yksinhän ei voi niin toimia.