Onko mulla kohtalontovereita?
Olen seurustellut mieheni kanssa kaksi vuotta ja meillä menee hyvin, todella hyvin. Eikä tämä "ongelmani" ehkäpä tänne kuulu, mut ajattelin laittaa sen tänne, kun kuitenkin parisuhteestakin kyse.
Ongelmani on se, kun tunteeni ailahtelee. Kärsin siitä. Opiskelen, käyn töissä ja seurustelen ihanan mieheni kanssa - kaikki siis hyvin. Mutta joku päivä tunnen olevani kuin vasta rakastunut, toisena päivänä en taas koe oikein mitään parisuhdettamme - tai miestäni - kohtaan. Onkohan se normaalia? Koen sisimmässäni että "petän" ajatukseni tasolla miestäni - pitäisihän sitä nyt olla ihan fiiliksissä kun vihdoin on löytänyt niin ihanan miehen ja jota oikeasti rakastan! Mutta.. vaikka arvostan parisuhdettani, silti en koe aina olevani niin rakastunut.. Joojoo, tietty kun arki on tullut vastaan, niin ei koekaan, mutta nyt olen alknut miettiä, uskallanko mennä kihloihin ja naimisiin, jos olenkin jotenkin ailahtelevainen luonne..? etten tule ikinä onnelliseksi?
Pelottaa, olenkohan sitoutumiskammoinen. En halua ketään muuta miestä enkä halua erota, mutta haluaisin olla onnellinen. Nyt ei siis taida olla vain parisuhteestani kyse.
Olen seurustellut mieheni kanssa kaksi vuotta ja meillä menee hyvin, todella hyvin. Eikä tämä "ongelmani" ehkäpä tänne kuulu, mut ajattelin laittaa sen tänne, kun kuitenkin parisuhteestakin kyse.
Ongelmani on se, kun tunteeni ailahtelee. Kärsin siitä. Opiskelen, käyn töissä ja seurustelen ihanan mieheni kanssa - kaikki siis hyvin. Mutta joku päivä tunnen olevani kuin vasta rakastunut, toisena päivänä en taas koe oikein mitään parisuhdettamme - tai miestäni - kohtaan. Onkohan se normaalia? Koen sisimmässäni että "petän" ajatukseni tasolla miestäni - pitäisihän sitä nyt olla ihan fiiliksissä kun vihdoin on löytänyt niin ihanan miehen ja jota oikeasti rakastan! Mutta.. vaikka arvostan parisuhdettani, silti en koe aina olevani niin rakastunut.. Joojoo, tietty kun arki on tullut vastaan, niin ei koekaan, mutta nyt olen alknut miettiä, uskallanko mennä kihloihin ja naimisiin, jos olenkin jotenkin ailahtelevainen luonne..? etten tule ikinä onnelliseksi?
Pelottaa, olenkohan sitoutumiskammoinen. En halua ketään muuta miestä enkä halua erota, mutta haluaisin olla onnellinen. Nyt ei siis taida olla vain parisuhteestani kyse.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Toihan on ihan normaalia. Se on se kuuluisa ARKI. Itse olin seurustellut kohta 3 vuotta avomieheni kanssa ja siitä noin 2 vuotta avoliitossa. Mulla on ihan samat fiiliket...välillä ollaan ku vasta rakastuneet ja kiehnään vaan avomieheni kainalossa, mut sit on taas niit päivii, ku ei tunne juuri mitään ihmeellistä toista kohtaan.
Mutta silti tiedän että rakastan häntä ihan mielettömästä ja tiedän että hänkin rakastaa minua. Minusta...tai ainakin olen aina kuvitellut että se on ihan normaalia.
Silloin kun riitelette, tunnette hetken vihaavanne miestänne. Ja SEKIN on normaalia..
tää saattaa mennä nyt vähän ohi asiasta, mutta oot varmaan ottanu huomioon, et e-pillerit aiheuttaa aika isojakin mielialavaihteluita, varsinki jos ne ei oo itelle sopivat..? se kantsii aina tarkistaa.
Samanlaisia tunteita on ollut, kun mies ei ole ollut Se oikea.
Mulla on jatkuvasti samanlaisia tunteita, kuin kuvailit. Olen yksinhuoltaja äiti ja seurustellut puoli vuotta. Hän on minulle todella tärkeä, rakastuin häneen, ja hän rakastaa minua. Nyt tuntuu että rakkaus-liekki olisi hiipunut. Tuntuu välillä, että haluaisin todellakin olla yksin, enkä joutuis jatkuvasti miettimään mitä mieltä hän on asioista joita teen tai en tee. Toisaalta on ihanaa kun joku pitää huolta ja saa käperyä kainaloon. Haluan monesti olla omissa olissani ja että hän ei hiplailisi minua koko ajan, vailla se onkin välillä mukavaa. Toisaalta mulla taitaa olla muutakin vikaa kuin ristiriitaiset tunteet ja vaihtelevat mielialat. Miesystävälläni on paljon kavereita ja harrastuksia ns. vapaa-ajallaan, ja minulla ei taas ole muuta kuin koti ja koulu. Olen tavallaan mustasukkainen hänen menoistaan, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia tai vastuita, toisin kuin äidillä on lastaan kohtaan. En voi tehdä asioita tai lähteä jonnekin hetken mielijohteesta, hänelle se ei ole ongelma. Olen puhunut asiasta hänen kanssaan, mutta hän rupeaa vertailemaan kaveiensa perheitä minuun, että kyllä he tekee ja voi. Minä en vain ole sellainen. Haluan olla läsnäoleva äiti lapselleni, enkä sellainen joka laittaa lapsen hoitoon ja juoksentelee itse milloin missäkin. Olin sellainen ennen lapsen syntymää, mutta olen muuttunut. Mieheni on ihana ja hän todella rakastaa minua, mutta minä en jostain syystä voi sanoa hänelle samaa, vaikka hänen kanssaan on hyvä olla.
Taitaa olla minullakin jonkimmoinen sitoutumiskammo. Ongelma taitaa varmaan olla minussa, en vain osaa auttaa itseäni niin että olisin onnellinen.