Hei!
Minulla on ehkä pieni, mutta itseä vaivaava ongelma, ja varmaan kohta paria muutakin jossen jotenkin saa katki tätä ajattelun kaavaa...
eli minulla on ihan mukavat appivanh. ystävällistä, tavallista porukkaa. aikaisemmin suhteet heihin oli ihan hyvät. nyt kun elämäntilanteeni on viimeisen vuoden aikana täysin muuttunut (sain esikoiseni, toinen vanhemmistani kuoli), olen huomannut suhtautuvani yhä negatiivisemmin appiv.iini. sellaiset pienet erot,jotka ennen kuittasi perheiden erilaisuutena, ovat ruvenneet yhä enemmään ottaamaan päähään; esim. heidän uskonnollisuutensa, joo, hieno homma, mutta ei kiitos minulle. edes hienovaraisesti tuputtaen, eikä sitten edes mun lapselle; anopin täysi hampaattomuus apin dominoinnin alla; kaiken riidan ja edes ristiriidan täydellinen karttaminen, hymistään vaan ja niellään kaikki omat mielipiteet; apin ilmiselvä, vaikka peitelty, naisten aliarviointi, mielipide-erot lasten kasvatuksessa.. jne. eli ei mitään maailman vakavempia asioita.Silti..
Pystyn kyllä omasta mielestäni avoimeen keskusteluun heidän kanssaa, jos olen eri mieltä voin sen sanoa. se mikä tässä on ongelmana on se että ennen jokaista vierailua, vasta- vierailua ja puhelua, tunnen jotenkin kasvavaa kiukkua ja ärtyneisyyttä, jotenkin koko porukka niinsanotusta vaan **tuttaa, ja joskus se on valiettavasti varmaan kuulunut ja näkynyt.
mikä mua oikeastaan edes ottaa päähään? puranko mä niihin jotain.. (muita ihmisiä kohtaan samanlaista ei näy). Varmaan tuo oma puoli-orpous vaikuttaa mutta miksi?!
eniten olen huolissani siitä että torpedoin lapsen suhteen näihin isovanhempiinsa.
mä yritän ja yritän hyvällä.
Minulla on ehkä pieni, mutta itseä vaivaava ongelma, ja varmaan kohta paria muutakin jossen jotenkin saa katki tätä ajattelun kaavaa...
eli minulla on ihan mukavat appivanh. ystävällistä, tavallista porukkaa. aikaisemmin suhteet heihin oli ihan hyvät. nyt kun elämäntilanteeni on viimeisen vuoden aikana täysin muuttunut (sain esikoiseni, toinen vanhemmistani kuoli), olen huomannut suhtautuvani yhä negatiivisemmin appiv.iini. sellaiset pienet erot,jotka ennen kuittasi perheiden erilaisuutena, ovat ruvenneet yhä enemmään ottaamaan päähään; esim. heidän uskonnollisuutensa, joo, hieno homma, mutta ei kiitos minulle. edes hienovaraisesti tuputtaen, eikä sitten edes mun lapselle; anopin täysi hampaattomuus apin dominoinnin alla; kaiken riidan ja edes ristiriidan täydellinen karttaminen, hymistään vaan ja niellään kaikki omat mielipiteet; apin ilmiselvä, vaikka peitelty, naisten aliarviointi, mielipide-erot lasten kasvatuksessa.. jne. eli ei mitään maailman vakavempia asioita.Silti..
Pystyn kyllä omasta mielestäni avoimeen keskusteluun heidän kanssaa, jos olen eri mieltä voin sen sanoa. se mikä tässä on ongelmana on se että ennen jokaista vierailua, vasta- vierailua ja puhelua, tunnen jotenkin kasvavaa kiukkua ja ärtyneisyyttä, jotenkin koko porukka niinsanotusta vaan **tuttaa, ja joskus se on valiettavasti varmaan kuulunut ja näkynyt.
mikä mua oikeastaan edes ottaa päähään? puranko mä niihin jotain.. (muita ihmisiä kohtaan samanlaista ei näy). Varmaan tuo oma puoli-orpous vaikuttaa mutta miksi?!
eniten olen huolissani siitä että torpedoin lapsen suhteen näihin isovanhempiinsa.
mä yritän ja yritän hyvällä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
hyväksymään ne ihmiset sellaisina kuin ovat. Ei sinun oletettavasti sentään tarvitse muuttua heidän kaltaisikseen, vaikka olisikin kannatettavaa. Uskova ihminen ei ole paha, vaan ainoastaan sellainen ihminen on paha joka käyttää uskoa pahuutensa kilpenä ja niitä ihmisiä on paljon ja niitä sinunkin pitäisi varoa ja karttaa.
Enpä usko että haluavat sinua aivopestä, sinua vaan ottaa päähän se että pelkäät heidän alkavan aivopesemään sinua ja lastasi. Mietihän joskus mikä siinä uskonnossa/uskovaisuudessa on niin hirveän pelottavaa että käyttäydyt tuolla tavalla ja ajattelet siitä noin negatiivisesti. Uskohan on loppujen lopuksi hyvä asia ja uskovat ihmiset eivät halua riitaa tai muunkaanlaista konfliktia kenenkään kanssa.
Itse haluaisin lapseni mieluummin uskovan Jumalaan kuin aseisiin ja tähän maalliseen ihmiseen joka ei muuta tee kuin pahaa sen minkä kerkiää. Ikävää vaan että minun haluni on eri kuin sen joka asioista päättää täälläkin. Synkkä tie on jokaisen kuljettava, sille ei vaan voi kukaan mitään täällä.
Vastaajan alkuoletus on, että aloittaja _pelkää_ uskontoa tai uskoon tuloa.
"Uskohan on loppujen lopuksi hyvä asia."
Ei suinkaan. Uskominen näkymättömiin ja olemattomiin on erittäin huono asia.
Erittäin monet uskovaiset nimenomaan haluavat osoittaa jatkuvasti ympäristölleen, miten hyviä he itse ovat ja miten paljon paljon huonompia sellaiset ovat, jotka eivät usko samoin kuin he.
Sellainen fanaattisuus on tietenkin hirveää ja sitä paitsi hyvin raskasta katseltavaa omaisille.
Siskoni nykyinen anoppi on jehovantodistaja, eikä se muija kyllä usko sen paremmin kaunista sanomista kuin tiukempaakaan kieltäytymistä niistä jatkuvista raamatuntutkimisistja prosyyreistä, joita se kantaa siskoni kotiin.
Ällöttävää.
Sinäkin sitten uskovaisena ihmisenä väität, että lapsesi saisi mieluummin uskoa jumalaan kuin aseisiin. Mikä kummallinen vertailu! Tuleeko sulle yhtään mieleen että papit ovat aina siunanneet aseet ja väittäneet jumalasi olevan sodassa "meidän" puolella jne. mitä muuta paskaa tahansa.
Pelkkää tekopyhyyttä siis sinultakin tuutin täydeltä.
Lapsen tulee lähinnä mieluiten oppia kriittistä ajattelukykyä, ettei hän niele mitä tahansa sonta mitä joku "auktoriteetti" milloinkin tuputtaa hänelle. Saati uskovaiset. Hyväuskoiset ihmiset ovat pelottavia, koska sellainen saa ääritapauksissa juuri muslimitkin tappamaan itsensä ja muita, koska heidän imaaminsa lupaa heille ruusuisia taivaskuvia.
Mieti nyt sinäkin vähän, mitä yrität tuputtaa.
Elämäntilanteesi on vuoden aikana muuttunut siten, että olet saanut oman lapsen ja toinen vanhemmistasi on kuollut. Tuollainen suhtautumistavan muutos (ihmiset alkavat ärsyttää ja ahdistaa) voi syntyä jonkinasteisesta masennuksesta. Lapsen syntymä ja läheisen kuolema ovat suuria kriisejä, jotka voivat aiheuttaa masennusta.
Minulla itselläni masennus ajoittain haittaa, ja silloin en voi sietää ihmisiä juuri ollenkaan. vetäydyn helposti kuoreeni, enkä ky missään (en jaksa eikä huvita).
...itselles vähän armoa.
Meinaan niinkun tossa joku jo toteskin, sun elämässäs on vuoden sisällä tapahtunut kaksi mullistavaa asiaa.
Sulla on suuri suru JA suuri ilo yht´aikaa, joten ei ihme, että oot välillä kiukkunen ja ärtynyt millon mistäkin.
Voi olla , että sun tunne-elämäsi on niin sekasin, ettet tiedä voitko iloita vauvasta kun samaan aikaa kuitenkin suret vanhempaasi, mistä osan ottoni.
Ikäänkun olis koko ajan pahanteossa, nauraa tai itkee. Kuulostaaks tää yhtään järkevältä..
Ja sitten toiset vaan jatkaa typerää älämölyänsä, jota säet todellakaan jaksais kuunnella.
Oletko sä saanut ja uskaltanut surra rauhassa? Onko sua tuettu siiinä ja ymmärretty?
Entäs ootko uskaltanut iloita ja riemuita lapsestasi samaan aikaan? Vaikeeta se varmaan on.
Jos sä voisit rauhottua ja olla rauhassa niiden ihmisten kanssa jotka on rakkaimpia ja jättää kyläilyt appilassa nyt vähemmälle?
Ymmärtää ne sen tai ei.
Sun tarvii saada pääs selvitettyä, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Kait ne tietyt ihmiset voi ärsyttää sua loppuikäs, mutta pidä pientä rakoa sillon tällön.
Mulle tuli aikoinaan vähän samanlaisia tunteitä kun faija teki itsemurhan, tytär sairastu vakavasti ja erosin miehestäni, kaikki n. puolentoista vuoden aikana.
Mä aattelin välillä raivoissani että"toi maailma saatana vaan jatkaa pyörimistään eikä tajua että kaikki on päin persettä mulla".
En mäkään olis sillon jaksanut mitään, niin, yhtään mitään.
Nyt 50;senä tajuaa, että näin se menee, mutta kyllä mä vieläkin raivoon (ittekseni) kun oon itte melkein halvaantunu ym. ym.
Mutta tyttö on kunnossa ja lapsenlapsiakin jo on.
Elämä menee eteenpäin, halus tai ei.
Voimia sulle.