Hei!
Olen tapaillut kolme viikkoa yhtä poikaa, joka on mielestäni todella mukava! Emme siis seurustele, siitä emme ole edes puhuneet, mutta tapailemme... Olemme nähneet lähes päivittäin.
Eilen poika sai kirjeen, että hänet on hyväksytty vuodeksi rauhanturvaajaksi ulkomaille. Hän oli hyvin iloinen ja luonnollisesti onnittelin häntä. Tiedän, että asia on hänelle hyvin tärkeä ja lähellä sydäntä...
Itsestäni asia tuntuu kuitenkin pahalta :/ En toki edes tiedä, onko kyseinen poika tarpeeksi kiinnostunut minusta, halutakseen suhteeseen kanssani, mutta tämä vuoden matka ei ainakaan tilannetta auta...
Olen aina ollut kaukosuhteita vastaan (eikä tarkoitukseni ole nyt loukata ketään, voihan olla, että toisilla se toimii todella hyvin!), mutta itse olen aika läheisyyden riippuvainen ja pidän spontaaneista ideoista.. ns. äkkilähdöistä (esim. kavereille, ajeleen autolla yms..)
Mulle tulee todella ikävä :(
Tuhlaanko tässä hieman nyt aikaani, tai raastanko sydäntäni TIETOISESTI, kun tiedän.. että tästä tuskin voi mitään tulla... (vai voiko?) Tunnen itseni hieman avuttomaksi tämän asian suhteen...
Onko kellään samanlaista kokemusta tai tietääkö jotain samantapaista asiaa?
Mikä on yleensä tarpeeksi suuri pointti lähteä rauhanturvaajaksi?
Kiitos kaikille vastanneille!
- J
Olen tapaillut kolme viikkoa yhtä poikaa, joka on mielestäni todella mukava! Emme siis seurustele, siitä emme ole edes puhuneet, mutta tapailemme... Olemme nähneet lähes päivittäin.
Eilen poika sai kirjeen, että hänet on hyväksytty vuodeksi rauhanturvaajaksi ulkomaille. Hän oli hyvin iloinen ja luonnollisesti onnittelin häntä. Tiedän, että asia on hänelle hyvin tärkeä ja lähellä sydäntä...
Itsestäni asia tuntuu kuitenkin pahalta :/ En toki edes tiedä, onko kyseinen poika tarpeeksi kiinnostunut minusta, halutakseen suhteeseen kanssani, mutta tämä vuoden matka ei ainakaan tilannetta auta...
Olen aina ollut kaukosuhteita vastaan (eikä tarkoitukseni ole nyt loukata ketään, voihan olla, että toisilla se toimii todella hyvin!), mutta itse olen aika läheisyyden riippuvainen ja pidän spontaaneista ideoista.. ns. äkkilähdöistä (esim. kavereille, ajeleen autolla yms..)
Mulle tulee todella ikävä :(
Tuhlaanko tässä hieman nyt aikaani, tai raastanko sydäntäni TIETOISESTI, kun tiedän.. että tästä tuskin voi mitään tulla... (vai voiko?) Tunnen itseni hieman avuttomaksi tämän asian suhteen...
Onko kellään samanlaista kokemusta tai tietääkö jotain samantapaista asiaa?
Mikä on yleensä tarpeeksi suuri pointti lähteä rauhanturvaajaksi?
Kiitos kaikille vastanneille!
- J
Vastaukset 3
Vanhimmat
aika kinkkinen tilanne.
Kannattaisikohan sinun puhua pojan kanssa asiasta ja kysellä haluaisiko hän joskus jotain vakavempaa? Sillä jos tunteita on kannattaa selvittää ne nyt ennenkuin on liian myöhäistä.
Nyt kantsii ottaa tilanteesta vaari, sillä aikaa ei kuitenkaan paljoa ole. :)
ota vuosi kaveripohjalta mailaten. Anna toisen mennä. Jos on sulle tarkoitettu, voit aloitella uudestaan kun palaa. Omat tunteesi tiedät kyllä vuoden mittaan, jos lomilla tapaatte. Siellä vaan saattaa mies muuttua matkalla, kasvavat, ahdistuvat, saavat kokemusta vaikka mistä. ELÄ OMAA ELÄMÄÄ ÄLÄKÄ ODOTA HÄNESTÄ SILLE SISÄLTÖÄ JA ANNA HÄNEN TEHDÄ SAMOIN. sitten teillä on vuoden päästä jotain juteltavaa taas...
edellisen kanssa. Kaverihan ei välttämättä edes arvaa, että Sulle tuli kaihoisa olo. Ehdota vaan, että meilailen jos käy ja kun siltä tuntuu, ja anna ajan kulua.
Kundille se on aikamoinen tilaisuus, sinne on pitänyt selvittää kohtuullisen tiukat karsinnat eli kuka tahansa kengänkuluttaja ei turvajoukkoihin pääse. Riippuu kohteesta, siellä voi hetkittäin olla ajan tappamista ja tylsääkin, kenties vaaratilanteitakin, mutta perspektiiviä se omalle kohdallensa antaa. Ja voihan olla jotain ismiä ja aitoa kiinnostustakin (muutakin kuin extremen halu ja päiväraha), jotkut harvat saattavat hakeutua myöhemmin siviilissäkin aihetta sivuavalle pelastus- tai vastaavalle alalle.