käsitän täysin närkästyksenne ja skeptismin Beethovenin musiikkia kohtaan, sillä hänen taiteensa presentoiman ja projisoiman emotionaalis-informatiivisen viestin, musiikkiinsa valaman objektivoituneen tunteen ollessa niin kätketty ja alitajuinen ja siksi luoksepääsemätön että siihen on tiedoitsemisen puhtaan subjektinkin problemaattista assimiloitua ja tuntea sen minkä säveltäjä on pakostakin tuntenut luomisaktin aikana aivojensa vilkkaasti itsetiedottomana toimintana kehitellyt teemojaan taidokkaiksi ja kompleksisiksi sävelrakenteiksi motiiviskontrapunktisintekniikoin työskennellen olematta lainkaan deliusin kaltainen spontaani ja pitkälinjaisia melodioita suosiva nero jonka melodiat ovat heti kerralla kompleksisempia ja ammattimaisempia synnynnäisestä musiikaalisuudesta juontuneita josta monet hänen mestsariteoksistaan todistavat laulunomaisesta melodisesta muodonnostaan kontrastina beethovenin instrumentaaliselle ajattelulle ja korvioa vihloville sonoriteeteilleen jotka todistavat kuuroutrumisesta ja maailmasta eristäytymisestä taitelijan kääntäessä katseensa sisäänpäin maailman metelille ja melskeelle vieraantuneena kuten Delin omalaatuista kauneutta hohtavat viulusonaatit ovat tulvillaan jossa taiteiljan itsensäkieltäymys vie voiton hänen nautionnonhalustaan halussaaan kuunnella vain omaa sisintään kaiken muun ollessa yuhdentekevää. Olenb joskus pohtinut oliko Sibelius tietoinen Deliusin, englantilaisen säveltäjäkollegansa suuruudesta jota kohtaan hänelle tuntuyi olevan jonkinlaisia ennakkoluuloja depression puuskissaan nimittäen uuden brittiläisen säveltaiteen esitaistelijaa ja pioneeria käärmeeksi päiväkirjassaan koska oletti tämän puhuneen selkänsä takana pahaa lordi Bantockille ellei kyse ollut vain Sibeliukselle tyypillisestä epäluuloisuuteen taipuvaisesta neuroottisesta käyttäytymisestä herkän ja ailahtelevan taiteeilijatemperamentin heijastuksena kuten lukuisat hänen itsemurha-ajatuksensakin luomistyön synnytystuskissaan painiskellessaan jota deliuskin käsittelee draamallisessa kontekstissaan oopperassaan Fennimore ja Gerda Ericin kamppailussaan inspiraation ehtymisen herättämää epätoivoa ja luomisvoimien hiipumisen aiheuttamia epäilyksiä kohtaan kuvataiteilijana jota ympäristönvaihdoskaan ei tunnu ajastuksena enää houkuttelevan päätyen lopulta vauhdikasta elämää vierttävien ystäviensä parissa ojasta allikkoon menetettyään tapaturmaisesti henkensä kärryiltä pudottuaan.
Epäluuloja Beethovenia kohtaan?
arbitres spectaculorum
2159
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ilman tahtiviivoja
Olet sikäli oikeassa että Sibeliuksen ihailua deliä kohtaan ei ole dokumentoitu, mutta siitäkin huolimatta eräät alitajuiset tai tietoiset sitatit jotka sibelius on ottanut mukaan teoksiinsa puoltavat käsitystä hänen deliä kohtaan tuntemastaan arvonannosta menestyksekäänä taiteilijana ja sävelltäjänä. Tiedetään että Sibelius ihaili nuorta chönbrgiä ja tämä kvartettoja mutta vierasti I kamarisinfonian uusia konstruktiivisia pyrkimyksiä jota nimitti korvien piinaksi vaikka asioiden näkeminen muiikiliseksi kubismiksi nimittämässään ekspressionismissa tällä tavoin kävi hänen mukaansa päinsä. Neljästä päällekkäisestä kvartista? koostuva pääteema täytyi tuntua hänestä tekotaitoiselta aivojen pinnisyksen tulokselta, vaikka kamarisinfonian alussa Schönberg määrää vielä soinnulle funktion. Hän alkoi kokeilla niin pitkitetyillä didssonansseilla että oli mahdontonta uhteuttaa nitä suoraan harmoniseen valmisteluun ja purkaukseen. Tonaalisuuden disonansiteoria määrää että dissonanssien on oltva koristeita ja nien on aatava alkunsa kolmisointujen peruskuluista ja myös purkauduttava niihin. Jos oikein muistan. Jotain siihen suuntaan kumminkin. poikkitelojahan on monen monta sortimenttia.