Ovatko ihmiset jotenkin lapsellistuneet viime vuosina? Tuntuu, että jokainen pikku elämän vastoinkäyminen heijastetaan parisuhteeseen. Ei parisuhteen solmimisella, eikä katkaisemisella, paikata muiden elämänalueiden ongelmia. Ei parisuhde ole koko elämä!
Jos on tylsää eikä elämä maistu oikein miltään, niin elämään pitää hankkia mielenkiintoista sisältöä. Ei kenenkään oman elämän tylsistyminen ole kumppanin vika. Ei elämänkumppani ole kenenkään viihdyttäjä.
Jos keski-iän kynnyksellä haluaa vielä muutaman vuoden uuusien ihmisten ihailua ja vieraiden kehuja, pitää käväistä toisinaan tansseissa. Ei kenenkään keski-ikä ja vanheneminen johdu omasta elämänkumppanista. Ei kukaan siitä nuorene, että otaa eron ja viihdyttää itseään muutaman aktiivisen vuoden. Niittenkin vuosien jälkeen on vielä vuosikymmenet vääjäämätöntä vanhuutta elettävänä.
Tottakai se on iso muutos, kun lapset lähtevät kodista, asunto tuntuu isolta ja hiljaiselta, eikä elämällä tunnu hetkeen olevan oikein tarkoitusta. Onko se puolison syy? Voisiko perheelle aiemmin pyhitetyn ajan nyt antaa vaikka hyväntekeväisyystoiminnalle?
Ihminen on pääasiassa itse vastuussa omasta mielentilastaan. Ei kukaan voi olla niin läheisriippuvainen, että tylsistyminen, väsymys ja vanheneminen olisi oman puolison syytä. Omaa syytä ne on ja itse niihin on vaikutettava.
Maailmaan on syntynyt uusi teini-ikäisten luokka: eronneet lapselliset keski-ikäiset itsensä viihdyttäjät. Näitä lyhytjännitteisiä uuslapsia on työpaikat ja kapakat täynnä.
Jos on tylsää eikä elämä maistu oikein miltään, niin elämään pitää hankkia mielenkiintoista sisältöä. Ei kenenkään oman elämän tylsistyminen ole kumppanin vika. Ei elämänkumppani ole kenenkään viihdyttäjä.
Jos keski-iän kynnyksellä haluaa vielä muutaman vuoden uuusien ihmisten ihailua ja vieraiden kehuja, pitää käväistä toisinaan tansseissa. Ei kenenkään keski-ikä ja vanheneminen johdu omasta elämänkumppanista. Ei kukaan siitä nuorene, että otaa eron ja viihdyttää itseään muutaman aktiivisen vuoden. Niittenkin vuosien jälkeen on vielä vuosikymmenet vääjäämätöntä vanhuutta elettävänä.
Tottakai se on iso muutos, kun lapset lähtevät kodista, asunto tuntuu isolta ja hiljaiselta, eikä elämällä tunnu hetkeen olevan oikein tarkoitusta. Onko se puolison syy? Voisiko perheelle aiemmin pyhitetyn ajan nyt antaa vaikka hyväntekeväisyystoiminnalle?
Ihminen on pääasiassa itse vastuussa omasta mielentilastaan. Ei kukaan voi olla niin läheisriippuvainen, että tylsistyminen, väsymys ja vanheneminen olisi oman puolison syytä. Omaa syytä ne on ja itse niihin on vaikutettava.
Maailmaan on syntynyt uusi teini-ikäisten luokka: eronneet lapselliset keski-ikäiset itsensä viihdyttäjät. Näitä lyhytjännitteisiä uuslapsia on työpaikat ja kapakat täynnä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
mieltä. Kaikkiin avioliittoihin kuuluu alamäkiä ja ylämäkiä. Vuosien varrella alkaa ajoittain toisen koko olemassa olo tympäistä. Ja välillä tuntuu ettei "ole mitään yhteistä". Tämä toteama tuntuu olevan muotilause monen muun seassa. Silloin kannattaa pysähtyä miettimään mitä kaikkea on yhteistä ja mitä oikeastaan odottaa yhteiseksi? Sehän ei ole kaikille sama asia. Ja toteutuuko se yhteinen jonkun muun kanssa paremmin?
Itseäni alkaa ahdistaa jo ollaan koko loma-aika tiiviisti yhdessä. Kummallakin pitää olla tilaa hengittää eikä aina olla kysymässä mihin meet, koska tuut, mitä siellä teet jne. silloin pitää järjestää itselleen omaa tilaa. Oma harrastus tms. Itse nautin yksin kotonaolosta kun toinen menee mökille puusavottaan jne.
Tätä yhteistä taivalta olemme tehneet 27 vuotta eli yli puolet koko elämästäni.
Juuri niin. Aikuinen ihminen ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen. Lisäksi: se ei aina ole sen toisen vika, jos minä jostain hänen piirteestään pidä. Se voi olla myös minun mieleni rajoittuneisuutta.
Kokonaan toiselta planeetalta ovat sitten tietenkin nämä tuulipäät, joiden mielestä heidän masennuksensa ja hormonimyrskynsä selviää avioerolla. Sellaisista lienee suuri onni päästä eroon.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että ihminen on erehtyväinen.
Olen pitänyt pääni kasassa syyttämällä kaikesta itseäni, koska mitään ei ole pakko tehdä ja jokainen teko on oma valinta.
Jos menee pieleen on turha syyttää toista.
Valitsin aikanaan aivan vääränlaisen puolison, jota pidin loppuaikana perkelettäkin pahempana oliona, mutta mitäs menin vastaamaan papille koko kansan kuullen "Tahdon".
Yritin pitää tunteeni omana tietonani viimeiseen asti, mutta eihän tuollaista voi salata.
Ei se onni ole erota, mutta nyt olen Hectorin sanoin "Lähes onnellinen".
En tiedä olisinko kestänyt tappiin saakka liitossamme, odottaen taas niitä parempia aikoja?
Nyt ajan kuluttua tajuan, että niitä ei olisi enää tullut.
Kiitos rakas, kun läksit ja hyvää joulua!
Luonnevikaisia ihmisiä on. Ne viat ei monesti paljastu nuorena, vaan vasta sitten, kun eteen tulee aikuisten asioita. Samalla täytyy painottaa, että pahasti luonnevikaisia ihmisiä on todella vähän. Asenne vamma on kyllä aika monella.
Älä syytä itseäsi väärästä valinnasta. Jatkoa elämään ja tsemppiä!
Ei se ihmisestä asennevammaista tee jos minä satun häntä vihaamaan, saati sitten sairasta.
Siksi en hevin päästä "diagnoosiani" suustani.
Yritin pitää mielessä, että mitä enemmän häntä vihasin, sitä pahemmin olin hakoteillä.
Viha ja välinpitämättömyys eivät kuulu avioliittoon.
Niitä ei pidä hyväksyä itsessä eikä toisessa.
Jos asioihin ei pysty vaikuttamaan, niin valinta on ollut väärä.
Ketä muuta voisin omasta väärästä valinnastani syyttää kuin itseäni?
Ex oli siinä asiassa viisaampi kuin minä, että tajusi lähteä.
Minä en ehkä olisi ymmärtänyt.
Siitä olen hänelle nykyisen elämäni velkaa.
Elämän jatkot on jaettu uudelleen ja kumpikin uskoo olevansa onnellinen.
Hyvä niin.
Hyvää jatkoa myös Sinun elämääsi!
että molempien vastoinkäymiset heijastuvat väkisin parisuhteeseen. Tai ei ehkä niinkään vastoinkäymiset sinänsä, vaan se osaako ratkaista ongelmansa. Elämänkumppani ei toki ole viihdyttäjä ja jokainen on oman onnensa seppä. Miettikääpä kuitenkin sitä, voiko suhde voida hyvin, jos toisella ei ole ollenkaan omaa elämää. Se on vain hiipunut ratkaisemattomien ongelmien ja tunteiden myötä.
Kun itse olen n. 10 vuotta yrittänyt yksin ylläpitää parisuhdetta, myötäillä ja tukea miestä alamäessä (joka vaikuttaa olevan loputon suo), niin myönnän nyt, että suhteemme on kuollut. Olemme niin erillämme kuin ihmiset voivat olla. Pelkästään miehen alituinen läsnäolo ärsyttää, hermostuttaa, väsyttää, masentaakin. Siihen kuluu suunnattomasti energiaa, aivan turhaan. Miehelläni on mielenterveysongelmia, vaikkei hän sitä myönnäkään. Kaksi vuotta olen tosissani miettinyt eroa ja nyt sen päätin. Myös ajankohdan. Rukoilen voimia, sillä erosta ei tule helppo.
Näine mietteineni minusta tuntuu, että kirjoituksesi takana on katkeruutta tms. - jostain. Sillä kukaan ei voi tosissaan tietää miksi ihmiset eroavat - miltä heistä tuntuu - miltä on tuntunut vuosikausia. Ellei koe saavansa suhteelta mitään puhumattakaan, on erittäin oikein erota. Kuten myös, jos suhde ahdistaa ja siinä on paha olla.
Jos on eronnut, niin pitäisikö sitä sitten istua kotona kädet ristissä kaukana muista ihmisistä? Miksei saisi tavata ystäviä ja mennä heidän kanssa baariin? Tanssimaan?
Minun mielestäni suhde on sellainen, jossa puhutaan, tehdään ja ollaan yhdessä. Ja mieluummin olen yksin kuin huonossa suhteessa.
Minun olostani on katkeruutta aika tavalla vaikea löytää. Ihmetyttää se, että nämä "huonosta suhteesta" lähtijät ja "uuden elämän" aloittajat ovat niin pian valittamassa eroaan. Osa kinuaa omaa puolisoaan ihan suoraan takaisin,. OSa taas ei näytä kestävän jätetyn puolison uutta elämää.
Aika monella näyttää olevan ihan toinen ääni kellossa parin vuoden kuluttua eron ottamisesta. Baarit on kierretty ja vauhti on vanhenevilla ihmisillä hiipunut. Monen elämä on painunut samaan tylsyyteen, kuin avioliitossakin. Rutiinit ovat ehkä toiset, mutta tylsiä rutiinehja kuitenkin.
Se on tietenkin eri asia, jos ihminen on niin itsekeskeinen ja huonosti kasvatettu, että "ei voi sietää toista lähellään". Suvaitsemattomia ja muiden tapoja sietämättömiä ihmisiähän on.
Jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen käynyt baarissa, niin siellä odottaa yllätys, eikä se ole mukava.
Sulla ei ole mitään jakoa enää.
Olet pelkkä haaska.
Surkeimmat luuserit käyttävät toisiaan liman vaihtoon ja molempia hävettää oma kroppa joka yhtäkkiä on niin repsahtanut.
Liitossa ollessa sitä ei vain huomaa.
Kukaan ei tosin siitä piittaa paskaakaan, koska ei enää halua törmätä uudestaan.
Sitä varten on harkinta-aika, että fiksuimmat, jotka tajuavat todellisuuden, eivät eroakaan vaan tajuavat että heillä ei oikeastaan ollut mitään todellista syytä erota.
Kaikki syyt ovat tekosyitä.
Kaksi toistaan rakastavaa voivat elää yhdessä jos haluavat.
Siksi pappi kysyykin "Tahdotko?".
Itsestä se on kiinni j*malauta kohteleeko toista niin, että hänkin haluaa sitä myös huomenna!
"Sitä varten on harkinta-aika, että fiksuimmat, jotka tajuavat todellisuuden, eivät eroakaan vaan tajuavat että heillä ei oikeastaan ollut mitään todellista syytä erota."
Tein eroa hartaasti ja pitkään. Sitten kun vihdoin pääsin eroon exästä, oli se sellainen helpotuksen huokaisu, jota ei voi sanoin kuvata. Oikeastaan tunsin itseni todella fiksuksi; pitkästä aikaan. Exliitto jyrsi voimat. Nykyliitto toimii paremmin kuin edellinen ikinä.